Da kesä 2017 part VI - aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin

Hienoin suokki ever, Mega-Pomo, kuvattu 2010

Lupasin taannoin kertoa siitä parivaljakosta, jolla meni vielä huonommin, vaikkei meilläkään mennyt kovin vahvasti. Kysyin luvan tämän jutun kertomiseen. Opiskelukaverillani on siis parikymppinen suokkiori. Sellanen ihana liinaharja, joka on tarhannut aina muiden kanssa ja helppo ja kiltti käsitellä. Ori toki, mutta sitä ei huomaa kuin äänestä. Täysin harrastelijavarma tätikuljetin. Auntproof. Ori muutti keväällä Etelä-Suomeen, eikä elämä etelässä alkanut auvoisesti. Tarhanaapuri hermostui oriin jostain syystä niin pahasti, että puri siltä leuasta palan. Siis palan. Enkä puhu pienestä ihon repaleesta vaan kahden kämmenen levyisen palan lihaa, nahkaa, verisuonia ja hermoja. Joku päähermoista ilmeisesti kulki niiltä main, sillä haavan parantuessa hevonen rupesi horjumaan - lähes kaatuilemaan. Sen etupää vaikutti puutuvan helposti ja ainoa selitys, joka keksittiin oli, että purutilanteessa se toinen on kiskassut hermoa niin rivakasti, että nykäisy on vaikuttanut hermoston kautta raajoihin asti. Ai että miten kiva. No, ei siis suitsia, kuolaimia tai mitään muutakaan hetkeen. Oria se ei onneksi suuresti haitannut.

Pikkupojat kotona vuosia sitten

Kaveri päätti laittaa sen sitten laitumelle kuntoutumaan ja löysikin kivan laidunpaikan, jossa ori sai kaverikseen 2 vuotiaan pv oripojan. Kaikki näytti menevän hyvin. Lapsiori vaikutti kuitenkin potevan jonkinnäköistä eroahdistusta. Niinpä sitten kun eräs aamu kaveri kävi poikia katsomassa, tämä nuori jannu sai ilmeisesti paniikkiraivokohtauksen ja hyökkäsi suokin kimppuun. Puri, repi ja kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Suokkiori oli ihan hätää kärsimässä. Pikkupoika sai jopa kaadettua sen aidan päälle ja sen yli kasvimaalle, jossa oli rautaharava kuinkas muuten kuin piikit ylöspäin. Ne meni kyljestä sisään. Ja mä ajattelin, että mulla ja Topilla on huono tuuri? Älkää siis ikinä jättäkö käytäville, pihoille mihinkään hevosten lähelle mitään teräesineitä. Talikot, lapiot ja kaikki terä seinää päin, jos roikkuvat naulassa!

No, luita ei menny poikki eikä reiät olleet yltäneet merkittäviin paikkoihin asti. Huh. Pikku ori oli kuitenkin saanut muuta vahinkoa aikaan. Suokin kaaduttua, kakara oli tallonut sen pään päälle. Niin rajusti, että suokilla meni koko kallon halki nenästä ylös murtuma. Päässä. Halkeama. Melkein katkipoikki. Sillä oli jo kerran potkusta ollu hammas ja leukaa rikki. 

Kuvitelkaapa hetki, että teillä on suokki ori, jota ei saa taluttaa riimusta, suitsista, kapsonista, tai mistään päähän pantavasta, koska päähän ei saa kohdistua yhtään painetta, ettei murtuma muutu halkeamaksi. Se olisi nimittäin kuolemaksi Oria talutettiin siis jatkossa kaulapannasta. KAULAPANNASTA!!! Luojan kiitos ori on kiltti, kokenut ja rauhallinen ja omistajalleen tuttu. Omistajansa on vienyt ”paineettoman taluttamisen” ja äänikäskyt on way new level. Tehkääpä perässä. No, nämä orin kaikki vammat ja vaivat paranevat. Hitaasti, mutta kuitenkin. Jos kaikki sujuu nyt hyvin, hevosella harrastetaan taas normaalisti ensi keväänä. Tiedä sitten millaisia henkisiä vaurioita tämä kesä sai aikaan. 

Olipa kerran mökki-ilta :D

Ei saisi nauraa, mutta liekö ollut orin murre liian pohojalaasta etelän vetelille, ku noin ovat kiivastuneet yks toisensa jälkeen? 😉 Joka tapauksessa, aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Menipä tuota keväällä 2017 pelkästään meidän tallilta kolme hevosta kuoppaan. Monesti puhutaan, että pitäisi nauttia siitä mitä sulla jo on ja nähdä asioiden valoisat puolet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Se on vähän niin ku lasten kasvatus, että voihan sitä yrittää opettaa kaiken valmiiksi, mutta jotkut asiat lastenkin on vaan koettava itse ja opittava kantapään kautta. Ihan niin ku sähköpaimeneen ei piä mennä pissaamaan, niin joku sitä silti aina kokeileen. Osa virheistä pitää tehdä ite, että asian oikeasti ymmärtää. Meidän tapauksessa kengitys on selvästi ollut se kulmakivi, joka on pitänyt opetella juurta jaksain aina uudestaan. Oli muuten palkitsevaa kuulla kengittäjältäkin ”hyvä, että pidit pääs. Kyllä se on nyt paljon parempi noin”. Ehkä se sietää mua jatkossakin?

Vasta tämän kesän jälkeen opin nauttimaan käyntimaastoistakin oikeasti. Olen toki aina tykännyt maastoilla, mutta tänä kesänä piti käyttää mielikuvitusta ja viedä hevonen trailerilla maastoon, että sen sai ylipäänsä ratsastettua. Kun tulevaisuus on ollut todella epävarmaa, on kaikki tavoitteet heitetty romukoppaan. Se oli toisaalta vapauttavaa ja toisaalta turhauttavaa. Mitä mä nyt muka sit tekisin? Ei enää syytä pitää omaa kuntoa yllä, ei syytä laittaa satulaa joka ratsastukselle. Miksi toisaalta pitäisi?  Ei syytä edes ratsastaa joka kerta. Samalla toisaalta monipuolistin tekemistä sekä mulle, että hevoselle. Tein meistä enemmän kaverit kuin aiemmin ja aloin pitkästä aikaa puuhastella Topin kanssa. Hivenen kyllä meinas hermo mennä, kun tarhaa siivotessa oli koko ajan joku edessä. Siis kirjaimellisesti edessä. Nenässä kiinni. Onneksi se tietää, mitä tarkoittaa ei ja yleensä uskooki sen. Huusin meinaan aika kovaa ”EI!!!”, kun se nappas täyden lantakärryn kahvasta kiinni. Nothing happened. Yet.

 Tänä kesänä tunnekirjo on ollut laajempi kuin hevosten kanssa ikinä. Luopumisen pelkoa ja surua, innostusta ja toivon heräämistä. Epätoivoa ja luovuttamista. Täydellistä ”mä en jaksa enää” -masentumista ja peittoihin kääriytymistä ja sitten taas hullun kiiltoa silmissä ”Kyllä me tästä vielä noustaan!”. Suuri kiitos KK:lle, joka on koko kesän jaksanut tsempata, tukenut ja yrittänyt piristää pahimpina päivinä. Vieny mut vesiputoukselle, Kolille, hiekkaveistoksia ja suurta puukirkkoa katsomaan. Tehny ruokaa ja tuonu peittoa, kun en itse ole enää jaksanut. Kestänyt kaikki kiukuttelut, itkut ja sanattomat hiljaisuudet. Tullut mukaan katsomaan Topia ja ottanut sitä yhteistä aikaa. Perheaikaa. Meidän yhdessä valitseman ja rakastaman hevosen kanssa. On se vaan niin söpö <3 Ei kai tätä muuten olisi jaksanutkaan. Jonkin verran näissä tilanteissa lohduttaa se, ettei muillakaan niin helppoa ole. Mutta oma tuska on aina omaa. Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa. Siitä yritetään pitää kiinni. Minä ja mun kaveri.