lauantai 10. joulukuuta 2016

Hevoset haisee - miksi siis ratsastan?

Would you trust this one?
"Ratsastus on tyttöjen hommaa"- väärin. Tätä voi harrastaa täysin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ei tarvitse edes olla kaikkia raajoja tallella. "Ai sulla on oma meetwursti"- Ei. Meetwurstiin tarvitaan myös possua ja ehkä muitakin eläimiä, eikä minulla ole kuin hevonen. "hevonen on parasta leivän päällä" - koirasi varmasti maistuisi myös hyvältä? Ei sillä, hevosenliha on hyvää, mutta ei voita niitä fiiliksiä, minkä sen elävän eläimen kanssa saa. Tai sitten se toinen ääripää "miten sä voit pakottaa ton eläimen tekemään tollee?" Tota öö... koitapa pakottaa toi 500 kg tekemään jotaki. ja btw. käynhän minäkin töissä, että saan ruokaa. Ennen vanhaan hevoset veti kärryjä, koirat vahti pihaa ja kissat metsästi hiiriä ja rottia tontilta ja sai sitä vastaan ruokaa ja paikan nukkua. Tänä päivänä näistä on tullut lemmikkejä ja oloneuvoksia. Vähän niin ku nykynuoriso. Jos nyt vähän yleistän. Toiset voi siinä tehtävässä hyvin, toiset ei.Voin kertoa, että ilman päivittäistä tekemistä ja puuhastelua, Topista tulisi tylsistynyt, apaattinen ja ennen pitkää neuroottinen. Enkä ole vakuuttunut sen taidoista pärjätä luonnossa :D Säikähtäisi kiveä ja juoksisi auton alle.

Kiusaaminen ja ratsastusharrastuksen ivaaminen on ollut viime aikoina tapetilla. Asiasta keskusteltiin ihan Ylen radiossa asti. Eikä syyttä. Mutta mikä saa ihmiset ivaamaan ratsastajia? Miksei yhtälailla ivata motocross-, agility- tai vaikka laskuvarjohyppyharrastajia? Ratsastus vaatii ihan yhtälailla kropan hallintaa kuin motocross. Siinä pitää pystyä kommunikoimaan eläimen kanssa selvästi ja toimivasti niin ku agilityssä. Se vaatii tiettyä rohkeutta ja joissain ratsastuksen lajeissa rämäpäisyyttä niin ku laskuvarjohypyssä. Lisäksi vaaditaan raudanlujia hermoja ja vuosien psyykkistä treeniä niin ku vaikkapa ammunnassa. Ihmiset ovat niin vieraantuneita eläimistä ja vanhan ajan maalaiselämästä, että ne ei tiedä, mitä  hevosen kanssa tekeminen on. Joillain ei ole ole ylipäänsä mitään käryä minkään eläimen kanssa toimimisesta. Heillä ei ole koskaan ollut tarvetta olla niiden kanssa tekemisissä, niin miten voisikaan olla.

Defenitely trust this one!
Työkaveri kysyi minulta hiljan, että mikä juttu siinä ratsastuksessa oikein on? Ihaili sitoutumistani ja kovaa panostusta harrastukseni eteen. Se vaivannäkö, oman ajan ja talouden uhraaminen, mutta... -miksi? Miten kuvailet sitä fiilistä, minkä sä siitä hommasta saat ihmiselle, joka ei ole koskaan pitänyt eläimistä mitenkään erityisesti? Vauhdilla? Mopo menee kovempaa. Urheilusuorituksen tuomilla endorfiineilla? Voi olla vaikea niellä, koska "sähän vaan istut siellä". Väärin taas, mutta ei mennä nyt siihen. Mä en osannu vastata. En osaa oikein nytkään. Mä vaan satun tykkäämään tästä. Mä tykkään mun hevosesta. Silloin tällöin tykkään myös ratsastaa sillä. Esim. yks torstai oli NIIIIIIIN siistiä vapaapäivien jälkeen mennä hiittiradalle ja lämmittelyn jälkeen hellittää vaan ohjasta ja kuiskata sanattomasti, että "anna palaa niin lujaa ku pääset". Tuuli vinkuu korvissa ja vesi valuu silmistä, ku painat 40 km/h elävän eläimen selässä, jonka jokainen lihas tekee töitä viedäkseen teidät pois kaiken työn ja kiireen keskeltä.

Yksi iso etu tässä lajissa onkin nimenomaan se, että se pakottaa ajatukset töistä ja kiireestä. Koska ollaan tekemisissä elävän eläimen ja ajattelevan (joskus liikaakin ajattelevan) olennon kanssa, sitä ei voi tehdä vasurilla ajatukset muualla. Tekemiseen on keskityttävä kympillä. Hevonen on tavattoman tunneälykäs ja huomaa heti, jos harhaudut. "Haa, se ei ehi ees tajuta mikä iski, ku mä tästä heitän uukkarin!" (No, ei se noin ajattele, mutta voisi!) Se on lisäksi saaliseläin, joten siinä 40 km/h vauhdissa jos vastaan tulee käpy, sun pitää nähdä se ennen hevosta, tai hevonen tekee omat ratkaisunsa ennen ku kuski tajuaakaan, jolloin ratsastajan ja hevosen tiet erkanevat. Se on hauskaa ja samalla vaarallista. Siis ratsastus. Ei se teiden erkaneminen. Vaarallisuudestakin joskus toiste.

I know, you obviously don't -ilme
Nyt kun oon 3,5 vuotta Topin kanssa opetellut tätä touhua, matkan varrelle on tullut jos jonkinmoisia ajatuksia tästä lajista. Osan niistä olen täälläkin jakanut. vuodet 2014 ja 2015 kyseenalaistin itsekin koko lajin ja sen, että onko tässä mitään järkeä. No eihän tässä sinänsä ole, mutta halutaan kovasti uskoa niin. Kun oli vaikeeta ja mikään ei onnistunut, tipuin jatkuvasti ja pelotti koko ajan niin paljon, että halusin vaan lopettaa, piti koko ajan perustella itelle, että jos mä nyt luovutan - jos mä nyt lopetan, enkä käy tätä taistelua loppuun ja opettele tämän ADHD-liikaviisaan-tasmaniantuholaisen-kuplamuoviin käärittävän pommin kanssa toimimaan oikein, mä en opi sitä ikinä. Mä en tuu ikinä löytämään toista sellaista hevosta, joka a) sopii mun kukkarolle b) sopii mun psyykelle c) kykenee suorittamaan sillä tasolla, mitä haluan. Enkä siis ikinä tulisi saavuttamaan niitä tavoitteita, jotka asetin itselleni jo vuosia sitten ja mistä haaveilin jo lapsena. Se olisi tarkoittanut sitä, että olisin ihan itse heittänyt vuosien, jopa vuosikymmenten haaveet savuna ilmaan. Joten taistelin. Välillä itku kurkussa kilpailupaikalla ikävöiden kotiin, mutta taistelin. Nyt uskallan nauraa, kun aikapommi pingottuu alla räjähtämään ihan koska tahansa ja pystyn keskittymään kilpailusuoritukseen sen sijaan, että miettisin, miten en pääse satulasta ylös, kun molemmat jalat muuttu spagetiksi.

Mun on ehkä vaikea kertoa, että mikä tässä on se juttu, kun tuon tahkoamisen aikana olen päässyt unohtamaan, miltä tuntuu se flow, onnistuminen, helppous ja lentäminen sen hevosen kanssa. Toinen ongelma on ehkä myös se, että en yleisestikään ottaen pysty tällä hetkellä nauttimaan täysillä mistään. Korvien välissä on joku tukos, mutta ratsastus on sitä pikku hiljaa avannut. Kyllä se torstaina oli vaan ihan parasta, kun se 500 kg siinä satulan alla otti ns. jalat allensa. Vähän ehkä vieläkin hirvitti, että se intoutuu pukittelemaan, mutta ei onneksi sitä tehnyt. Ehkä se on ymmärtänyt, ettei se ole suotavaa. Ehkä. Doubt that. Mut toivossa on hyvä elää! ;)

E.v.v.k. -ilme (= Topin kipuilme)
En mä tiedä. Siitä vaan saa kiksit siitä suorittamisesta. Topiki on sulonen ku nallekarkki ja sen tuoksu tuo mieleen lapsuuden ja heppaleirit. Sen karva on pehmeää ja turpa silkkinen. Silmät puhuu enemmän ku oma avopuoliso, kun siltä kysyy jotain. Topin kanssa voi keskustella. Ei sanoin, mutta elein ja ilmein. Hengityksen rytmillä, ryhdittömyydellä, käden liikkeillä ja no, voi niitä sanojaki käyttää, mutta se ei ole sama asia. Esim. Ei on varsin tuttu ja toimiva sana. Sitä seuraa aina syvä katse. Sanoilla voin kertoa mitä haluan, mutta Topi lukee koko ajan, että mitä mieltä minä oikeasti olen. Kyseenalaistaa ehkä sanat, mutta ei sitä, mitä tunnen. Sen tunneäly on jotain käsittämätöntä ja vasta nyt olen tajunnut katsomaan Topia peilinä. Pysähtynyt miettimään, että hetkinen - nyt se karkas tonne seinälle. Olenko liian äkkipikainen ja hätäpäissäni taas liikkeellä - pitäisikö jättää päivän kiireet nyt sinne autoon ja pysähtyä hengittämään tätä hetkeä. Kiire ja stressi tuo äkkipikaisuutta, äkäisiä liikkeitä, tahatonta aggressiivisuutta. Eläin vaan reagoi siihen paljon voimakkaammin kuin toinen ihminen. Ehkäpä yksi iso asia tässä lajissa on myös se itsensä tunteminen ja mielenhallinnan opettelu. Fyysistä harjoittelua voi tehdä kuka vain, mutta kaikki ei pysty siihen keskittymiseen ja mielialojen hallintaan, mitä tämä laji vaatii.

En mä osaa paremmin tähän vastata. Joka kerta, kun joku kysyy tota, mun tekee mieli sanoa, että "hei, tuu mukaan niin mä näytän sulle." Mutta harvapa siitä innostuu. En mäkään lähtis kokeilemaan laskuvarjohyppyä tai edes motocrossia, koska en oo ikinä ajanu mopoa, se on vaarallista ja ihan varmasti tappaisin itteni sellasella. Terveisin kenttäratsastaja ja kahjon hevosen omistaja. See the irony?

ps. en ehkä osaa vastata miksi, mutta osaan sanoa, että en voisi elää ilmankaan. This is me, this is my life.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti