Yksi kaunis päivä päätin tehdä käyntimaaston
lähikulmilla. Olin kiipeilly jo parina päivänä läheisen asutusalueen kaduilla.
Siellä on yksi todella jyrkkä mäki, joka on ihan kohtuu raskas kiivetä. Asfalttia valitettavasti,
mutta olen mennyt sitä sitten taluttaen. Nyt ajattelin kokeilla matkan varrella
toiseen suuntaan lähtenyttä polkua ja katsoa mihin se vie. Fail. Total Fail.
Alkumatka oli täynnä romua ja roskaa. Polku oli ok, mutta ykski harha askel ni
ei tiä mikä kavioon pistään. No, sitte tuli kallion pätkää ja talo. Talon
pihasta poispäin lähti polku, jota alettiin seurata. Kalliokiipeily oli sen
verran hurjaa, että olin tullu selästä alas.
Talutin Topia. Seikkailtiin mutka sinne ja mutka tänne ja
tuumin, että en halua mennä samaa mäkeä alas. Se ei ollu hyvä. Niinpä päädyin
sitte oikomaan hakkuuaukean poikki. ”Kyllä tästä pääsee. Hitaasti vaan”. Oh
jes. Niin päästiin. Topi söi välillä ja rämpi kiltisti risukossa perässä. You
don’t wanna even know how… Eipä siinä, päästiin takas tielle ni tadaa! Kenkä
irti!!! AAARGH!!! Että oon tyhmä. Ja tietty just SIITÄ jalasta. Hiphei. Ja
kaikki kannatinpinta lähteny just sieltä sisäreunalta, mistä ei missään nimessä
sais. Sinne meni hyvät oikomiset. Arvatkaa kaks kertaa olinko vihanen itelleni.
Mikä idiootti voi ihminen olla. Ei auttanu. Kengittäjälle viestiä ja ehdotus
kiilan laittamisesta.
Kaivoin laatikoiden kätköistä (sain muuten vinoilua mun
tavaran määrästä. Onneks kotona ei oo mitään heppakamaa! ja hei, meen kenttää.) vuonna 2014
ostetun Cavallon tossun. Thank god mulla on se vielä! Vaikka oliki lähes
käyttämättä nää 3 vuotta ni ah, nyt se oli pelastus. Laitoin lisäksi samaa
vuosikertaa olevan vanhan kiilan tossun pohjalle korjaamaan asentoa. Ei
täydellinen, mutta autto vähän. Päkiät piti teipata ihanan räikeällä
itsekiinnittyvällä ja laittaa vahvistukseksi jesarit päälle. Hyvin toimi, ja
pysy Topilla myös tarhassa! Ei tullu hiertymiä eikä muita ongelmia. Auttoi
varmasti myös pitämään nivelen rauhassa. Kengittäjällä oliki sitte astetta
paksumpi kiila, jolla saatiin asentoa paremmaksi ja koko kaviota ylös – kaikkia
ongelmia korjattua. Pian sen jälkeen Topi tuntui lähtevän lentoon. Se oli
vihdoin oma rasittava itsensä :D Vielä en tippunut, mutta hei! Päästiin jo
estetunnille hyppäämään huimia 40-50 cm "esteitä"!
Kesän aikana ehti tuntea epätoivoa, tuskaa, riemua,
surua, kauhua, epäonnistumisen tunnetta, tyhmyyttä ja harmitusta. Syksyllä jalat
näytti paremmilta ku ikinä, mikä on hienoa. En silti voi olla ajattelematta,
että kunpa olisin korjauttanut asian jo aiemmin. Ei muutettu sitä kengitystä,
jossa hevonen meille tuli 2013. Olisi pitänyt lähtelä järjestelmällisemmin
korjaamaan virheasentoja. Olisi myös pitänyt osata lukea hevosta paremmin,
valita pohjat paremmin ja jättää se kevään ”vauhtikestävyys” villitys välistä. Kalliita oppeja jälleen.
Pian viimeisimpien kengityskorjausten jälkeen Topi liikkui enemmän ku mielellään ja paremmin ku ikinä.
Ohjasajaessa takajalat nous maasta parikytä senttiä kävellessä! Whoa! Ei mitään
laahaamista tai laahustamista. Ennen kiilojen laittoa rupes näkymään pientä
turvotusta ja lepuuttelua, mutta nekin jäi, kun saatiin kiila alle. Josko 2017 yksi koulustartti vielä? Hiljalleen lisää hyppyjä ja ens vuonna esim.
Ainoon hyppäämään? No, kun nyt ei tulisi isoja takapakkeja.
Jos jotain tästä kesästä sain, niin osaan taas rahtusen
enemmän elää hetkeässä. Arvostaa hyviä hetkiä. Hymyillä, kun on sen aika. On varmasti
muitakin syitä, mutta opin uudelleen nauttimaan ratsastuksesta. Se ei ole enää
niin pahasti suorittamista (koska ei voi), vaikka osin sitä on edelleen (koska minä voin!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti