Rakas aasi ala-asteelle

Tänään oli yksi mun ratsastushistorian rankimmista päivistä, noin niin ku henkisesti. Päivä oli täynnä kaikenlaista värikirjoa niin mustelmien kuin mielialojen osalta. Oli kai joku auringonpimennyskin? En nähnyt sitä itse. Tajusin myös, että tänään tuli tasan vuosi siitä, kun Topi muutti meille. Alempana kuva siltä päivältä EKK:lta, kun ultrattiin sen sydän vielä ostotarkastuksena. 2 h se seisoi mukisematta vieraiden ihmisten keskellä pakkopilttuussa. Meitä sillon vielä jännitti kauheasti!

Mitä tänään sitten tapahtui? Koko tapahtumien vyöry alkoi toissapäivänä, kun pyyhin taas hiekkaa vaatteistani ja kävelin hevosen perässä pois kentältä. Ehdittiin käydä ihanan rento ja rauhallinen maastokävely ja kerkesin ravata puolikkaan pitkän sivun tyytyväisenä, kun yhtäkkiä jossain ehkä saattoi risahtaa, heilahtaa tai vilahtaa jotain. Topi teki 180 astetta sekunnin murto-osassa ja minä jäin siihen, mistä se lähti. Ilmalennon aikana ehdin tajuta, että tökkäsin peukaloni johonkin, ehkä satulaan tai hevoseen ja mietin, että miten ja erityisesti MIKSI taas kävi näin. Topi katsahti minua, kun nousin ylös ja ravasi sitten häntäpystyssä lähimmän hevosen luo. Kaipa se koitti kertoa, että tarttis nyt oikeasti sitä tarhakaveria, kun ei pääse tarhassa edes kosketusetäisyydelle keneenkään. En vaan voi asialle just nyt yhtään mitään. Kävellessäni kentältä hevosen perässä katsahdin peukaloani ja säikähdin golf-pallon kokoista lihasta. Kylmäsin sitä heti kun sain itseni ja hevosen talliin. Tallityöntekijä riisui hevosen ja vei sen tarhaan päiväheinillä sillä välin, kun minä soitin lääkäriin, vakuutusyhtiöön ja kotikokille. Lääkärin ajan sain kohtuu nopeasti, vakuutusyhtiön kanssa homma hoitui kivuttomasti, kiitos SRL:n vakuutusten ja kotikokki lupasi hoitaa Topin raspauksen, joka piti olla alle 2 h päästä. Sotkettiin siis muidenkin suunnitelmat. Tämä oli hieno aloitus ensimmäisenä lomapäivänä edellisen työn loputtua ja uuden alkaessa 1,5 viikon päästä. Olin siis ulkona työterveydenhuollostakin. Onneksi olen SRL:n jäsen.

Ehdin ennen eläinlääkäriä takaisin tallille sen ollessa hiukan myöhässä, mutta ei minusta olisi ollut hevosen päätä pitämään. Kotikokki sanoi Topin olleen pahoillaan olevan näköinen, kun haki tarhasta. joopa joo. Heti se oli seuraavana päivänä ottanu toisen ratsastajan kanssa muutamat ritolat. Onneks muita ei varissu kyydistä. Itse en tippumisen jälkeen koskenut kahteen päivään koko hevoseen, vaikka kävin tallilla. En oikeastaan edes katsonut sitä silmiin. Meni luotto ja usko koko aasiin. Hevosen omistajan koen olevani oikeutettu tässä tilanteessa kutsumaan sitä aasiksi.

Olin varannut tälle päivälle kouluvalmennuksen, joten peruin sen tippumista seuraavana päivänä. Peukalo ei ollut murtunut, mutta todella kipeä, turvoksissa ja vaihtoi väriä tiuhaan tahtiin. Olin ilmoittautunut vuoden ekoihin kisoihin ja arvasin niiden olevan nyt vaakalaudalla. Olin sopinut myös estevalmennuksen ensi viikolle Peuramaalle ja laitoinkin Leppälän Minnalle viestin, että jos en ole vielä ratsastuskuntoinen niin voisiko hän ratsastaa Topilla. Vastaus oli astetta yllättävämpi "Voi ei! Tuo Topi heti huomenna mulle ratsutukseen --" 2-3 viikoksi. Hmm... Soitin heti kotiin konsultaatiota saadakseni ja sekä isä, että äitipuoli antoivat vihreää valoa ajatukselle. En miettinyt lopulta kovin kauaa vaan peruin kaikki "aasille" varatut suunnitelmat, ilmoitin tallinomistajalle ja muutin trailerivaraukset. Katsoin omaa kättäni, joka oli sininen kämmenpohjasta peukalon ympäri. Ei minusta olisi hetkeen ratsastamaankaan. Aasin edellinen omistajakin oli muutamaan otteeseen sanonut, että vie ammattilaiselle pariksi viikoksi, jos et pärjää. Ajatus ei siis kaiken kaikkiaan ollut täysin vieras, nyt vain tuli ns. se viimeinen niitti ja hyvä tilaisuus, kun Peuramaalta sattui samana päivänä vapautumaan yksi karsina. Tallilaisille sanoin Topin lähtevän isojen poikien kouluun/ala-asteelle. Ajatus jännitti sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Olikohan tämä nyt se oikea ratkaisu?

Tänä aamuna näin sitten unta, että valmennuspaikassa Aasi ensitöikseen karkasi tarhasta lautojen välistä ketterästi ja laukkasi häntä pystyssä ilman riimua maneesiin. Toin sen sieltä narulla talliin ja se oli ihan pöllönä silmät pyörien kuin hedelmäpeli. Todella lupaavaa. Tallille mennessä itkin jo valmiiksi, koska tuntui kuin olisin luopumassa koko aasista. Tavallaan luovuin ehkä omasta kuplasta, jossa olen sitkeästi elänyt, vaikka oon tietäny jo pitkään, etten oo niin hyvä ratsastaja ku haluaisin/yritän olla. Tallilla pakkasin auton vauhdilla ja tökkäsin peukaloni millon mihinkin. Tuntu mukavalta... Aasin hain viimeseks ja heitin sille nopeasti kamat niskaan tiuskien. Sanoin tallityöntekijällekin, että oonpas mä äkänen. Topi pyöriskeli ees sun taas käytävällä ja lannottiki sitä siinä 5 minuutin aikana kahesti. Hiphei. Onneksi se meni kyselemättä reippaasti traileriin. Tallityöntekijä löi luukut kiinni, ku minä yritin solmia narua kiinni. Topi varmaan kuvitteli pääsevänsä taas hyppäämään. En tiiä, ehkä pääseeki jossain kohtaa? Hetkittäin katsoin sitä hivenen ivallisesti "tietäsitpä mihin joudut! Siitäs saat!", vaikka todellisuudessa se tulee pääsemään vähän niin ku lasten leirille.

Ajomatka Peuramaalle oli pitkä ja ehdin miettiä matkan aikana kaikkea maan ja taivaan väliltä. Masennus ja ahistus paino mieltä koko ajan. Onko tää nyt oikea ratkaisu? Tuleeko Topista sen tasasempi? Miksi tähän on ajauduttu? Miksi mä en pärjää ite? Oonko mä tosiaan niin paska ratsastaja? Miksi mä en pärjänny ite? Tuleeko tästä enää ikinä mitään? Oonko mä pettäny Topin luottamuksen? Oonko mä tehny jo niin pahoja virheitä, ettei niitä voi korjata? Luottaako Topi muhun? Tuleeko se enää ikinä luottamaan? Opinko mä ikinä ratsastamaan? Miks mä taas tipuin? Eikö mun salilla käynti sittenkään auta yhtään mitään, vaikka kuinka yritän saaha kroppaa siihen kuntoon, että pysyisin kyydissä? Tuleeko tästä enää ikinä yhtään mitään? Pitääkö mun myydä koko hevonen? Lopetanko koko harrastuksen? Mitä sitte ku tää koulu on ohi? Onko tää nyt järkevää? Olo oli todella paska.  Koin olevani epäonnistunut kaikessa, kun jouduin viemään hevosen ammattilaiselle. Oli ihan luovuttajafiilis. Niin ku löisin hanskat tiskiin. ja tavallaanhan mä löinki. En yritä enää pärjätä ite. Annan ongelman jonkun muun ratkottavaksi. Muiden näkökulmasta taatusti oikea ratkaisu, mutta tältä musta nyt tuntuu. Mulle teki aikanaan tiukkaa antaa kenenkään muun edes ratsastaa Topilla. Sitten kauhukseni jouduin vielä huomaamaan, että se teki hyvää sekä mulle, että Topille, että joku tarpeeksi osaava kävi siellä selässä ja kertoi omat ajatuksensa. Löysinhän mä omat vinoudetki osittain sitä kautta.

Ostotarkastusultrassa tasan kaks vuotta sitten

Perillä pyörin ees taas purkamassa tavaroita, puunasin Topia ja varusteita ja ihmettelin ja hämmästelin. En tavallaan edes halunnut lähteä sieltä, mutta mut onneks patisteltiin kotiin. Kotimatkalla ahisti vaan lisää ja toivoin, että Topi hörisisi, kun nään sen seuraavan kerran. Tai edes sitä seuraavalla kerralla. Että se kaipais mua ja osottais jotain kiintymystä ja mielenkiintoa. Jos se viihtyy lastenleirillä liian hyvin... en edes halua ajatella. Kuulemma sillä oli ollut juoksuttaessa virtaa vaikka muille jakaa. Heh, saa nähdä. Se pääsee vaan 4 h päivässä ulos 11 tunnin sijaan ja vaikka kuinka olis kävelykoneessa vaikka joka päivä, niin en usko, että se rauhottaa sitä riittävästi. Veikkaan, että se kiipee pitkin seiniä ekan viikon jälkeen. Eihän Leppälällä ole edes aikaa ratsastaa sitä kolmea varttia kauempaa. Noh, katsotaan. Oon kyllä ihan varma, että Topin kunto yllättää ne vielä. Toisaalta ootan mielenkiinnolla, että mitä ajanvietettä se keksii itelleen tuona aikana. Heiniäkään kun se ei mupella, vaikka niitä ois tarjolla. Kiipee karsinan seinän yli? Syö itsensä ulos sieltä? Kaivautuu oven ali?

En tiedä. Kaipa tää kaikki kertoo paljon siitä, miten tärkeä se hevonen mulle on. Onhan siinä kaikki mitä saatoin toivoa ja mitä ostoilmoituksessa hain. Toisaalta kaikkiahan tää laji koettelee omalla tavallaan. Mä oon aina ollu huono häviäjä ja oon aina halunnu olla paras ja hyvä kaikessa mitä teen. En ees tee mielelläni asioita, joissa en oo hyvä. Ratsastus ja hevoset pakottaa kasvamaan tässäki asiassa, vaikka se joka kerta itsetunnolle ottaa. Oon vähän sellanen, että jos joku ei onnistu niin lyön hanskat tiskiin. Varsinkin, jos joku sanoo, että ei tuo onnistu tai et sinä osaa. Tässä lajissa ei voi lakata yrittämästä tai se on lopetettava kokonaan. Kilpailumielessä ainakin. Puskaratsastajaksi musta ei oo, koska kaipaan tavoitteita. Tiesin hevosta ostaessa, että opin tie on pitkä ja kivinen, mutta en ollut tajunnut miten pitkä se on ja miten isoja mustelmia niistä kivistä saa. Tämän kesän tavoitteet lens romukoppaan ja seuraavat 2 viikkoa varmaan näyttää kilpaillaanko tällä kaudella yhtään mitään. Onko minusta enää koko touhuun? Kykenenkö mä enää ikinä luottamaan hevoseen, joka kiihtyvään tahtiin on jättäny mut matkasta ja pitäny omaa kivaa? Vielä isompi kysymys on, että luotanko mä enää ikinä omiin taitoihin ja omiin kykyihin ratsastaa saati pysyä siellä kyydissä? Koska ilman sitä luottamusta, tätä lajia on todella paska harrastaa.

Katsotaan mitä nämä 2 viikkoa tuovat tullessaan ja mitä mieltä Leppälä on aasista ja sen ratsastettavuudesta. Ainakin kehui sen saaneen hienosti massaa sitten viime näkemän. Huoh, kuka hullu tätä lajia harrastaa ja vielä maksaa itsensä tästä kipeäksi???

(pst. aasin karsinasta löytyi tänään ennen lähtöä metrin mittanen puutikku. Seinästä revitty. Tallinomistaja varmasti tykkää meistä. Mihinhän se meidän jumppapallon tilaus jäi...)