Paluu arkeen, ainaki melkein

Paratiisi

Kiireisen arjen keskelle on ehtinyt mahtua jos jonkinmoista mainitsemisen arvoista. Ainaki mun mielestä ;) Topi voi edelleen vaan paremmin ja paremmin ja on ruvennut hörisemäänki enemmän. Se osallistuu kaikkeen puuhasteluun tunkemalla turpansa joka väliin eikä arkaile tulla ihan iholle kiinni. Herkkujen perään se on koko ajan jopa riesaksi asti ja välillä ehkä vähän suloisen röyhkeä. Tiedättehän te sellaiset koirat, jotka katsoo nappisilmillä suoraan sydämeen ja tunkee sohvalle, vaikkei saisi? Ihan vaan vetoamalla teidän lempeyteen ne saa sen paikan siinä vieressä. Ihan samalla tavalla nappisilmillä korvat söpösti tötteröllä Topi tunkee taskulle ja varovasti tuuppii käteen. Miten niin opetan sen huonoille tavoille??? Suorastaan tekee mieli lahjoa se pilalle ihan vaan, että se tykkäis musta enemmän varsinkin sen jälkeen, miten kipeänä olen sitä pitkään pitänyt. Kun ei tiedä, miten pyytää eläimeltä anteeksi.

Suu mutrussa, ku kutittaa!

Nyt kun arjen rytmi alkaa palautua normaaliksi ja Topi piristyy hetki hetkeltä (hyvässä ja pahassa, alkaa ratsastajat vissiin taas varista kyydistä), niin ajattelin koittaa nostaa myös Topin työmotivaatiota ja jättää kaiken koulunylpyttämisen hetkeksi muille. Paljon maastoilua ja pientä estehyppelyä siis suunnitelmassa, sekä vähän juoksuttamista. Kaikki vetreyttelyt ja taivuttelut kuuluu sitte esteverkkaan. Hyvin tuntuu taktiikka toimivanki! Välillä pitää tietty vähän kokeilla ja riemukseni onnistuin yks päivä tekemään vastalaukasta vaihdot molempiin suuntiin pyynnöstä <3 Ajoittain menee pojan jalat edelleen solmuun, kun ei tiedä miten päin ja mihin päin niitä pitäisi asetella, mutta pääosin vaihdot tulee pienen ponnistuslaukan jälkeen kauniisti ja pyöreästi. Eräs ulkopuolinen sanoi yhden vaihdon näyttäneen tasapainoiselta ja helpolta! Jes! ^_^ Pikku hiljaa varmaan pystyn tekemään niitä kohta esteiden välilläkin. Topi ei myöskään kuumu niistä enää. Se kuumuu ihan muuten vaan ja on virtaa ja intoa täys... 

Eilen hyppäsin niitä ah niin kamalia sinisiä laineita ja sinistä vesimattoa ja oli sinistä kavalettia ja sinistä puomia ja lisää sinistä. Jos joku ei vielä tiennyt, niin Topin mielestä kaikki sininen on pahasta ja sininen on ku musta aukko, joka nielee poneja. Kavaletit onnistuin laittamaan maailman epäsuorimmalle linjalle, joten välillä hypättiin kavalettipalikan yli. Who cares :D Uhkarohkeasti lähestyin lopulta vesimattoa kavalettikämmäysten jälkeen ja huusin "hophop!" ennen estettä varmistaakseni, että eteenpäin mennään. Jalka tiukasti kiinni kyljessä. Topi ensin tuijotti, sitte ponnisti ja tuijotti ja hyppäs jäätävällä loikalla tuijottaen edelleen etujalkojensa välistä sitä mattoa. Ko. ristikkohan oli siis 50 cm. Hyppy lähempänä 150 cm ku sitä 50 cm x_X Heti alastullessa se nakkeli niskojaan ja otti pari ilmaloikkaa niin, että sai pidellä itteänsä kyydissä. Ihan tarpeeks ois ollu jo siitä hypystä selviämisessäki! Tällä kertaa mä kuitenki nauroin sen touhuille ja tultiin heti perään uudestaan.

Mä oon päässy sinuiksi Topin toilailuiden kanssa enkä mee enää paniikkiin pienistä innostumisista ja loikkimisista. Nautin täysillä siitä, miten se tykkäs ja suorastaan haki esteelle uudestaan ja uudestaan. Loppuverkassaki. Siniselle lankulle ratsastin ihan normaalisti jalat kiinni ja taas se teki ihan jäätävän loikan. Olin ajatellut mennä toisen esteen siihen perään, mutta meni sen verran aikaa keräillessä itteeni ja ohjauslaitteita kasaan, että tehtiin se ratkasu sitte vasta toisella yrityksellä. Sillon se lankku meni enää sellasen 90 cm hypyllä (este ehkä 60 cm) ja vesimatto vastaavalla. Iteki nautin hyppäämisestä nyt ihan eri tavalla kuin aikoihin ja Topin reaktiosta nautin vielä enemmän.On niin mahtava nähdä, miten se on heränny eloon ja nauttii tekemisestä.

Noin viikko sitten lähin Topin kanssa maastoon ettimään uusia reittejä ja löydettiin aivan mahtava hiekkatiepätkä, jolla ei liiku juuri ketään ja on mäkeä, mutkaa ja kumparetta kilometrikaupalla. Alkuun vähän ravailtiin ja varoin vähän alamäkiä ja isoimpia kiviä, kun en tiennyt miten Topin tasapaino ja eteenpäinpyrkimys riittää ja kuinka herkäsit ne kivet ottaa kavioon. Eikä mitä, sellasta lentoravia se pisteli kohta menemään ylä- ja alamäkeen, että oksat pois. Hetken matkaa kuulostelin, että pysyykö se ohjan ja pohkeen välissä sen verran, etten istu kohta yksin siellä tienpenkalla. Pitihän sitä Topin ny kuitenki vähän pälyillä kiviä ja männynkäpyjä, vaikka vauhtia oliki. Jalat vei yhteen suuntaan, vaikka silmät oli selällään ja korvat kenollaan.

Paratiisin paratiisi <3

Lopulta rohkaistuin ja nostin varovaisen laukan. Tai yritin. Eihän se mua vieny eikä se mitenkään kauheasti ponnistellut, mutta on se sen laukka aika valtava sitte ku se lähtee sitä pyörittämään :D Muutaman mäen (ts. kuvittelun, että nyt se ehkä on kohta jo väsy) jälkeen uskalsin ns. lyödä tallan pohjaan ja hoputin Topia menemään täysiä! Minä! Hoputin sitä! Loppupeleissä Topi oli tilanteesta niin hämmästynyt, että se ei edes mennyt niin lujaa ku jaloista pääsee vaan jäi pyörittelemään korvia ja nelisti sellasta 39,8 km/h vauhtia. Laskin, että se ois sellanen 600m/min vauhtia. Riittää vaikeampaanki kenttäluokkaan eikä tarvi mennä täysiä :D Topiki tais häkeltyä yhtäkkisestä vauhiin hoputtamisesta niin, ettei oikeastaan tienny mitä tehä. Eihän se sitte malttanu enää oikein kävellä vaikka kilometrikaupalla taivalta taitettiinki. Ihan tohkeissaan se paineli menemään käyntiä, ravia ja laukkaa, kunnes käänsin sen kotia kohti. Sitä kiemurtelun määrää!!! Harvoin hevonen venkoilee niin paljon, ku Topi siinä kohtaa. Se ois halunnu vielä tehä tutkimusmatkailua. Kotiin päin kaikki on aina paljon pelottavampaaki. En tiiä, miten pitkä lenkki sen kans pitäs tehä, että se malttas lähtä kotiin?

Ruoka suussa on niin vaikea syödä ;)

Takas tullessa meiän piti päästä kaatuneesta puusta ohi. Mennessä päätin taluttaa Topin siitä, koska arvasin, että se ei tajua ojaa siinä vieressä vaan astuu suoraan sinne, niin ku astuki. "Hups". Koivun latva loppu just siihen ojan reunaan niin, että siitä pysty kävelemään oksien läpi, mutta ei ohi. Oksat oli siinä mun vyötärön korkeudella, eli mäki sain ihan tunkea niitä oksia, että pääsin siitä. Takasin päin pohdin hyvän aikaa, että yritänkö ratsain vai talutanko. En osannu päättää, koska epäilin, että Topi tunkis uudestaan sinne ojaan ja satulassa ois aika ikävä olla. Toisaalta ois pakko opetella. Ehdittiin seistä sen puun edessä ehkä puoli minuuttia miettimässä, ku Topi kypsähti ja meni suoraan läpi siitä koivusta. Siis se vaan marssi siitä LÄPI. Niin sanotusti hoiti homman kotiin, kun kuski vielä arpo :D Olemme siis oppineet, miten toimitaan risuesteellä ja tekemään ratkaisuja, kun ratsastaja urpoilee. Rohkea poni <3

Seuraavana päivänä Topi suorastaan tunki karsinasta ulos ja töihin. Se oli ihan tohkeissaan lähdössä uudestaan liikkeelle. Sitä pettymyksen määrää, kun mentiinki vaan maneesiin vähän juoksemaan ympyrää liinan päässä :D Koko hevonen vaan läsähti ja lösähti maneesin ovella. Täydellisesti se kuitenki kuunteli kaikki käskyt, niin että tunsin todella valtavaa ylpeyttä hevosestani. Juoksuttamisellekin on tullut ihan eri merkitys, kun pystyn hallitsemaan askellajien lisäksi tahtia ja ympyrän kokoa, ja hevonen rentoutuu ilman mitään sivuohjia tms. Maasta käsin kaikki on vaan niin helppoa sen kanssa. Huom. maasta käsin. Huolimatta siitä, ettei se nyt ehkä ollu Topin mielestä se kivoin juttu :P

Jos omasta kehityksestä vielä jotain voi sanoa, niin sen, että salitreenien myötä vasen jalka on saanu voimaa ja mun painopiste on nyt siirtyny oikealta vasemmalle. Eli ei tietenkään siihen keskelle, niin ku ois toivonu, vaan puolelta toiselle. Luonnollisesti. Epäilin alkuun, että voiko muka olla niin, että näinki vähällä treenillä ja lyhyessä ajassa voimasuhteet muuttuu näin rajusti, mutta vakuutuin sitte ku otin pitkikset pois ratsareiden alta ja sain ensimmäisen hiertymän sääreen. Vuosi sitten ratsastushousujen sauma hiersi kaksi kertaa oikeaan sääreen kipeät ja verestävät haavaumat. Halvat housut, huonot saumat... Aloin käyttää pitkiä sukkia tai saappaita ratsastaessa. Chapseilla ja lyhyillä sukilla ei vaan voinu mennä. Ollenkaan. En sitte tietenkään muistanu koko asiaa sitte enää tänä keväänä. Enkä taatusti muista vuoden päästäkään ennen ku on uusi arpi säärtä koristamassa. Mutta mitäpä sitä muutamasta kirvelevästä naarmusta, kun poni voi hyvin ja tervehtii iloisesti nähdessään <3