 |
| Tykkään talvesta. Koittakaa kestää ;) |
Topin kanssa on tullut törmättyä jos jonkinmoisiin ongelmiin matkan varrella. Viimeisin takaisku oli pari viikkoa sitten saatu haava etujalassa, joka oli aika selvästi tarhakaverin hokista. Näin mielessäni tilanteen, jossa Topi 8 v. on käyny tökkimässä ja härppimässä kaveria aikansa, kunnes toisella on tullu mitta täyteen ja Topi saanut pataan. Sitten se on hölmistyneenä tuijottanu jalkaa roikottaen, että "miks sä noin teit?" Haava vaati tikkejä, mutta kiitos pakkasten ja tallityöntekijöiden rivakan avun, haava on jo parantunut siihen malliin, että ollaan päästy töihin. Eikä tarvi enää patistella ponia eteenpäin. Loma teki siis tehtävänsä sen pääkopallekin - virtaa on ku pienessä kylässä. Ja niin ku rakas siskoni pienenä Topi malttaa olla nyt hetken kiltisti hiljaa ja keskittyä. Sitten vaan poksahtaa ku painekattila ja purkaa kaiken räjähdysmäisesti pukittelemalla ja sinkoilemalla, kunnes voi taas olla hetken kiltisti hiljaa. Ja poksahtaa uudestaan. Siskolla se tarkoitti esim. tv:n katsomista ja satunnaisin väliajoin kiljumalla tai huutamalla, että saa vaan ääntä ulos oltuaan "liian kauan" hiljaa. Sisko <3
 |
| Seuramestaruus re 3. ja ko 2. 2016 |
Se ei ollu ainoa hyvä asia, että poika piristyi ja löysi sisäisen lapsensa. Taas. Kuntoutuksen, jos sellaisesta nyt voi tässä edes puhua, alkuvaiheilla liikunta aloitettiin maltillisesti ja se tarkoitti taluttelun (äh, joutu kävelemään ihan ite!) jälkeen käyntityöskentelyä. "Pitkäveteistä ja tylsää" ois voinu ajatella, mutta tuumin, että otetaan tästä nyt kaikki irti ja panostetaan kerrankin käynnin laatuun ja yksityiskohtiin perustehtävissä. Käytiin alkuun maastossa kiipeämässä jyrkkiä mäkiä takaosan voiman vahvistamiseksi ja vaihtelun vuoksi. Topi keräski siitä niin pahasti kierroksia, koska "kaikki!", että se ei juurikaan kävellyt vaan steppasi keinuen eteenpäin lähinnä poikittain. Eräällekin pakulle se suuttui, kun paku ajo lätäkköön ja päästi yllättävän läts-äänen. Suuttumastahan Topi ilmaisi kääntämällä salamana hanurin autoa kohti ja potkaisemalla molemmilla jaloilla. Turvallisen välimatkan päästä toki. Paku odotti, että pääsin takas tilanteen herraksi ja pääsi ohi. Topi oli ihan raivona. Haukkuvat koirat ei kauheasti helpottaneet tätä mielialaa. Suuntasin sitte maneesiin ja hidas keinuva piaffia lähentelevä ravi jatku ainakin kierroksen verran vielä sisätiloissa. Tämän seurauksena päädyin pitämään Topin lyhyenä ja napakkana seuraavanakin päivänä. Työstin sitä korkeampaan muotoon. Aloin siis ratsastaa sitä edestä ylös, kevyeksi ja kantamaan itsensä vähän eri tavalla kuin ennen. Unohdin rentouden ja venymisen tarkoituksella päämääränä vain ja ainoastaan nostaa lavat ja niska ylös. Tein siinä muodossa sitten itsenäisesti käynnissä kaikkea, mitä ikinä keksin
pysähdyksistä (jotka ei ole btw. ikinä onnistuneet) peruutuksiin, väistöihin
ja askelpituuden säätelyyn.
Ei kuulosta ihmeelliseltä, eihän? Ei niin. Paitsi, että koin sellaisen ahaa-elämyksen, joka oli "totally mind blowing", että hymyilen vieläkin. Ekoilla kerroilla homma oli hakemista, mutta kun lopulta sain Topin edestä "lavoilta" ylös ja ryhtiin, se keveni ja lopulta tehtävä tehtävältä asiat alko muuttua helpommiksi. Kyllähän se vähän välillä meinas hermostua, kun prässäsin sitä lisää ja lisää, mutta pysähdyksiin alko tulla ryhtiä ja takajalat löytää vihdoin oma paikkansa. Ei vielä tasan, mutta ei enää metrin päässä toisistaan niin ku jenkkifutiksen aloitusasennossa tai pikajuoksija lähtöviivalla. Puoli tuntia pelkkää käyntityötä teki ihmeitä ja pääsin kiinni siihen fiilikseen, miltä kevyt ja itsensä kantava hevonen tuntuu. Pystyin myös hallitsemaan oman kroppani ja nopeasti reagoimaan, jos tai siis kun paketti meinas lössähtää tai livahtaa lapa ulos tai mitä muuta hyvänsä, mitä hevoset nyt yleensä tekee. Tunsin myös eritavalla, että koska se paketti oikeasti meinasi levitä käsiin ja niinpä pystyin myös paremmin korjaamaan sen.
 |
| Topi ja syypää kaikkeen ;) |
Mun erämaalaivaan alkoi siis tulla napakkuutta ja ryhtiä. Pikkuhiljaa alettiin sitten lisätä ohjelmaan muutamia raviaskeleita. Ryhdikkäitä, napakoita ja pieniä pätkiä hitaasti, niin, että pysyin varmasti ite hyvin tasapainossa ja pystyin vahtimaan loppuun asti, että kanto säilyy. Ja ai vitsi, että se tuntu upealta! Sitte tuli päivä, että alettiin oikeasti ravata ja laukata - takaosa tuli hyvin alle ja kokeilin keskiravia. Kokeilin toisenki kerran. Siellä pysty istumaan. Siis ah, siellä pysty istumaan! Oikeasti! Ei tarvinnu takakenoa tai jalustimiin tukemista. Ei. Se oli ku hellästi ravisteltavan maton päällä ois istunu. En ole i-k-i-n-ä istunu sellasessa keskiravissa. Peilistä näin, että se todella venytti ja silminnäkijänkin kommentti oli tyyliin, että "oho, ai pystyykö se tuohonki?!". No, ei menny kauaa, ku se ekojen laukkapätkien innostamana varisti ratsastajan kyydistä, joten tämä riemu onnistumisesta loppui lyhyeen ja "paluu maanpinnalle" oli varsin konkreettinen. Mutta joka tapauksessa, opin ratsastamaan siitä hevosesta ulos asioita, joita en aiemmin osannut. Ja ihan vain siitä syystä, että jouduin pakon sanelemana ratsastamaan käyntiä muutaman päivän. Palaamaan alkeisiin. Panostamaan laatuun. Ei turhia kilometrejä, niin ku valkkuki mulle hokee, vaan ainoastaan hyviä askeleita. Tämä talvi panostetaan siis hyviin askeleisiin kaiken muun lisäksi, mihin olen päättänyt panostaa. Ehkä valitsen viikottaiset panostuksen kohteet. Kelien salliessa otetaan sitten ulkona laukkatreeniä ensi kauden maastoja varten.
 |
| Koska lumi <3 |
Mietin tämän kaiken jälkeen taas tänään, että joka kerta, kun jotain on Topin kanssa sattunut, olen oppinut uutta ja asioissa on tapahtunut muutoksia. Oppi ei oo aina liittyny suoraan ratsastamiseen, mutta hevosen ymmärtämiseen, sen hoitamiseen ja sitä kautta siihen mielentilaan ja maailmaan, jossa se ratsastuskin pitäisi suorittaa. Kaiken kruunasi vielä Stella Hagelstamin blogi-kirjoitus, joka sai mut melkein hyppimään ilosta. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni ja joku vielä laittoi sen muotoon, jonka kaikki ymmärtää. Ei ole yhtä ainoaa tapaa tehdä asioita vaan aina on variansseja ja yhdeltä ratsastajalta pitää löytyä säätövaraa myös omista avuista. Nyt on taas ihmisen pieni mieli täynnä intoa ja tarmoa nypeltää pienten asioiden eteen koko talvi, että keväällä asiat sujuisi paremmin. No, vielä on pitkä matka siihen, että se metrin rata oikeasti sujuisi, enkä näytä siltä, että olen väärässä luokassa väärällä hevosella ja ihan väärin päin, mutta sain sentään jo eilen pitkän sivun verran kevyttä, ryhdikästä ja upeaa laukkaa hevosestani ulos. Repikää siitä! *Tähän sellainen innostunut hymiö, missä on tähdet silmien tilalla*
Täällä Stellan teksti, joka pätee minusta muuhunki kommunikointiin kuin vain hevosiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti