Kontrollifriikki

Muovipalasiedätystä 2013

Eka ratsastus tippumisen jälkeen siis takana. Fiilis oli kohtalaisen mitään sanomaton. Vaikeinta varmaan oli ratsastaa täysin eri tavalla ku aiemmin. Tai ei nyt täysin, mutta tosi eri tavalla. Pari säpsähdystä tuli ja sehän sai mulla sykkeet ylös. Tunsin selvästi, että hevonen oli rennompi ku minä. Tehtävät suju ihan nätisti, vähän oli hidas jalalle, mutta eipä mulla ollu kannuksiakaan, kun unohdin ne. Sentään saappaat oli. Viides ratsastuskerta niillä. Tähän asti tippumisprosentti niillä oli 50%. Eli neljästä käyttökerrasta kahella tipuin. Ehkä tuo prosentti kääntyy nyt laskuun? Jos ei, pistän saappaat myyntiin ;)

Ratsastuksen jälkeiset keskustelut poiki enemmänkin ajatuksia kuin itse ratsastus. Tasapaino on alkanu Topilla löytyä ja sen huomasi jo siitä, että ne voltit, ne voltit oli pyöreitä ja helppoja. Se ei kaatunu voltin alussa ulos eikä oikassu lopussa sisään. Ei rikkonu laukalle tai tehny mitään muutakaan. Voltit oli pyöreitä ja rytmikkäitä. Mun ei tarvinnu vahtia sitä eikä säätää koko aikaa. Leppälä sanoi sen suuttuvan heti, jos tasapaino häviää. Hassua. Kyllähän mä sen tavallaan oon tienny. Mutta en osannu yhdistää sitä pukkiritolaa Niinisalon maastoestetreeneissä tai tasajalkaloikkia kotimettässä sinkoiluun kentällä ja maneesissa. Syksyllä 2013 meidän ekalla kenttäleirillä laukattiin Niinisalossa esteen jälkeen hyvän matkaa suoraan kumpareen yli, jonka takana hiekka upotti ja Topi kompastui ja melkein tuiskahti turvalleen. Sain hillittömät pukkisarjat ja taisin huutaa aika kovaa "herran jumala!", johon Anttinen tokas Kotikokille vieressään "Siellä huudetaan jo ylempiä voimia apuun."

Sama on toistunut muutamia kertoja muuallakin, kun Topi on kompuroinut ja alkuun esteeseen kolauttaminenkin sai aikaan niskojen nakkelua ja kiukuttelua. Se on tasaantunut hyvässä ja pahassa. Maapuomeilla ja kavaleteilla se ei viitsi nostella jalkojaan ja kolistelee. Ei se esteitä onneksi ole alkanut tiputella. Veikkaan, että herkkänä hetkenä se saa edelleen hepulit puomien kolistelusta. Pointti tässä siis oli, että kun se ottaa noin kovasti nokkiinsa, kun homma ei ole täysin sen hanskassa ja kontrollissa, niin olen tietämättäni ajanut sen henkisesti ahtaalle ratsastamalla puolihuolimattomasti ja horjuttamalla sitä tilanteessa, jos toisessakin. En ihmettele yhtään, jos sillä on luotto mennyt tai pinna katkennut eikä se vaan pysy "järjissään" enää. Jonkinasteinen kontrollifriikki siinä vissiin elää. Ihan on ku omistajansaki...

Nyt pitäisi kuulemma saada sen työpanos tasaantumaan, jotta räjähtely vähenisi. Nyt se antaa joko 20% eli ei mitään ja uneksii omissa maailmoissaan tai sitten 110% jollon adrenaliinipiikit saattaa olla aika reippaita ja tulos sen mukaista. Tavoite on jossain siellä 80% paikkeilla. Noh, onneksi mun ei tarvi miettiä sitä vielä viikkoon, koska mä ymmärrän vaan noi numerot, en sitä miten niihin päästään. Jotain avaimia on riittävä ja säännöllinen liikunta, jossa on vaihtelevuutta. Energinen kaveri ei kaipaa liikaa vapaata vaan työtä työtä eikä pelkkää kentällä pyörimistä. Tottakai lihasten pitää antaa palautua ja korvien välin välillä rauhoittua, mutta maks. pari vapaata viikossa ja muutaman kuukauden välein pitempi lepojakso. Pitäisköhän etsiä vuokraaja? Sotkeeko se koko systeemin? Joku tyttö jo kyselikin, mutta tipuin seuraavana päivänä ja totesin, että nounou.

Tuo työrytmin muutos on varmaan omalta osaltaan edesauttanut nykyisiä ongelmia. Rutiinit on hevoselle ku hevoselle tärkeitä ja jos niitä menee sekoittamaan, se voi aiheuttaa ties mitä. Tein pitkään niin, että mahdollisuuksien mukaan ratsastin kolmen päivän rytmissä: 1. päivä rankkatreeni, 2. päivä palautteleva treeni 3. päivä lepo. Ihan alkuun lepo saatto tarkottaa juoksuttamista tai kävelemistä, mutta ilman täyttä lepopäivää alko kaveri piiputtaa, jumittua ja hyytyä. Niinpä lepopäivä oli ihan täysi lepopäivä. Tää systeemi tuntu kohtuudella toimivankin  pitkän aikaa. Työkiireiden ja muiden juttujen takia rytmi vaihteli sitten niin, että menin jopa 4-5 päivää putkeen, jolloin välissä oli se juoksutus tai maastokävely, jos tiesin, että päivänä x ja y en päässyt tallille. Eli omien menojen mukaan suunniteltiin ja se toimi hyvin.

Kun oon sekä ravi-, että ratsupiirien filosofioita kuunnellut, oon luovinu vähän siinä välissä. Ratsupuolella ajatellaan tosi paljon, että lepo on pahasta ehkä juuri siksi, että viriilit suorittajat sitte poksahtelee helposti. Noh, en mäkään treenaa omia lihaksia joka päivä. Ei se kroppa vaan kestä, jos ei lihakset saa palautua välillä. Ravipuolella taas otetaan kaikki irti mitä hevosesta lähtee tekemällä fysiologisia mittauksia ja tarkkoja treenisuunnitelmia. Siellä on palauteluilla ihan eri merkitys kuin ratsupuolella. Kuinkahan moni ratsupuolella on edes kuullut palauttelevasta treenistä? Entä pk-pitkä tai pk-lyhyt? Voimaa voimaa voimaa me kyllä treenataan tämän tästä. Sit saattaa kuulua riksrakspoks (kellog'sricecrispies). Ekan vuoden teinki paljon pk-pitkiä (pk=peruskunto), jotta nuoren kenttähevosen pohjakunto on riittävän kestävä eikä se rasita kohtuuttomasti niveliä tai jänteitä. Sen päälle on helpompi rakentaa voimaa pitäen hevonen terveenä. Tämä tarkotti siis parin tunnin maastolenkkejä rauhallisessa temmossa tai pitkiä alku- ja loppuverryttelyjä kenttätyöskentelyn ympärillä. No, nyt se jaksaa sen 1,5-2 h ihan kevyesti ja ku voimaa tulee lisää niin tadaa, meillä on kävelevä pommi. Yhden päivän kenttäkisassa tulee helposti 2 h ratsastusta vaikka veryttelisi minimaalisesti eikä suoritukset kestä montaa minuuttia. Jos hevonen ei oo tottunu tekemään päivässä ku maks tunnin töitä niin loukkaantumisriski kasvaa heti.

Ryhti-ihme. Kielii jäntevästä ratsastajast eikö? Ai ei...

Sitten sain muualta ajatuksen, että myös joka toinen päivä liikutus voi riittää ja jollakin on toiminut todella hyvin. Juu ei, ei meillä. Ihan kauheeta oli. Annoin myös pari viikkoa selkeästi kevyempää, koska oltiin tehty vaikeita juttuja ja selkeästi jotain ongelmaa oli havaittavissa. Tässä ajassa tuli ne raspaukset ja muut tarkistettua eikä ongelma hävinnyt. Päin vastoin. Loman jälkeen täytyy vissiin ottaa kunnolla energiat alas ensin juoksuttamalla (kuvittelin toki niin jo tehneeni) ja sitten miettiä selkään nousua. Ainahan oon toki kattonu päivän ilmeen mukaan, että onko asiaa selkään vai käydäänkö ensin ottamassa pukkipieruritolat ilman varusteita. ja siis ratsastajaa. Sekin on toiminut kohtalaisen hyvin. Olisi ehkä vaan pitänyt vähän vielä enemmän väsyttää niissäkin tilanteissa viime aikoina.

Herkkis... kaks herkkistä. Tosi hyvä yhtälö. Toisaalta ymmärrän herkkiksenä ehkä vähän paremmin toisen oikkuja. Jännä miten oon koko ajan katsonu ratkasua silmiin, mutten oo nähny sitä. Siis sillee. En mä tiedä miten mä selviän herkkiksen kanssa, mutta ainaki tiedän mihin pitää kiinnittää huomiota. Ratsastuksellisesti joudun vaihtamaan levelin lisäks pelitaktiikkaa. Huh. Ei tuu olemaan helppoa. Jännä,
että aloin kirjottaa tätä blogia nyt, enkä sillon ku kaikki oli simppelimpää ja "hehkeämpää". Tosin tippumisestahan tämäki lopulta lähti. Sovitaanko, että siihen se ei kuitenkaan pääty?

Onnistumisia ja pelkotiloja

Tänään pitäisi nousta hevosen selkään 1,5 viikon tauon jälkeen. Ei innosta. Enemmänki ahistaa. Mitä se tällä kertaa keksii? Tuunko taas alas? Pärjäänkö sen kans alkuunkaan? Itsevarmuus on tipotiessään. Voisin vaikka arvata, että pillahdan itkuun heti ensimmäisen ongelman edessä. Onneksi ei tarvitse mennä yksin!

On todella ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta mietin, että jos en pian innostu touhusta, laitanko pillit pussiin ja myyn hevosen? Sen täydellisen ja hienon yksilön, jota en tule saamaan toista? Samalla kuitenkin selailen nettisivuja hyviä kenttäsuojia etsien. Olisihan se kiva startata... Kipastaki on tarkistettu kesän tulevat kisat ja suunnitelma edelleen pyörii mielessä. Toisaalta voisi olla kiva käydä edes kerran jonkun HELPON hevosen selässä. Joka ei tee varmasti yhtään mitään ylimääräistä. Jos saisi itseluottamusta takaisin? Tai ehkä saan sitä jo tänään? Se jää nähtäväksi. Toivottavasti en sotke koko ratsastusta pelkästään miettimällä ja eritoten pelkäämällä liikaa. 

Ylpeä ja onnellinen rohkean hepan omistaja ilta-auringossa, rakas kameran takana. Ihana ilma!

Facen seinälle ilmestyi tänään ensimmäisenä postaus tasan vuoden takaa. Mä istun siinä Topin selässä Sipoon Nikkilän maastoissa naantalin aurinkona ja tekstiki oli jotain maailman onnellisimpaan ratsastajaan viittaavaa. Kotikokki on ottanut kuvan, oltiin siis yhdessä maastokävelyllä. Eikä siitä ole kauaa, kun koin mieletöntä onnellisuuden tunnetta noiden kahden kanssa. En tosin ollut hevosen selässä. Useimmiten Soratien valmennusten jälkeenkin on ollut upea fiilis ja muistan, ku tehtiin ennen joulua se eka vaihto heti kerrasta onnistuneesti. Se fiilis, kun tehtiin jotain täysin utopistista. Mä en mielestäni osaa edelleenkään vaihtaa saati sitte opettaa sitä hevoselle, mutta jotenki Topi vaan nyt osaa vaihtaa. Jopa niin hyvin, että on Leppälän Minnalle tarjonnu vaihtoja aina kun olisi pitänyt suoristua. Toki useimmiten ei niitä puhtaita vaan räpellyksiä. Alkuun oikealta vasemmalle, toissapäivänä myös vasemmalta oikealle. Eilen oli kuulemma päästy siitä eroon.

Ihan yhteistyön alkumetreiltä 2013

Onnistumisia... niitä pitäisi aina kirjoittaa ylös. Oonhan mä jotain toki kirjottanutkin Topin treenipäiväkirjaan ja faceen. Vuosi sitten kävin psyykkisen valmennuksen luennolla ja sieltä tarttui matkaan vinopino apuja ja vinkkejä, joiden vaikutus näkyi jo ensimmäisissä kilpailuissa. Pitäisi muistella vain niitä hyviä onnistumisia ja fiiliksiä ennen suoritusta. Nyt korvien välissä kummittelee jatkuvat tippumiset. Tosi jatkuvat... oonko nyt puolessa vuodessa tippunu 3 kertaa. Viimeset kuukauden välillä. Tuntuu tosi jatkuvilta! Joka toinen päivä on ikävä Topia ja ratsastamista ja joka toinen päivä kauhistelen. Sen oon onneks tajunnu, että mitä vähemmän syön, sitä masentuneempi ja skeptisempi olen. Kuten nyt taas huomasin unohtaneeni aamupalan. Ratsastaja tai kuka hyvänsä urheilija ei saa unohdella syömisiään. Pitääköhän siitäkin laittaa itselleen muistutus puhelimeen? Torkku 2 h välein: "syö" ja tunnin välein "juo". Hehe, kyllä on nykyaikana helppoa, kun mitään ei tarvi muistaa ite. Kohta se pää vaan pehmenee, kun ei tartte käyttää mihkään!

Hyviä muistoja? Ihan ekat viikot voi skipata, koska sain heti kokea pystyynhyppivän ja vastustelevan nuoren. Sitten opin liikuttamaan sitä tarpeeksi. Mutta ekat yhteiset kisat, voi ^_^ Helppo C ja neljäs sija (vihreä rusetti muutaman järjestävän tahon kämmin takia) ja ku juttelin luokan voittaneen tytön kanssa, tyttö kertoi ihmetelleensä, miksi me ollaan niin helpossa luokassa. Näytettiin kuulemma niin paljon paremmilta. Totesin siihen, että ekat yhteiset kisat, 5 v. hevonen eikä juuri kouluaitoja nähnyt. Oliko sillä yksi koulurata takana? Meitä siis tavallaan ihailtiin ja se tuntu kivalta. 

Seuraava vahva onnistumisen fiilis oli niin ikään koulukisoista, puolta vuotta myöhemmin helposta A:sta, eli kahta tasoa ylempää. Ne oliki meidän kolmannet koulukisat. Suoritus sinänsä ei ollut A:n tasoa ja muutamia rikkeitä tuli, mutta Topi väläytti omaa esiintymistahtoaan ja pisti todellakin parastaan sillä radalla. Tulin silmät onnen kyyneleistä sumeina ulos radalta ja tuttu hämmästeli, että eihän se nyt noin huonosti mennyt. No ei niin! Ku ihan sika hyvin! Vaikka oltiinki ihan häntäpäässä ja nipin napin hyväksytyllä tuloksella. Tehtävät tehtiin ongelmitta, mutta kokoamisaste oli vielä siellä B:ssä ja maata viistäen liikku jalat. Mutta Topi väläytteli <3

Ylhäältä noi esteet näyttää pieniltä. Ks. linkki!

Sitten voidaanki hypätä harjoitusmaastoestekisoihin kankaanpäässä vuoden tutustumisen jälkeen. Maneesikisat ja kauheen isoja esteitä, mutta päästiin maaliin (pienellä avustuksella) ja saatiin sininen rusetti. Oltiin neljästä ratsukosta toinen, jonka suoritusta ei hylätty :D Voittajaki hämmästeli voittoaan, koska niilläki tuli kielto radalta. Meidän kompastukseksi tuli kapea kaivo kaarteessa, koska en uskaltanut ratsastaa siihen. Kaikki muut kamaluudet mentiin lentämällä ja silloin aloin luottaa hevoseen ja siihen, että joskus mentäisiin kenttää. Se hyppää mitä vaan, kun sille sanoo, että hyppää. (myös läpi, mutta tässähän ei nyt pitänyt niitä negatiivisia?) Linkki kisan fb-sivulle tässä. Siellä on yksittäiset kuvat kaikista esteistä. Osa oli tuttarin esteitä, ihan kaikkia ei hypätty.

Viimeisimpiä onnistumisia on ollu ne vaihdot. Toisaalta Pantsun treeneissä ollaan päästy hyppäämään isompia esteitä ja se on ollut mahtavaa, vaikka onki pelottanu. Muistan ekan Pantsun treenin jälkeen kertoneeni, että oli ristiriitaset fiilikset valmennuksesta: ihan kamalaa ja kamalan ihanaa! Oli niin vaikeita juttuja, mutta ihan mielettömiä onnistumisia. Sain Topin mm. kokoamaan laukkaansa ihan käsittämättömällä tavalla, mihin en ois uskonu pystyväni vielä pitkään aikaan. No en ollut vaan yrittänyt tarpeeksi. Haha, kerrran Pantsun treenissä meiltä tippu suitset alkuverkan jälkeen, kun SEISTIIN ringissä kuulemassa ohjeita. Topia ärsytti korvahuppu ja se ravisti sen pois. Mä vaan nauroin, että huppu lens. Vastapäinen ratsastaja lähes kiljas, että apua, siltä lähti suitset. Nauru loppu lyhyeen ja tuli kiire alas. Kiltisti se siinä seiso, kunnes sain räpellettyä varusteet takas päälle. Kiristin vähän leukaremmiä, ettei sama toistuisi ainakaan ihan heti. Se treeni ei ollu niin onnistunut, joten ei siitä sen enempää.

Klippi videosta aluevalmennuksesta peuramaalta talvella 2014

Hitaasti ja varmasti vs. kovaa kehitystyä vauhdilla

Älykäs eläin

Ensijärkytyksestä aletaan nyt olla selvitty. Luin myös Stella Hagelstamin jutun hänen tiestään huipulle (löytyy täältä.) Mietin omia ratkaisujani Topin kanssa ja tulevaisuutta. Tajusin samalla sen, että viimeisen puolen vuoden aikana, syys-lokakuusta tähän päivään ollaan menty Topin kanssa aivan valtavia harppauksia eteenpäin. Ehkä joissain asioissa ollaan edettykin liian nopeasti ja tämä on lopputulos? Toisaalta tammi-helmikuun vaihteessa oli päiviä, kun Topi oli lähdössä töihin todella innoissaan. Yhtenä päivänä, kun menin satulan kanssa karsinaan, se käänsi ensin takapuolensa ovelle (epäsopivien satuloiden tulos kesältä, opittu tapa) ja kun jäinkin ovelle seisomaan satulan kanssa, enkä tullut karsinaan, se hyvin nopeasti kääntyi katsomaan minua korvat höröllä, että "täh? mihin sä jäit?" ja kääntyi takaisin luokse. "laita jo se satula" ja etsi kuolaimia suuhunsa. Jäin vielä juoruamaan muiden tallilaisten kanssa kunnes Topi tunkemalla tunki karsinasta ulos ja tuuppi mua. "Mennään nyt jo, hopi hopi!". Silloin oli fiilis, että kaikki on hyvin, olen tehnyt oikein.

Se kuitenkin hävisi aika pian. Viime viikkoina suun sai avata puoli väkisin ja satulaa se pakoili. Selkeästi enemmän estesatulan käytön jälkeen, mutta olen aika varma, että kyse on enemmän siitä, että olen taas istunut vinossa lyhyiden jalustimien takia, eikä niinkään siksi, että itse satula on huono. Annoin Topille pariki kevyempää viikkoa, jolloin käytiin lähinnä käveleskelemässä, juoksutettiin ja hypättiin pientä pystyä. Jätettiin vaikeammat tehtävät pois ja yhteen väliin tuli melkein viikko lepoa. Yleensä loman jälkeen Topi on ollut astetta parempi ja selkeästi miettinyt opittuja asioita ja sulatellut juttuja. Nyt en ehtinyt edes kokeilla, että onko asiat opittu, kun olin jo hiekassa. Onhan toki muistettava myös se, ettei sillä tosiaan ole tarhakaveria, sillä on kovempi kunto ja takana oli lepojakso. Oltiin toki juoksutettu jo parina päivänä se alle hikeen asti mm. puomitehtävillä. Nekin tehtiin vain riimu päässä, sillä säästelin kuolainten käyttöä kunnes raspaus olisi tehty. Jos sieltä suusta löytyisi jotain. No ei löytynyt.

Varmasti sitä nyppi myös uudet kuolaimet, jotka yhtäkkiä toimiki parempina jarruina kuin aiemmin eikä päässyt karkuun. Painetta siis vaan lisättiin, mutta pakkohan mun oli, kun en nivelellä saanut sitä enää pysymään käsissä. Ollenkaan. 

Ensimmäisen ratsastuksen jälkeen Leppälä sanoi, että Topi on herkkä ja sillä ei ole tasapaino vielä ihan kunnossa. Hmm.. sillä on kyllä tasapaino kehittynyt jatkuvasti, mutta ehkä vaaditaan siltä nyt uutta ja erilaista tasapainoa? Joka tapauksessa, kun yhdistää nämä kaksi tekijää siihen, että mulla on vielä paskempi tasapaino ja olen vaatinut siltä uusia ja vaikeita asioita, on se voinut vetää herneet palkoineen nenään koko tilanteesta. Ratsastajana mun on siis oikeasti pakko saada tasapaino kuntoon ja keskityttävä hevosen tukemiseen ja auttamiseen sen sijaan, että roiskin liikkeitä toisen perään heiluen itse kuin heikkopäinen. Positiivista kuitenkin se, että Topi oli kiva ratsastaa. Sain siis positiivista palautetta siitä, miten olen sen kanssa töitä tehnyt ja millainen sen ratsastettavuus on. Helpompihan sitä on viedä sitten eteenpäin, kun pohja on kunnossa.

Hmm niin, muistatte ne volttiongelmat pari viikkoa sitten? Taisin miettiä sitä tasapainoa jo silloin? Mahtavaa huomata, että olen ollut oikeilla jäljillä! En vaan oo ihan loppuun asti ymmärtänyt asiaa ja sen "vakavuutta". Mulle alkaa kasvaa käsitys siitä, miten lähteä Topin kanssa eteenpäin. Tasapainoa ja lihaksistoa pitää vahvistaa rauhassa ja unohtaa vaikeat asiat, kunnes tasapaino on kasassa. Haa! Oivalsin jotain, vaikken ole ratsastanut kohta viikkoon ja olen jutellut vasta kerran Leppälän kanssa tilanteesta hänen ratsastuksensa jälkeen.

Oltiin yhtämieltä myös siitä, että Topi laitettiin teknisesti liian vaikeiden tilanteiden eteen tässä muutamassa estevalmennuksessa. Olin ehkä liian kovatasoisissa ryhmissä sen lisäksi, että ne vaihdot olisi pitänyt jättää suosiolla tekemättä Pantsun treeneissä. Oltiinhan vasta aloitettu koko vaihtojen opettelu ja jo ekalla kerralla pitiki tehdä 5-kaarinen kiemuraura ja joikaisella poikkilinjalla vaihto. Sekä minä, että hevonen oltiin aivan liian vihreitä siihen tehtävään. Räpiköitiin niistä läpi ja Topi teki kiltisti sen mitä osasi, mutta voin kuvitella miten kovasti se otti siitä itteensä. Taidetaan aloittaa sen kanssa maastoilulla vaikeissa maastoissa lihaksiston ja tasapainon kehittämiseksi ja sen lisäksi tehä kentällä vaan perusratsastusta isoissa askellajeissa. Niissä, mitkä siltä on nyt löytynyt. Varovasti puomeja kehiin, isoja ympyröitä ja loivia kaarteita. Piru, että oon ollu sokea. Toisaalta, olen varmaan tehnyt oikein ekat 1,5 vuotta, kun olen oikeasti edennyt todella hitaasti. Monen mielestä ei varmaan olla edes edetty, mutta ollaan me. Koko ajan hitaasti ja varmasti, joskus enemmän henkisesti kuin teknisesti. Kun ostin Topin, tein heti periaatepäätöksen, että nyt mennään sitä vauhtia kuin hyvältä tuntuu ja mitä hevonen tarjoaa. En patista sitä yhtään. Usein Topi onkin matkan varrella tarjonnut pikku hiljaa enemmän asioita. Jollain muulla olisi ehkä tarjonnut nopeammin, mutta meille tahti oli passeli. Hidas ja varma. Toivottavasti saadaan Topi pian palautumaan hyväntuulisemmaksi ja innostuneeksi.

Odotan oikeastaan todella innolla nyt, että mitä nämä kaksi viikkoa vielä tuovat tullessaan ja mitä Minna minulle vielä kertoo. Odotan myös ekaa omaa ratsastusta. Kuinka paljon lopulta oikeasti jännitän ratsastamista? Olenko satulassa kuin kotonani vai paskajäykkänä, enkä uskalla edes ravata? Ehtisinköhän sitä ennen sopivasti vahvistaa omaa lihaksistoa... Ainaki nyt laiskottaa, eikä yyyyhtään huvita tehä mitään vatsalihaksia ;)

pst. tältä mun käsi näytti lauantai-aamuna. Vieläkään en saa esim. purkkeja auki, mutta vetoketjut menee jo ja joka päivä parempi :) Nyt ilman särkylääkkeitäki.

                       

Lapioimista kaksin kavioin

 Ajatuksia vähän muualle treeneistä ja ongelmista. Mielenkiinnolla odotan, että mitä ajanvietettä poika keksii uudessa paikassa ollessaan. Ekat päivät menee tottakai ihmetellessä ja heinää on tarjolla koko ajan, mutta ei se heinän mutustaminen taida tyydyttää puuhaviettiä. Se vietti on meinaan kova!

Jo ensimmmäisten viikkojen aikana nähtiin ensimmäiset kaivuutyöt lumikasassa. Vielä nauratti ;)

Olisi se pitänyt arvata jo silloin, kun Topi ensimmäisen kerran osoitti kaivamisen merkkejä. Piehtarointia on aina edeltänyt julmettu kuopiminen ja lumikasa keskellä kenttää oli mitä ihanin paikka kaivaa! Itsekin lumilinnoja ja luolia kaivaneena olin suorastaan hullaantunut hevosesta, joka kaivoi lumikasaa ja halusi kiivetä sen päälle. Enää ei niin naurata. Kukkulan kunkku meinaan kaivaa vähän enemmän, ku tavan tallaaja.

Useita kertoja on saanut itse heiluttaa lapiota kentällä ja maneesissa, ettei seuraaville kävijöille tule ongelmia perunapellossa. Kaivaminen ei toki ole ollut ainoa syy, sillä pukkiritolat on aina saanu aikaan myös 30cm lähtökuopat. Kai sitä ratsastaessaki jonkinlaiset kolot jää, kun kuulemma kentältä kuuluu aina kova jyminä, kun me mennään vähän reippaampaa. Niitä ei kuitenkaan ole tarvinnut lapioida. Vielä. Tippumiseen johtaneesta täyskäännöksestä meinaan jäi takakavioiden kohdalle ihan hyvät kuopat, kun se kääntyi kahden jalan varassa 180 astetta.

Kaivaminen oli aika satunnaista ensimmäisen vuoden aikana ja lähinnä edelsi sitä piehtarointia tai sitte pöllöpukkikohtausta. 2014 kesällä päästiin kenttäleirille ja siellä Topi alkoi kaivaa vesiesteessä. Me ei ihan kauheesti autettu vesikammoista kaveria esteen toisella reunalla pääsemään sinne veteen pärskimällä äänekkäästi niin, että vettä roisku mun naamalleki ja varmasti katsojien päälle. Kun 3:n kengän iskee voimalla veden pintaan niin siitä lähtee myös ihan kiva ääni. Tai entä jos niitä 3:n kenkiä lyö sinne kaksi yhtäaikaa? Kun ei osaa päättää, että kummalla etujalalla kaivaisi niin pitää kaivaa yhtäaikaa. Aika vinkee fiilis olla selässä siinä tilanteessa. Mentiin sitten sivummalle siitä vesiesteestä, että aremmat uskals tulla perässä. Topi ei tosin ois halunnu mennä. Sitte ku karsinanaapuri katos 100m päähän mutkan taakse niin tuli kiire. Muuten sitä ei olisi saanut vedestä pois ku pakottamalla. 

Tais se muuten Niinisalossaki leirillä hakata aaltoja kaviolla pari kertaa, kunhan ensin uskaltautui aaltojen sekaan. Se se oliki pelottavaa, kun se vesi liikkui! Sillon se piti vielä "pakottaa" veteen. Nyt se pitää "pakottaa" sieltä pois. Hitsin jääräpää. Kesää ja kärpäsiä odotellessa! Josko päästäisiin vaikka ihan uimaan tänä vuonna :)

Kesä kääntyi syksyyn ja ilman tarhakaveria Topi alkoi tietenkin tylsistyä ja kehitti itselleen sitten tekemistä. Riekkuminen alkoi vissiin olla jo tylsää, joten eikun koon kolme lapiot käyttöön! Ensin se touhu nauratti kaikkia, jossain kohtaa se hiukan huolestutti ja sitten taas nauratti. Topin tarhaan on ilmestynyt aikaajoin puolen metrin syvyisiä ja levyisiä kuoppia ja "vessan" vieressä on tosiaan se jäätävä kolo, johon se kellahti piehtaroimaan eikä meinannut päästä sieltä ylös. Eipä sekään toilailu hidastanut touhua ja kävin ennen pakkasia tasottamassa enimmät tarhasta, ettei perunapelto jäätyessään aiheuta vammoja, kun se pöllö kuitenkin siellä juoksentelee. Jotkut pelkää pellolla laukatessa jäniksen ja myyrän koloja, ettei mene jalat poikki. Mä saan rampata hevoseni tarhassa lapion kanssa, ettei sillä mene omiin koloihin jalat poikki. Sitä kuution kuoppaa en oo vielä kertaakaan jaksanu täyttää ihan kokonaan. Seuraavana päivänä on kuitenki uusia reikiä uusissa paikoissa. Pakkaskeleillä ehdin jo unohtaa koko kaivuun, kun jäistä maata se ei sentään yrittänyt kaivaa. Tarhakaveri sais tämänki touhun loppumaan, mutta kun en mahda nyt sille asialle mitään.

Topi ei syö maata, se ei syö edes heiniä maasta, vaan ne pitää olla puukopassa, että maistuu. Se ei vaikuta kipeältä ja on kuulemma uuden naapurin saavuttua myös lakannut pyörimästä karsinassa, joten se on helppo siivota. Sillä kaivamisella ei ole osoittautunut vielä olevan mitään muuta funktiota kuin ajan tappaminen. Isoa palloa ajattelin kokeilla, mutta nepä oliki hööksistä hävinny. Täytyy etsiä muualta. Onneksi kohta on laidunkausi... ja onneksi tarha on 2 metriä alaspäin pelkkää hiekkaa ennen kuin tulee kallio vastaan. Siinähän kaivaa, vaikka kiinaan asti :D Hokkien kanssa ei näytä kengätkään kuluvan ihan mahottomasti. Ehkä. Tai katsotaan nyt, kun tätä sulaa keliä on kestänyt pari viikkoa. On sillä ainakin vahvat etujalan lihakset! Sitä hiekkaa kans lentää sitte 2 metriän päähän, kun Topi kerran ruopasee. Se kavio on kuin lapio. Ei mitään pikku fifin lehtien heittelyä pissin jälkeen, vaan duunari hikisessä työssä. Ja joskus kahdella etujalalla yhtäaikaa. Ehkä se treenaaki raksauraa varten? Who knows.

Rakas aasi ala-asteelle

Tänään oli yksi mun ratsastushistorian rankimmista päivistä, noin niin ku henkisesti. Päivä oli täynnä kaikenlaista värikirjoa niin mustelmien kuin mielialojen osalta. Oli kai joku auringonpimennyskin? En nähnyt sitä itse. Tajusin myös, että tänään tuli tasan vuosi siitä, kun Topi muutti meille. Alempana kuva siltä päivältä EKK:lta, kun ultrattiin sen sydän vielä ostotarkastuksena. 2 h se seisoi mukisematta vieraiden ihmisten keskellä pakkopilttuussa. Meitä sillon vielä jännitti kauheasti!

Mitä tänään sitten tapahtui? Koko tapahtumien vyöry alkoi toissapäivänä, kun pyyhin taas hiekkaa vaatteistani ja kävelin hevosen perässä pois kentältä. Ehdittiin käydä ihanan rento ja rauhallinen maastokävely ja kerkesin ravata puolikkaan pitkän sivun tyytyväisenä, kun yhtäkkiä jossain ehkä saattoi risahtaa, heilahtaa tai vilahtaa jotain. Topi teki 180 astetta sekunnin murto-osassa ja minä jäin siihen, mistä se lähti. Ilmalennon aikana ehdin tajuta, että tökkäsin peukaloni johonkin, ehkä satulaan tai hevoseen ja mietin, että miten ja erityisesti MIKSI taas kävi näin. Topi katsahti minua, kun nousin ylös ja ravasi sitten häntäpystyssä lähimmän hevosen luo. Kaipa se koitti kertoa, että tarttis nyt oikeasti sitä tarhakaveria, kun ei pääse tarhassa edes kosketusetäisyydelle keneenkään. En vaan voi asialle just nyt yhtään mitään. Kävellessäni kentältä hevosen perässä katsahdin peukaloani ja säikähdin golf-pallon kokoista lihasta. Kylmäsin sitä heti kun sain itseni ja hevosen talliin. Tallityöntekijä riisui hevosen ja vei sen tarhaan päiväheinillä sillä välin, kun minä soitin lääkäriin, vakuutusyhtiöön ja kotikokille. Lääkärin ajan sain kohtuu nopeasti, vakuutusyhtiön kanssa homma hoitui kivuttomasti, kiitos SRL:n vakuutusten ja kotikokki lupasi hoitaa Topin raspauksen, joka piti olla alle 2 h päästä. Sotkettiin siis muidenkin suunnitelmat. Tämä oli hieno aloitus ensimmäisenä lomapäivänä edellisen työn loputtua ja uuden alkaessa 1,5 viikon päästä. Olin siis ulkona työterveydenhuollostakin. Onneksi olen SRL:n jäsen.

Ehdin ennen eläinlääkäriä takaisin tallille sen ollessa hiukan myöhässä, mutta ei minusta olisi ollut hevosen päätä pitämään. Kotikokki sanoi Topin olleen pahoillaan olevan näköinen, kun haki tarhasta. joopa joo. Heti se oli seuraavana päivänä ottanu toisen ratsastajan kanssa muutamat ritolat. Onneks muita ei varissu kyydistä. Itse en tippumisen jälkeen koskenut kahteen päivään koko hevoseen, vaikka kävin tallilla. En oikeastaan edes katsonut sitä silmiin. Meni luotto ja usko koko aasiin. Hevosen omistajan koen olevani oikeutettu tässä tilanteessa kutsumaan sitä aasiksi.

Olin varannut tälle päivälle kouluvalmennuksen, joten peruin sen tippumista seuraavana päivänä. Peukalo ei ollut murtunut, mutta todella kipeä, turvoksissa ja vaihtoi väriä tiuhaan tahtiin. Olin ilmoittautunut vuoden ekoihin kisoihin ja arvasin niiden olevan nyt vaakalaudalla. Olin sopinut myös estevalmennuksen ensi viikolle Peuramaalle ja laitoinkin Leppälän Minnalle viestin, että jos en ole vielä ratsastuskuntoinen niin voisiko hän ratsastaa Topilla. Vastaus oli astetta yllättävämpi "Voi ei! Tuo Topi heti huomenna mulle ratsutukseen --" 2-3 viikoksi. Hmm... Soitin heti kotiin konsultaatiota saadakseni ja sekä isä, että äitipuoli antoivat vihreää valoa ajatukselle. En miettinyt lopulta kovin kauaa vaan peruin kaikki "aasille" varatut suunnitelmat, ilmoitin tallinomistajalle ja muutin trailerivaraukset. Katsoin omaa kättäni, joka oli sininen kämmenpohjasta peukalon ympäri. Ei minusta olisi hetkeen ratsastamaankaan. Aasin edellinen omistajakin oli muutamaan otteeseen sanonut, että vie ammattilaiselle pariksi viikoksi, jos et pärjää. Ajatus ei siis kaiken kaikkiaan ollut täysin vieras, nyt vain tuli ns. se viimeinen niitti ja hyvä tilaisuus, kun Peuramaalta sattui samana päivänä vapautumaan yksi karsina. Tallilaisille sanoin Topin lähtevän isojen poikien kouluun/ala-asteelle. Ajatus jännitti sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Olikohan tämä nyt se oikea ratkaisu?

Tänä aamuna näin sitten unta, että valmennuspaikassa Aasi ensitöikseen karkasi tarhasta lautojen välistä ketterästi ja laukkasi häntä pystyssä ilman riimua maneesiin. Toin sen sieltä narulla talliin ja se oli ihan pöllönä silmät pyörien kuin hedelmäpeli. Todella lupaavaa. Tallille mennessä itkin jo valmiiksi, koska tuntui kuin olisin luopumassa koko aasista. Tavallaan luovuin ehkä omasta kuplasta, jossa olen sitkeästi elänyt, vaikka oon tietäny jo pitkään, etten oo niin hyvä ratsastaja ku haluaisin/yritän olla. Tallilla pakkasin auton vauhdilla ja tökkäsin peukaloni millon mihinkin. Tuntu mukavalta... Aasin hain viimeseks ja heitin sille nopeasti kamat niskaan tiuskien. Sanoin tallityöntekijällekin, että oonpas mä äkänen. Topi pyöriskeli ees sun taas käytävällä ja lannottiki sitä siinä 5 minuutin aikana kahesti. Hiphei. Onneksi se meni kyselemättä reippaasti traileriin. Tallityöntekijä löi luukut kiinni, ku minä yritin solmia narua kiinni. Topi varmaan kuvitteli pääsevänsä taas hyppäämään. En tiiä, ehkä pääseeki jossain kohtaa? Hetkittäin katsoin sitä hivenen ivallisesti "tietäsitpä mihin joudut! Siitäs saat!", vaikka todellisuudessa se tulee pääsemään vähän niin ku lasten leirille.

Ajomatka Peuramaalle oli pitkä ja ehdin miettiä matkan aikana kaikkea maan ja taivaan väliltä. Masennus ja ahistus paino mieltä koko ajan. Onko tää nyt oikea ratkaisu? Tuleeko Topista sen tasasempi? Miksi tähän on ajauduttu? Miksi mä en pärjää ite? Oonko mä tosiaan niin paska ratsastaja? Miksi mä en pärjänny ite? Tuleeko tästä enää ikinä mitään? Oonko mä pettäny Topin luottamuksen? Oonko mä tehny jo niin pahoja virheitä, ettei niitä voi korjata? Luottaako Topi muhun? Tuleeko se enää ikinä luottamaan? Opinko mä ikinä ratsastamaan? Miks mä taas tipuin? Eikö mun salilla käynti sittenkään auta yhtään mitään, vaikka kuinka yritän saaha kroppaa siihen kuntoon, että pysyisin kyydissä? Tuleeko tästä enää ikinä yhtään mitään? Pitääkö mun myydä koko hevonen? Lopetanko koko harrastuksen? Mitä sitte ku tää koulu on ohi? Onko tää nyt järkevää? Olo oli todella paska.  Koin olevani epäonnistunut kaikessa, kun jouduin viemään hevosen ammattilaiselle. Oli ihan luovuttajafiilis. Niin ku löisin hanskat tiskiin. ja tavallaanhan mä löinki. En yritä enää pärjätä ite. Annan ongelman jonkun muun ratkottavaksi. Muiden näkökulmasta taatusti oikea ratkaisu, mutta tältä musta nyt tuntuu. Mulle teki aikanaan tiukkaa antaa kenenkään muun edes ratsastaa Topilla. Sitten kauhukseni jouduin vielä huomaamaan, että se teki hyvää sekä mulle, että Topille, että joku tarpeeksi osaava kävi siellä selässä ja kertoi omat ajatuksensa. Löysinhän mä omat vinoudetki osittain sitä kautta.

Ostotarkastusultrassa tasan kaks vuotta sitten

Perillä pyörin ees taas purkamassa tavaroita, puunasin Topia ja varusteita ja ihmettelin ja hämmästelin. En tavallaan edes halunnut lähteä sieltä, mutta mut onneks patisteltiin kotiin. Kotimatkalla ahisti vaan lisää ja toivoin, että Topi hörisisi, kun nään sen seuraavan kerran. Tai edes sitä seuraavalla kerralla. Että se kaipais mua ja osottais jotain kiintymystä ja mielenkiintoa. Jos se viihtyy lastenleirillä liian hyvin... en edes halua ajatella. Kuulemma sillä oli ollut juoksuttaessa virtaa vaikka muille jakaa. Heh, saa nähdä. Se pääsee vaan 4 h päivässä ulos 11 tunnin sijaan ja vaikka kuinka olis kävelykoneessa vaikka joka päivä, niin en usko, että se rauhottaa sitä riittävästi. Veikkaan, että se kiipee pitkin seiniä ekan viikon jälkeen. Eihän Leppälällä ole edes aikaa ratsastaa sitä kolmea varttia kauempaa. Noh, katsotaan. Oon kyllä ihan varma, että Topin kunto yllättää ne vielä. Toisaalta ootan mielenkiinnolla, että mitä ajanvietettä se keksii itelleen tuona aikana. Heiniäkään kun se ei mupella, vaikka niitä ois tarjolla. Kiipee karsinan seinän yli? Syö itsensä ulos sieltä? Kaivautuu oven ali?

En tiedä. Kaipa tää kaikki kertoo paljon siitä, miten tärkeä se hevonen mulle on. Onhan siinä kaikki mitä saatoin toivoa ja mitä ostoilmoituksessa hain. Toisaalta kaikkiahan tää laji koettelee omalla tavallaan. Mä oon aina ollu huono häviäjä ja oon aina halunnu olla paras ja hyvä kaikessa mitä teen. En ees tee mielelläni asioita, joissa en oo hyvä. Ratsastus ja hevoset pakottaa kasvamaan tässäki asiassa, vaikka se joka kerta itsetunnolle ottaa. Oon vähän sellanen, että jos joku ei onnistu niin lyön hanskat tiskiin. Varsinkin, jos joku sanoo, että ei tuo onnistu tai et sinä osaa. Tässä lajissa ei voi lakata yrittämästä tai se on lopetettava kokonaan. Kilpailumielessä ainakin. Puskaratsastajaksi musta ei oo, koska kaipaan tavoitteita. Tiesin hevosta ostaessa, että opin tie on pitkä ja kivinen, mutta en ollut tajunnut miten pitkä se on ja miten isoja mustelmia niistä kivistä saa. Tämän kesän tavoitteet lens romukoppaan ja seuraavat 2 viikkoa varmaan näyttää kilpaillaanko tällä kaudella yhtään mitään. Onko minusta enää koko touhuun? Kykenenkö mä enää ikinä luottamaan hevoseen, joka kiihtyvään tahtiin on jättäny mut matkasta ja pitäny omaa kivaa? Vielä isompi kysymys on, että luotanko mä enää ikinä omiin taitoihin ja omiin kykyihin ratsastaa saati pysyä siellä kyydissä? Koska ilman sitä luottamusta, tätä lajia on todella paska harrastaa.

Katsotaan mitä nämä 2 viikkoa tuovat tullessaan ja mitä mieltä Leppälä on aasista ja sen ratsastettavuudesta. Ainakin kehui sen saaneen hienosti massaa sitten viime näkemän. Huoh, kuka hullu tätä lajia harrastaa ja vielä maksaa itsensä tästä kipeäksi???

(pst. aasin karsinasta löytyi tänään ennen lähtöä metrin mittanen puutikku. Seinästä revitty. Tallinomistaja varmasti tykkää meistä. Mihinhän se meidän jumppapallon tilaus jäi...)

(Lasten)tarhaus ja sen ongelmat

Topin eka tarha ja eka liian suuri loimi

Kun Topi tuli meille, se oli tarhannut aina kaverin kanssa. Viimeisin taisi olla shettisponi, jonka kanssa Topi oli ennen meille tuloa. Meillä ollessaan se joutui ensimmäisen viikon olemaan yksin. Sitten se työnnettiin aikuisen tamman kanssa samaan tarhaan. Topi käveli tamman ohi ja viisveisasi siitä. Tamma koitti irvistellä, mutta tämä poika suurinpiirtein tuhahti ja jatkoi matkaansa. Päättelin tästä, että se ei ollut ainakaan naisten mies. Tässä vaiheessa tallipaikka oli väliaikainen, kunnes löydettiin toinen lähes yhtä väliaikainen vain 10 km päässä meiltä kotoa. Maneesi talli alle
vartin päässä itiksestä oli suuri ihme, mutta sitä iloa kesti vain 2 kk tulevan talliremontin takia. Saatiin kuitenkin jalkaa oven väliin ja tämän 2 kk Topi 5 v. oli Vilin 16 v. kanssa tarhassa. Ensi tapaaminen jaksaa edelleen naurattaa ja antoi mulle ensikosketuksen Topin notkeuteen ja vartalonhallintaan pitkästä rungosta ja hintelistä jaloista huolimatta. Video huvittavasta tapahtumasta täällä.

Topi 5 v. ja Vili 16 v. samalla kasalla

Vili oli vanha herrasmies, jota pieni pojankloppi välillä ärsytti suunnattomasti, joten Topin karvaan alkoi ilmestyä kevyitä hampaan jälkiä. Mitään vakavia vammoja ei tullut ja täytyy sanoa, että itepä kerjäs poika verta nenästään härnäämällä toista minkä kerkes. Pikku pojan jatkuva leikkimisen tarve ei ihan täyttyny vanhan herran kanssa, vaikka Vilikin välillä osallistui rodeonäytöksiin pitkin päivää. Paras juttu, minkä kuulin tallilaisilta eräs sunnuntai oli se, kun Topi oli saanut Vilin innostumaan piehtaroinnista ja sitten hypännyt itse Vilin yli, tämän maatessa ketarat ojossa hiekassa. Kun ei treeneissäkään päässyt vielä tässä vaiheessa hyppäämään niin piti vissiin itse kehittää itselleen esteitä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sanoin, että täytyy hommata riistakamera Topin tarhan viereen. Valitettavasti tallia piti tosiaan 2 kk jälkeen vaihtaa ja tarha kaveri jäi.

Topi rimpula ja Melu. Kai ne jotenki tuli juttuunki?

Seuraavassa paikassa olikin jo laidunkausi valloillaan ja Topi laitettiin yhteen ponitamman kanssa. Tallilla ei ollut Topin lisäksi kuin 3 ponitammaa, joten vaihtoehtoja oli vähän heikosti. Laitumelle päästyään Topi ei taaskaan kiinnittänyt tammaan mitään huomiota vaan keskittyi ruohon syömiseen. Näin meni monta päivää. Topi ja ponitamma olivat eripuolella pihaa laitumella kuin kaksi muuta ja tottakai näiden kahden muun liikkeet kiinnosti sekä Topia, että tammaa. Tämä johti siihen, että eräs kaunis päivä Topi ja tamma ajautu portille samaan nurkkaan ihmettelemään kahden muun liikkeitä ja alkoivat potkia toisiaan. Tamma sai haavan vuohisnivelensä päälle ja joutui klinikalle. Haava ei onneksi yltänyt nivelpusseihin asti, mutta vaati koko kesän hoitoa liikalihan kasvun ja hankalan paikan takia. Topi menetti myös tarhakaverinsa ja mä tulin tulokseen, että se ei tosiaan pidä tammoista.

Appaloosa Kopsu ja Topi 2014 keväällä

Sitten menikin yli puolivuotta siinä tallissa ja ilman tarhakaveria. Topi  viihdytti tallilaisia kuitenkin joka päivä esittämällä omat tanssinsa ja rodeonsa. Siis todella joka päivä. Jos pihalla ei tapahtunut mitään, sen keksi itse itselleen tekemistä ja säikkymistä. Minulle tuli monet kerrat mieleen röllin itsensäpelottelulaulu. Tämä tottakai edesauttoi tammikuussa kenkien irtoilua, kun tarhat oli vuoroin jäässä ja vuoroin mudassa. Harmitti toisen puolesta, kun yksin piti leikkiä eikä pallotkaan kelvannu, kunnes tuli appaloosa-ruuna kopsu ja tallin laajennus. Topi laitettiin kentän viereen pieneen tarhaan ja Kopsu kentälle, jotta saavat ensin aidan yli tutustua. Kopsua ei kiinnostanut ja Topi otti kukkona tunkiolla -asenteen ja veti kierroksia pikku tarhassa oikein urakalla. Mä sain kuningas idean ottaa siltä loimen pois ennen ku päästän sen kentälle Kopsun luokse. Vielä kunkumpi idea oli avata loimi ensin edestä ottamatta hevosta kiinni. Tottakai kun sain etusoljet auki, Topi sinkosi takavasemmalle pukitellen, joten mulle tuli kiire tarhasta pois ja loimi valui sulavasti hevosen läpi. Ihme ja kumma loimi tosiaan vain sujahti Topin yltä. Topi ei sotkeutunut remmeihin, eikä mitään hajonnut. Loimi jäi yhtenä myttynä maahan. Hain sen pois ja mietin, että ei enää ikinä...

Topi 6v. ja Hirmu 16 v. voikukkapellossa 2014

Kopsun kanssa Topi tuli hyvin juttuun ja ne veti yhdessä rundia pitkin tarhaa. Joskus Kopsullaki meinas mennä hermo lievän adhd-lapsen jatkuvaan telmimiseen, mutta vammoja ne eivät toisilleen tehneet. Muutamia hampaanjälkiä ja karvattomia kohtia saattoi silloin tällöin tulla, mutta ei mitään vakavampaa. Jälleen taisi pojankloppi ansaita pienet sota-arpensa. Jokunen loimi saattoi vähän kärsiä hipasta. Sitten Topi astui hokilla omalle päkiälleen ja 3 kk:n parantelu alkoi. 1 kk meni karsinahoidossa ja ihanat omistajat antoivat omien poniensa olla vuorotellen Topin seurana sisällä, ettei se sekoaisi yksin.

Pari viikkoa karsinalevon jälkeen Topi pääsi vielä hetkeksi appaloosan kanssa ulos, mutta taas tuli muutto ja Topi siirtyi takaisin 10 km päähän meiltä kotoa, kun tallin remontti oli valmis. Topille ehdotettiin tarhakaveriksi suokkiruuna Hirmua, mutta mä totesin, että nyt ei taida olla ruunat samalla aallonpituudella pieneen hiekkatarhaan laitettavaksi. Topi pääsi kohtuu pian kuitenkin laitumelle Hirmun kanssa. Hirmu on perus vanha ukko, joka ei puhu eikä pukahda, saati leiki hippaa pikkupoikien kanssa. Sillä ei tosin ollut riittävästi kanttia sanoa pojankoltiaiselle, että nyt pentu riittää, vaan Topi kiusasi ja rassasi vanhaa herraa jatkuvasti niin kuin alunperin epäilinkin. Pikku hiljaa talliin tuli kuitenkin lisää väkeä ja Vallu liittyi seuraan. Valluja oli myöhemmin kaksi, mutta tämä ensimmäinen oli pieni ja pippurinen ravuriruuna, joka jaksoi jonkinverran jo telmiäki lapsen kanssa. (Topi oli siis nyt 6 v.). Vallulla ilmeni iho-ongelmia, joten se tarhasi jossain vaiheessa yksin ja isompi ravuriruuna "Kekkonen" tuli lihottamaan itseään Topin ja Hirmun kaveriksi. Kekkonen ja Vallu muutti pois ja tilalle tuli ratsuruuna Vallu, joka oli jälleen vanha herra, eikä niin leikkisä kuin Topi. Kolmistaan tilanne oli kuitenkin tasaisempi, eikä Topi ollut kokoaikaa vain Hirmun kimpussa, mutta juoksutti vanhoja ukkoja minkä kerkes. Tiesin jo, että syksyn tullessa Topi joutuisi jäämään yksin.

Topi ja Vilma namipussin perässä. Da söpöysmaksimus

Niinhän siinä sitten kävi, että yksin se jäi. Talven korvilla Topi sai hetkeksi seurakseen sh. neiti Vilman. Vilma oli rauhaton vähän joka paikassa jo ennestään. Jopa enemmän ku Topi, mutta ehkä enemmän hermostuneemmassa mielessä. Ne tykkäsivät toisistaan ja leikkivät jatkuvasti. Kumpikin härnäs toisiaan vuorollaan. Oli myös hetkiä, kun Vilma ramppasi hermostuneesti ees taas ja Topi ihmetteli ja toisaalta jahtas Vilmaa. Aina ei ihan ottanut selvää, että onko ne tyytyväisiä vai ei. Topi sai taas hampaanjälkiä ja pieniä ruhjeita sinne tänne, mutta olin iloinen, että sillä oli seuraa ja päällisin puolin ne näytti tyytyväisemmiltä yhdessä. Valitettavasti niiden leikkiminen vaan yltyi päivä päivältä rajummaksi ja lopulta ilmeisesti tallihenkilökuntaa alkoi hirvittämään niin paljon, että Vilma päätettiin siirtää pois Topin tarhasta.

Nyt Topi on yksin ja sillä on niin villi maine, ettei tahdo tarhakaveria löytyä. Laidunkausi näyttänee, että löytyykö tallista sopivaa leikkikaveria vai miten pojanklopin käy. Toivotaan, että joku riittävän lapsenmielinen pomo löytyy, joka uskaltaa näyttää kaapinpaikan, muttei jyrää toista ahdinkoon. We'll see!

Villejä voltteja ja kevättä rinnassa

Miksi voi miksi on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa (meidän tasoisten tapauksissa ainakin), että hevonen on joko valuva räkä tai ydinpommi, joka tikittää ja räjähtää sattumanvaraisesti täysin yllättäen? Ilmoittauduin parin viikon päästä seurakisoihin A-merkkiin osin siksi, että voin laittaa kanget ja jarrut on varmasti olemassa. Lisäksi se on helppo A:n ohjelma. Tähän asti olen ratsastanut A:t yhtä rataa lukuunottamatta nivelellä. Jarrut siis on, mutta tämän päiväisen harjoituksen suurimmaksi ongelmaksi nousivat voltit. Voltit! Ei vastalaukat, ei siirtymät, ei pysähykset, väistöt tai mitkään. Eikä kyse oo siitä, etteikö voltti ois pyöreä. En toki edelleenkään saa siitä pyöreää, koska topi joko kaatuu sisään tai karkaa ulos ja kun korjaa niin se tulee aina tuplasti sen mitä piti eli menee liikaa ja taas pieleen. Ehei, liian helposti korjattavia ongelmia.

Ongelma oli se, että se ei pysyny ravilla. Joka ikisellä voltilla se teki vähintään tahtirikkoja ellei ihan nostanu laukkaa kesken voltin. Laukkavoltit oli hienoja ja ponnekkaita, mutta ravissa ihan mahotonta. Toisaalta, ehkä sen liikeradat on nyt sitä luokkaa, että tasapaino ei vielä riitä? Se meinaan liikkuu nyt ihan megaisosti. Vertaan toki nyt siihen löysään räkään, joten mitään Totilasta on turha oottaa näkevänsä ;) Suorilla linjoilla se venkoili vähän joka suuntaan. Yritti väistöä sinne, poikitusta tänne, mutkaa tonne ja aaaargh! Eikä voinu ees hermostua, koska se vaan liikku niin upeesti.

Lisää kuvateksti

Sille tuli myös enemmän hiki ku yleensä kouluvalmennuksissa, vaikkei tehty mitään kovin ihmeellistä. Voinen siis päätellä tästä, että se joutu tekemään enemmän töitä, koska on kootummassa muodossa ja liikkuu isommin? Vai toiveajattelenkohan mä vaan... ois kiva saada taas videolla joku päivä :) Noh, harvoinpa se on toisaalta ollu niin hyvä, että pelkästään lantiolla keinuttamalla ja myötäämällä se lähtee lentäen keskiraviin. Se on kyllä muuttunu puolessa vuodessa ihan sikana! Nyt ku ne sikailut on saatu taltutettua kuolainvalinnoilla niin energia on saatu suunnattua oikeeseen suuntaan. Toki, kyllä se keittää kuolaimesta riippumatta ja edelleen välillä yritää "säikähtää" kävelijää tai tarhanaapureita, mutta nyt uskallan antaa sille vapauden ja tilaa purkaa energiaa reippaalla laukalla ympäri kenttää roikkumatta suussa.

2013 kesäilta <3

Eipä se voi kovin pahoillaan olla tästä kurista ja nuhteesta, koska tänään se tuli suorastaan lennokkain käyntiaskelein vastaan portille ennen kuin ehdin edes huhuilla <3 Toissapäivänä se hörisi meille, kun kotikokin kanssa tultiin talliin. Okei, tultiin ruokahuoneen kautta, mutta eihän se sitä ollut, eihän? Tallityöntekijä kertoi Topin rauhoittuneen ja karsinan olevan nyt siistimpi. Ei pyöri enää niin pahasti. Liekö uuden tyttöystävän ansiota vai psyllium-kuurin, joka aloitettiin 4 päivää sitten? Psylliumia annetaan nyt varuiksi, että saataisiin poissulettua hiekkaongelmat ja toisaalta ehkäistyä sellasten tulemista. Topi ei onneksi syö edes heiniä hiekasta vaan talloo ne mitkä on tippunu heinälootan ulkopuolelle. Kaivaa kyllä taas ihan hitosti... En tiä mihin Kiinaan se on matkalla, kun se tekee sellasia puolen metrin syvysiä poteroita ympäri tarhaa. Viimeksi sunnuntaina lapioin varmaan kuution hiekkaa, ettei se seuraavaksi katko jalkaansa siellä perunapellossa. Isoin kuoppa on sen vessan vieressä (kyllä, Topi tekee valtaosan tarpeistaan yhteen nurkkaan, joten sillä on vessa) ja se on yli 2m pitkä, metrin leveä ja välillä yli puolimetriä syvä. Kunnes mä meen ja täytän sitä sen mitä jaksan. Puuuh ei käy aika pitkäks. Tulis kesä ja kärpäset niin pääsis poika laitumelle ja sit vois arpoo sille tarhakaverin/t, joka jaksaa sen jatkuaa temuamista ens talvena.

Hapan omena. Vai tekarit hukassa?

Niin se tyttöystävä! Se oli kyllä sellanen "love at first sight" etten oo ihmisilläkään nähny! Topi nuuhkas uutta karsinanaapuria käytävän puolelta ja ku päästin sen karsinaan niin hillitön "höhöhöhöhö" ja syöksyminen nuuhkuttamaan kalterin läpi ja matala örinä vaan kävi. Selvisikin, että naapuri on tamma ja sulonen sellanen. Ilmeisesti piti Topista, koska liimautui kaltereihin kiinni ja huutelee Topin perään aina kun Topin hakee tarhasta. Noh, ensi kosketuksen jälkeen Topi ei voinut edes juoda automaatista katsomatta tätä uutta neitoa. Ois pitäny saada kuva, kun se kaulamutkalla ja pää kenossa joi vesikupista ja tapitti tummaa tammaa. Noh, ainakin sen on nyt hyvä viettää yönsä siellä tallissa ;) Kun kerran pyöriminenki on lakannu! Hupsuja otuksia <3

Da kavio(eläin), sisältää ällöjä haavoja!

Pukinkavio 1

Pukinkavio 2

Ei hevosta ilman jalkoja, vai miten se sanonta meni? Vuosien varrella on tullut hoidettua jännevammoja, nähtyä kaviopaiseita, lihasrevähtymiä ja monenlaista muuta jalkoihin liittyvää ongelmaa hevosilla. Topi toi ihan uusia kokemuksia niin kengitykseen kuin haavojen hoitoon liittyen. Eka vuos meni suhteellisen ongelmitta, mutta sittenpä niitä ongelmia alkoi sadella.

Pukinkaviot + vennot vuohiset

Jos omistaa hevosen, kannattaa osata kengityksestä ja kavioista perusasiat. Väärällä kengityksellä saa hevosen jalat hajalle helposti. Lisäksi ontumien syitä etsiessä on kätevää osata tunnistaa perusoireet esimerkiksi kaviopaiseelle ja jännevammalle ja mielellään sopivat välineet mm. paiseen toteamiselle. Se säästää jokusen eläinlääkärilaskun! Jotenki hienosti olin välttänyt ison osan kengityksen perustietotaitojutuista Topin ostamiseen asti. Tiesin kyllä, miten sen kengän saa irti, mutta siihen se jäi. Topin letkeän lennokkaat liikeradat yhdistettynä virheasentoisiin jalkoihin ja etupainoisuuteen aiheutti harmaita hiuksia niin meille kuin kengittäjällekin, joten keväällä 2014 käytiin kotikokin kanssa kengityskurssit 1 ja 2 Harjussa ja haettiin käytännön oppia faijalta. Sainki kengityskurssilla kaksi leimaa otsaani: DI ja kengittäjän tytär. Luonnollisesti kengittäjän tyttärenä mun kuului tietää kengityksestä kaikki jo kurssille tullessa, joten ei paineta. Enpä tuota ollut aiemmin kauheasti osoittanut kiinnostusta sitä hikihommaa kohtaan, joten en nyt sentään osannut luetellä kaikkia kavion osia ulkoa. DI:nä mun piti tietty keksiä heti naulaton kenkä ja ratkasu kaikkiin teknisiin ongelmiin :D Ensi kerralla uudessa paikassa taidan pitää suuni kiinni taustoistani ;)

Pikkukääre

No, mitä sen Topin kanssa sitten on ollu? Ihan ens alkuun sen kavion laatu oli aika heikkoa. 2 vuoden biotiinin syöttäminen lienee tehnyt tehtävänsä ja nyt niitä jalkoja kestää katsoa lähempääkin. Tänään viimeksi minulle sanottiin, että Topilla on hienot kaviot! Eka kesä meni ihan mukisematta ja oikeastaan syksykin ihan kohtuudella. Muutamia irtokenkiä tuli ja kaviot lohkeili, muttei mitään hälyyttävää. Sitten kääntyi vuosi 2014. Tammi-helmikuussa pelkästään vej (vasenetujalka) tippui kenkä 5 kertaa kuukauden sisään. Kiitos juupas-eipäs -"talvi"kelien. Muista jaloista satunnaisia kertoja. Sitten Topi alkoki ontua. Paisetta ei löytynyt eikä mitään muutakaan syytä ontumiselle. Lopulta kengittäjän kanssa yhdessä todettiin, että kavio oli lohkeillut ja kulunut niin pieneksi, että se oli yksinkertaisesti arka. Kenkähän oli joka kerta repinyt puoli kaviota mennessään, koska se oli laitettu hyvin kiinni. Pohjallinen auttoi tähän ja pohjalliseksi valittiin kiilamainen levy, jolla saatiin samalla korjattua vinoon mennyttä asentoa ja vähän kasvatettua korkeutta. Vasen kavio oli jo huomattavasti pienempi kuin oikea, joten se tulisi vaikuttamaan jalan kautta lapoihin, selkään, tasapainoon ja kaikkeen. Tässä vaiheessa alettiin miettiä todenteolla eri vaihtoehtoja saada kenkä pysymään jalassa. Lisäksi ostin ne 200 e cavallobootsit. Anoppi näki tuskan mun silmissä, kun ajattelin sitä rahaa, joten sain "Topin mummilta" avustusta niihin. Kyllä niille käyttöäkin matkanvarrella tuli... Kuten myös metallinpaljastimelle! Aika pro keksintö.

Miten niin etujalalle tulee joskus vähän kiire alta pois?

Kengän kantoja lyhennettiin ja pyöristettiin kerta kerralta enemmän, mutta ne ei vaan tuntunu pysyvän jalassa. Katsoin valokuvista ja videoilta Topin liikettä ja totesin, että ne jalat vaan käy niin lähellä toisiaan, että on ihme, ettei se ollu joka kerta turvallaan. Ks. kuva yllä. Lisäksi pyysin kengittäjää loveamaan naulat ja tekemään kotkaukset niin, että KUN se polkee kannalle, niin ne naulat antaa periksi ennen sitä kaviota. Ettei tarttis laittaa paikka-aineita ja pohjallisia ja se kavio joskus kasvaisi takaisin. Joskus taisin itsekin kengittäjän lähdettyä vielä muuttaa kotkauksia, että ne antais periksi. Tottakai ammattimies on tottunut tekemään asiat yhdellä tavalla niin ei aina voi muistaa, että tämän kanssa piti tehdä toisin. tai piti ja piti. Omistaja halusi, että tehdään niin. On muuten varmaan rasittavaa kengittää hevosta, jonka omistaja osallistuu joka kerta kyseiseen operaatioon ja jakelee "neuvoja".

Haava pestynä ennen tikkausta. Huono kuva...

Viimeinen niitti oli keväällä, kun Topi ontui tarhassa luokse ja jalasta löytyi 10 cm pitkä ja 2 cm syvä haava. Päkiä oli ku puukolla viilletty halki. Verta sieltä ei enää tullut, mutta en ollu vuosiin nähny niin ikävää haavaa. 15 min kylmäystä/huuhtelua ja eläinlääkärille soitto samalla. Hevosta kylmätessä tutkiskelin tilannetta sen minkä uskalsin ja totesin nopeasti, että pelkkä jalan asennon vaihto muutti haavan olomuotoa ja se aukeili kuin kirjekuori, jota painetaan kasaan päistä. Hyi. Eläinlääkärin kanssa ihmeteltiin tovi ja tultiin tulokseen, että vien sen Viikin klinikalle tikattavaksi ja hyvä niin. Topi jäi sinne pariksi päiväksi vahdittavaksi, että tikit pysyvät edes jotenkin kiinni. Sain nukkua yöni rauhassa, kun se oli jatkuvassa valvonnassa sairaalassa. Seuraavat 4 viikkoa reppana joutui seisomaan karsinassa ja jalkaan piti vaihtaa 30 e arvoinen paketti joka toinen/kolmas päivä tilanteen mukaan. Sairaalakeikka, kotikäynnit ja sidetarpeet ois maksanu n. 1500 €, mutta thank god vakuutus kattoi 75%. Pääsin vähällä... hoidon kanssa sai tuskailla ihan tarpeeksi. Yksin paketin purkaminen, jalan "peseminen" talvella ilman vesaria ja uudelleen paketointi oli jo sellanen operaatio, että huh. Osaanpa nyt monta tapaa tehdä kääreitä ja sitoa haavoja. Meidän kaapin päällä on pahkilaatikollinen sidetarpeita ihan vaan siltä varalta "jos".

Tulehdus "tikkien poiston" jälkeen. Turvotus teki päkiästä ihan muodottoman.

Kaikki meni alkuun hyvin haavan hoidossa. Vähän mätää tuli dreeneistä, mutta lääkkeet uppos ja tikit näytti pysyvän kiinni. Mitä ny Topi meinas kaataa kottareita, heitti riimuja lattialle ja kolisteli 5 eri mehupullonsa/muun lelunsa kanssa tylsistyksissään. Muutama päivä ennen tikkien poistoaikaa haava kuitenki tulehtui ihan huolella ja turposi niin, että tikit olivat kirjaimellisesti räjähtäneet irti ja haavanalue oli yhtä lankasyheröä ja dreenin pätkää. Eläinlääkäri tuli tarkastamaan tilanteen ja irrottamaan tikkien jämät. Tämä oli ainoa hoitokerta, kun mä jouduin ottamaan muutaman askelen välimatkaa ja istumaan alas. Mä kun en kestä oikein verta enkä haavoja niin ihmeen hyvin sain tämän hoidettua. Kaiketi koska oli pakko. Mutta ell kopeloidessa langanpätkiä irti jalasta, mä en enää kestäny vaa meinas tulla lounaat ulos. Tulehuskipulääkkeitä jatkettiin ja siteiden vaihtotiheyttä lisättiin. Valtavan turvotuksen myötä myös osa kaviosta irtosi kannan kohdalta päkiästä. Se näytti hurjalta silloin, mutta tiesin, että tilanne korjaantuu ajan myötä. Silti takaraivossa kummitteli jonkun kommentti jossain "hevoselta irtosi koko kavio ja se jouduttiin lopettamaan". Ajatuski sai itkemään, kun muutenkin pelotti koko haavan paraneminen. Eikä se ny nättiä ollu muutenkaan. Ihan muodoton koko päkiä.

Tässä enää vähän mätää ja helpottunutta haavanhoitoa

Kyllä se siitä vaan kuitenki parani oikein hyvin. Huolimatta Topin yrityksistä lähteä lentoon viimeisten lepoviikkojen aikana. En ole ikinä nähnyt hevosta niin notkeasti pukittavan, hyppivän, potkivan ja tekevän tasajalkaloikkaa liian pienessä karsinassa ilman, että osuu yhteenkään seinään tai aiheuttaa pienintäkään kolahdusta. Kyllä se välillä kolistelikin, mutta jos seisoin vieressä, se lähinnä vaan heilui armottomasti joka suuntaan ja turve vaan pöllys. Noh, haava parani, arpi jäi ja kengitysasiat saatiin taas aloittaa alusta. Jatkuva hoito ja haudottaminen teki tehtävänsä kavion laadulle. Alkuun liikuttiin Cavallo bootsin kanssa, joka oli helppo sujauttaa kengättömään jalkaan. Haava piti toki edelleen suojata, mutta reilun kokoiseen tossuun mahtui laittamaan fyllinkiäkin. Haavaa ei voinut vielä jättää suojaamatta, joten kenkiä ei voinut laittaa.

Pahin ohi :)

Talli vaihtui pian siitä, kun Topi pääsi ulkoilemaan tarhassa. Muutettiin Topi lähemmäs meitä maneesitallille, jolloin jäi enemmän aikaa hevosteluun ja oli paremmat puitteet treenille. Laidun kaudella Topi irrotteli etukenkiä tasaisin väliajoin huolimatta siitä, että se ei mennyt enää yhtenäkään päivänä ulos ilman buutseja. Alkuun käytin lähinnä neopreenibuutseja, myöhemmin myös kumisia tarrabuutseja. Ajan myötä huomasin, että neopreeniset kestivät paremmin kuin kumiset ja usein niiden tarratkin olivat paremmat. Kengät pyrittiin jättämään kannoilta mahdollisimman lyhyiksi ja kannat pyöristettiin reilusti. Kannoista katkaistiin useampi senttikin pois, mutta otuksen liikeradat teki sen, että ei auttanut. Syksyllä sitte lopulta päädyttiin laittamaan puolipyöreä/kärjestä pyöristetty kenkä. Thank god se autto! Ei irronnu enää kengät, kun etunen sai rullattua ittensä alta pois nopeammin. Mietin vain, että miksi en tajunnut tätä aiemmin...

Kannasta puuttuu pala

Ensimmäinen rundi meni muuten ihan hyvin, mutta Topi sai tarhassa jonkun kaivamisvimman ja kulutti edestä jo valmiiksi ohuen kengän ihan loppuun ennen seuraavaa kengitystä. Eipä auttanut ku tasotella kuopat ja laittaa pakasta vedetyt uudet kengät tilalle. Näihin aikoihin haavajalan ulkokannalta irtosi iso pala kaviosta kasvuhäiriökohdasta. Kasvuhäiriöhän johtui siitä haavan aiheuttamasta turvotuksesta, joka irrotti kavion päkiästä pieneltä matkalta. Kuvissa näkyy selkeä rantu ja kanta näyttäisi sukeltava eteenpäin. Todellisuudessa siitä vain puuttuu pala ja kanta on suoraan alaspäin kasvanut. Seuraavaan kengitysväliin mennessä hiukan edempää lohkesi toinen iso pala, mutta se saatiin jo raspauksella piiloon eikä enää haitannut. 9kk haavasta ja viimeiset ongelmat alko vasta häipyä. Kasvuhäiriö näkyy vielä, mutta ei näytä enää aiheuttavan ongelmia. *kopkop*

Lohkeama, josta sitten irtosi pala. Naulasta vasemmalle.

Puolipyöreä kenkä toi omat ongelmansa hokituksen kanssa. Päädyttiin laittamaan kärkihokit hiukan taemmas, jotta pyöristyksen idea ei mene hukkaan. Hokit edessä oletettavasti hidastaisivat taas etusia ja kengät alkaisivat ehkä uudelleen irtoilla. Topi vaan yllätti meidät tässäkin... Kuvat selittänee paremmin. Se alkoi seistä niillä kärkihokeilla. Koko hevosen paino edessä oli kahden hokin ja kengän etureunan varassa. Mitäh?! Varpaillaan seisova primadonna? Ne eivät olleet edes mitenkään erityisen takana, mutta sen verran, että kavion painopiste osui niille. Ensi alkuun kokeilin laittaa isomman hokin eteen, jos kärki nousisi ja kanta laskisi takaisin maahan. Fail. Vastoin odotuksia tilanne vain paheni. Nyt se seisoi ainoastaan niillä kahdella kärkihokilla! ???!!! Kiikkui siinä ku mummo keinutuolissa. Mikä tuota eläintä vaivaa? Eikö se voisi joskus olla niin ku normaalit hevoset?? Toiveajattelua näemmä. Pukinkavion takia jalan painopiste on näköjään t-o-d-e-l-l-a  edessä.

Ei, se ei varvistele. Se vaan seisoo noin.

Huomaa myös oej!

Seuraavaan kengitykseen sitte palautettiin hokit kärkeen ja laitettiin normaalikenkä, mutta siirrettiin kenkää reilusti taemmas. Muutaman päivän Topi taas haki tasapainoa ja askelia uusilla kengillä, mutta nyt on seisoma-asento normaalihko ja liikkeet hyvät. Tämän kengityksen mukana lähti viimeiset palat kasvuhäiriökohdasta. Aina välillä on kengityksissä mennyt jotain pieleen matkan varrella ja se on useimmiten näkynyt turvotuksena etusten vuohisnivelten yläpuolella. Joskus oli päässy oikea etunen lohkeilemaan niin, että se oli vinossa, toisinaan se taas oli niin pieni, että Topin polvet oli eri korkeudella. Niitä sitten korjattiin ja kengittäjän kanssa keskusteliin joka kerta asiasta. Edelleen olen itse jokaisessa kengityksessä paikalla juttelemassa ja katsomassa, että mitä muutoksia tehdään ja mitä tehdään samoin kuin edellisellä kerralla. Eräs kerta huomattiin, että vasemmann jalan vuohinen on vennompi kuin oikea ja siten taas laskee vasemman polven alemmas. Siispä lyhennettiin oikeaa kaviota reilummin. Huomenna kengitys ja tällä kertaa pidetään kaikki niin kuin edellisellä kerralla. Takasistakin on nyt vihdoin hävinnyt nesteet ekaa kertaa meillä olon aikan, joten sielläkin kaikki kunnossa! :)

pst. mulla meni oikea ja vasen sekasin jo heti alussa. Korjasin sen kyllä... ajattelin koko ajan vtj:tä mutta kirjoitin otj.