Teiniangstiruuna

Topi 5 v. pieni ja viaton

En oo kirjotellu blogia, enkä oo halunnu kirjottaa, kun ei oo ollu kauheasti positiivista kirjoitettavaa. Nyt kuitenkin tilanne päivitystä menneestä viikosta.

Kolme ratsastusta "ala-asteella" on takana, joista keskimmäinen ilman valvontaa. Ensimmäinen kerta meni ihan ok, ilman säpsymisiä ja muuta, mutta mulle uusi ratsastustyyli oli todella vaikea sisäistää. Toisella kerralla mulla oli ajatus mitä teen, mutta Topi alkoi säpsyä ja mua pelottaa ja Topi huomas, että pelottaa ja säpsy lisää ja mua pelotti lisää ja Topi säpsy lisää sehän oliki sit sellanen noidan kehä, että kun lopulta lopetin ratsastuksen ja laskeuduin omin avuin selästä, purskahdin itkuun, koska se oli vaan niin kamalaa. Vaikka Topi teki hienoja väistöjä ja keskiraveja ja ties mitä, niin en pystynyt nauttimaan hetkeäkään, kun koko ajan oli pelko persiissä, että koska se lähtee ja mihin suuntaan. Sellainen harrastus tämä...

 Tänään olin siis toisen kerran tunnilla ja alusta asti teetettiin tekemistä pojalle, ettei ehtisi katsella muuta ja keskittyisi. No eipä se oikein auttanut. Lopputulos oli enemmänki se, että multa katos kontrolli hommasta, kun asioita piti tehdä nopeassa temmossa, enkä ehtinyt miettiä tekemisiäni loppuun asti. Lähinnä siis räpelsin puolihuolimattomasti sinne päin eikä kroppa pysyny perässä. En osannut toteuttaa annettua tehtävään niin kuin oli tarkoitus. Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että Topi tyrkkäs mut siellä satulassa vähän väliä vinoon ja koitti lössähtää. Koitin vastalaukkaa nostaa pitkällä sivulla ja keskityin, että paino on oikein ja avut oikein niin topi vaan nakkas takapuolta sen verran ylös ja sivulle, että sai mun painon väärälle puolelle ja nosti sen helpomman laukan. Jopa Leppälä sanoi nähneensä, miten se vaa heitti mun painopisteen itelleen kivemmaks. Kiva. On mulla lahjakas hevonen. 

Pitkin tuntia Topi säpsy sillon tällön ja kerran se otti hepulit taas jostain ihan tyhjästä ja hyppäs kottareiden vierestä pari metriä sivuun. Istuin tiiviisti satulassa, joten ei mitän hätää, mutta itku taas tuli. Ku pelotti. Seuraavilla kierroksilla se vaan tuijotti kottareita/kulmaa. ja mua pelotti. Tätäkö tää ratsastaminen nyt sitte on? Yhtä kyynelehtimistä? Muutama kierros meni, että sain itteni tokenemaan ja tilanne tasaantui. Topiki lakkas säpsymästä, mutta tuijotteli ovelle ja kun sieltä lopputunnista sitte tuli joku, ei se kuunnellu mua enää pätkääkään vaan nosti nenän kattoon pysähdyksessä, joka kuulu tehtävään ja sattu osumaan just sopivasti siihen... huoh. Tuli vaan niin toivoton olo. Mä en vaan saa tätä hommaa nyt toimimaan.

Noh, onneksi, siis ONNEKSI tapasin yhden tuttavan tuossa muutama päivä sitten ja vaihdettiin ajatuksia tästä hevostelusta ja sen ongelmista. Ko. tuttu on käynyt samat jutut läpi oman hevosensa kanssa ja hyvin menee nykyään. Meidän hevosissa on yllättävän paljon samaa, vaikka se toinen on tamma. Ajatuksia heräsi mm. siitä, mikä oma fiilis on tallille mennessä ja kuinka se vaikuttaa hevoseen. Kuulin myös, että ihan niin kuin ihmissuhteissakin, myös hevosen kanssa voi tulla ylä- ja alamäkiä. Pitäähän sen parisuhteenki eteen tehdä töitä, niin miksei hevosen kanssa? Joo, kyse ei ole ihan yhtä älykkäästä olennosta, mutta veikkaisimpa, että yhtä tunteikkaasta. Ainaki mitä ton karvasen herkkiksen ilmeitä seuraa, niin sen tunteet vaihtelee nollasta sataan ees sun taas sata kertaa minuutissa. No vähän ehkä liioittelin. Mutta kyllä mä mietin, että onko se sittenkin tamma, kun sen mielialat ja reaktiot vaihtelee niin rajusti jatkuvasti ja koko ajan. Ensin on niiiin lutunen ja sulonen ja oi ja sitte se näyttää ihan kypsähtäneeltä. Karsinassa. Ratsastaessa se on ensin niiiiin rauhallinen ja rento ja sit istut yksin hiekassa. Toki, tiedän kokemuksesta, että kyllä ne miehetki osaa muuttaa mieltään. ja kiukutella. Nimesinki Topin tänään teiniangstinuoreksi. Ehkä sillä on vaikea puberteetti tai joku. Buberteetti. Puperteetti. What ever!

Hieno hevonen. On se hieno hevonen. Mutta mitä helvettiä  (anteeksi) teen hienolla hevosella, jos sen kanssa ei oo kivaa? Eipä sillä, töitähän ne hienot hevoset vaatii enemmän ja nyt on vahvempi fiilis taistella nää ongelmat vaan läpi ja toivoa, että tän kaiken jälkeen oon rutkasti taitavampi ratsastaja ja päästään lopultaki kisaamaan, nauttimaan ja saadaan jotain tuloksiaki aikaan ja lähemmäs niitä mun alkuperäisiä tavoitteita. Toinen epäonnistunut kausi peräkkäin tosin syö miestä. Tai naista. Vähän näyttää siltä, että pitää kattoa vielä se kolmaski ennen ku tietää, että tuleeko tästä mitään. Sillä tavalla ajatellen voisinki oikeestaan harjottaa sitä "kävelen vaikka vuoden, mutta mähän ratsastan vaikka pelottaa" -taktiikkaa. Mut jospa mä joka tapauksessa nyt vaan tsemppaisin, enkä luovuttais. Oon aikalailla sellanen luovuttaja tyyppi. En verenluovuttaja. Siihen mä en kykene. mutta siinä toisessa merkityksessä, se taistelijan vastakohta.

pst. löysin Topille omaa puuhaa: herkkuja pudottavan pallon. Se suuttu mulle, ku vein uuden lelun pois. Videomateriaalia täällä.

Vielä jonain päivänä... pysyn asiallisesti mukana tässäkin tilanteessa :D