Älä tipu.

Greencard, NR vuonna nakki.

Koska luin tippumisesta blogikirjoituksen, kirjoitan tottakai oman versioni ja omat ajatukseni aiheesta. Mikäs sen osuvampaa, kun tänään vein kakun tallille. Tippumiskakku 1/7. Sanoin tosin, että turha odotella kakkua kaikista tippumisista :D Jos ehdin tehdä toisen tälle vuodelle niin hyvä! Ko. kakun tekemiseen kun menee helposti se 3 h. Voitte vaan arvata, löytyykö multa sellaista aikaa. :P Tai sitten ostan valmiin kakun kaupasta? Tsiisus! Miettikää ny niitä hintoja! Vien kääretortun.

Miksi ihmiset sitten tippuu hevosen selästä? Ihan ensimmäinen tekijä on hevosen arvaamattomuus. Eläimen luontainen pakoreaktio sen säikähtäessä, kiukkukohtaus joko omasta tai ratsastajan virheestä tai ihan vaan tyytymättömyys ratsastajaansa, varusteisiin tai ylipäänsä elämään. Sitten on niitä, jotka riemastuvat hyppäämisestä tai ihan vaan elämästä ja osoittavat ilostumisen merkkejä kyseenalaisin tavoin. No miksi sitten toiset pysyvät rodeoheppojen selässä ja toiset tippuvat pienimmästäki heilahduksesta? Avain sanat taitaa olla rohkeus, päättäväisyys ja vartalon hallinta. Ei taidot. Kysykää vaikka kotikokilta... "En minä tipu. Kyllä mä voin mennä Topilla pellolle laukkaamaan" (ratsastuskokemusta sen alkeiskurssin verran). Ihailtava itsevarmuus!

Meillä on kaikilla erilaiset taustat ja erilaiset tavoitteet. Toiset treenaaa useita hevosia päivässä, toiset harrastaa muuta liikuntaa ratsatuksen rinnalla ja toiset vain ratsastaa muutaman kerran viikossa. Näillä ihmisillä on erilainen lihaskunto. Kun lihaskunto on kohdillaan, pystyy reagoimaan hevosen liikkeisiin ja pitämään itsensä tasapainossa satulan alla tapahtuvista asioista huolimatta. Tottakai saa vain ratsastaa ja vain muutaman kerran viikossa eikä kaikilla ole enempään mahdollisuuttakaan. Mutta silloin on hyvä tiedostaa myös se, että lihakset eivät tule sellaiseen kuntoon, mitä tavoitteellinen ratsastaminen oikeasti vaatii. Vähän sama kuin kävisi kaksi kertaa viikossa salilla ja tekis aina hauiksia 5 kg painoilla 3x10 sarjaa vuoden. Se ei enää näy eikä tunnu missään.

2013

Itse huomasin ensimmäisen kerran kuinka huonossa kunnossa ratsastukseen tarvittava lihaksisto on, kun kävin fysioterapeutilla selän takia. Sain kotiläksyksi päivittäin 4 liikettä, joita piti tehdä 5 kertaa. Ei siis paljon mitään. Luulisi pystyvän suorittamaan joka päivä. Suoritinkin ekat 2 viikkoa säntillisesti ja tulokset näky heti. Olo oli huomattavasti tasapainoisempi Topin selässä, vaikkei se ollut edes alkuperäinen tavoite liikkeillä. Piti siis ensin kehittää tasapaino hyväksi, että tajusin sen olleen huono. Kyllä tunsin itseni taas älykkääksi. Jotenki silti olen jättänyt kyseiset harjoitteet täysin tekemättä. (Tämän kirjoitettuani teen niitä tänä iltana ja ehkä huomenna. Sitten ne taas jää. Tai no, en kyllä tee enää tänäänkään.) Senkin huomaa. Ja taas tunnen itseni älykkääksi.

Myös ilman satulaa tai edes ilman jalustimia ratsastaminen kertoo, onko tasapaino riittävä vai ei. Selässä pitää pysyä ilman jalustinten tukea kaikissa askellajeissa tai ei ole riittävän hyvässä kunnossa ratsastaakseen hevosta tasapainoisesti ja rennosti. Pikistää väkisinki jostain, jos ei pysy selässä ilman jalustinten keinotekoista tukea. Oman tasapainon heikkouden tiedostamisen jälkeen aloitin pian salitreenit. Välillä aktiivisemmin, välillä harvemmin. Riippuen paljon työtilanteesta ja kiireistä. Sitten se muuttuikin laiskuudeksi. "Kyllä mä sit huomenna!" You know?

No, jostain kumman syystä alkuun näistä iltatreeneistä ja tasapainon parantumisesta huolimatta tipuin edelleen. Itsevarmuus tosin alkoi kasvaa. Seuraava asia, mikä mun piti korjata oli ratsastusasento. Yksin ratsastamisen varjopuoli on se, että oppii äkkiä huonoja tapoja ja huonoja asentoja, joita ei itse edes tajua. Mä jännitin ratsastamista ja pelkäsin Topin seuraavia liikkeitä niin paljon, että henkisen pienuuden lisäksi istuin selässä käpristyneenä. Tarkoitti siis pientä etukumaraa, jalat kipsissä vähän liian takana. Se on sama asia kuin olisit kyykyssä uimahallin hyppylaudan reunalla valmiina lähtöön. Sit joku - satulan takakaari - potkasee persauksiin ja FIUUU sinne meni! Ei siis näin. Yksi ratkaiseva tekijä mulle oli tajuta yhdellä valmennustunnilla, että kantapäät voi työntää eteen ja hevosen kainaloihin. Niitä ei tarvi pitää oppikirjamaisesti, jos tuntuu, ettei luota tilanteeseen. Varsinkin, kun on taipumus käyttää pohjetta lähempänä takajalkoja kuin satulavyötä, kuten yllä kuvassa. Liioittelemalla jalkaa eteen tilanne korjaantui. (Ei kuitenkaan syvemmälle jalustimeen, kuten alla.) Tämän oppimisen jälkeen tippumiseni väheni puoleen. Oikeasti. 

Seuraava askel oli lantio eteen. Se ei siis tarkoita, että pitäisi istua takakenossa! Vaan ihan vain sitä, että työnnät oman häntäs alles, käytät niitä vatsalihaksia. Näin pystyt pitämään painon keskellä, kropan valmiina esimerkiksi hyppyyn ja kuitenkin niin, että jos hevonen esimerkiksi kieltää, sä et inahdakaan satulasta. Aivan mullistava juttu! Tämän tajuamisen jälkeen (tähän tarvittiin "muutama" muistutus, että jäi selkärankaan) tippumiset on vähentyny vielä enemmän. Nollaan en voi sanoa vielä päässeeni, koska rakas karvalapsi keksii aina uusia juttuja, joihin en ole varautunut. Kuten "hyppään esteen, mutta vinoon, niin että laskeudun kilometrin oikealle ja sitten pukitan". Miten kiva! Että just ku luulet selvinnees ylläripylläristä ja oot hilaamassa takapuoltas lähemmäs satulaa, sieltä tulee vielä se viimenen niitti. Ja sinne se hävis häntä pystyssä ku pieru saharaan. Taas riitti tallilaisilla juteltavaa! "Siitä se suhahti maneesin oven edestä ilman ratsastajaa".

Okei, eli teknisiä juttuja joille jokainen voi tehä jotain helpostikin, jos vaan muistaa, tajuaa ja treenaa. Mutta entä se rohkeus? No, jos pelottaa liikaa, sitä vetää ittensä kippuraan. Se on ihan sama, mitä joku on kertonu, mitä valmentaja huutaa pääpunasena kentänlaidalla tai mitä ajatteli juuri ennen tuntia "tänään mä pidän kantapään alhaalla ja hyppään ainaki metrin!". Pelkotlassa kroppa ei tottele järkipuheita edes naapurin päästä. Omastahan ei tule järkipuhetta. Mutta siis, jos siitä pelosta pääsee yli, niin kropan saa hanskaan ja avot! Mitä se sit vaatii? No se vaatii sen, että luottaa itteensä ja taitoihinsa. Ja jotta voi luottaa itteensä, pitää olla myös sellainen tasapaino että on hyvä olla hevosen selässä. Mulla meni 3 vuotta ja monta salilla vietettyä tuntia ennen ku opin luottamaan siihen, että mä handlaan Topin ja lähes kaikki tilanteet sen kans Pysyn jo pirun hyvin kyydissä aiempaan nähden PAITSI! silloin kun mä matkustan tai luovutan.

Eli tasapaino on hanskassa, eikä mua pelota enää. No kun ei pelota, ei oo koko aikaa varautunut ja kun ei ole varautunut, niin helposti tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen ja heittäytyy matkustajaksi. Silloin ei oo skarppi eikä tilanteen tasalla. Ajattelee ehkä rusetin väriä ja unohtaa, että edessä oli vielä valkoinen portti tai paali. No hups. Rusetti edelleen mielessä, mutta ei kädessä.

No, sitten on ne tilanteet, kun päättäväisyys ja itsevarmuus loppuu kesken. Joudut keskelle elämäs pukkisarjaa, ja selviät kahdesta ensimmäisestä kohtalaisesti, mutta sitten tulee se ajatus "äh, en mä pysy/ei tästä tuu mitään/voi ei nyt mä tipun" ja sit sä tiput. "Nyt mä tipun." Ei juma miten jälkikäteen ärsyttää, kun kuulee tuon ajatuksen edelleen päässään ja tietää tasan, että ei, et olisi tippunut, jos et olisi ajatellut noin. Kun sen ajatuksen päästää päähän, koko kroppa lamaantuu ja kaikki lihakset suorastaan huutaa, että "hei me lennetään!". 

Tilannekuva. 2016

Yksi tallituttu on vienyt tilanteen jo niin pitkälle, että heittäytyy alas hevosensa pään viereen joka kerta, kun tulee tiukka paikka. Siististi jaloilleen, niin ettei mitään ehdi tapahtua. Mutta eihän niin voi tehdä kisoissa, eikä joka kerta. Hevonen alkaa pitää sitä normaalina ja ehkä jopa hauskana ja helppona tapana päästä ikävästä työnteosta. No, jokainen priorisoi asiat omalla tavallaan. Jos esim. kroppa ei kestä enää ainuttakaan hallitsematonta jalkautumista, niin se heittäytyminen voi olla ainoa vaihtoehto, jos aikoo vielä joskus kävellä. Mua auttas kyl, jos osais tulla jaloilleen, ois pienempi riski teloa itteensä tai päästää hevosta karkuun. Mä niin nään jo sieluni silmin Topin vetämässä häntä pystyssä maastoesteiltä trailerialueelle saaden aikaan kaaoksen, jonka jälkeen antaa ensimmäiselle vastaantulijalle kiinni ja katsoo söpösti "onko namia?".

Muutama malliesimerkki 2013-2015:

Viime talvena hankitreenissä menin harjoitusravia ympyrällä pellolla. Topi oli jo vähän relannu ja kuuliainen. Uppouduin työntekoon, kenahdin etukenoon ja molemmat jalat hitusen taakse. Ihanteellinen katapulttiasento! Se oli yksi nanosekunti, kun istuin siellä pehmeässä kinoksessa. Takaa tietä pitkin tuli auto, joka ilmeisesti säikäytti Topin, joka hetkeäkään miettimättä heitti kokovartalopukin. Jos olisin laittanut kantapäät eteen, en olisi todennäköisesti tippunut.

Kevään ekat erikoisestekisat Peuramaalla ja oltiin hypätty jo 11 estettä. Nro 12 oli valkoinen (tadaa!) pieni heinäpaali, joka oltiin hypätty jo pariin kertaan toisesta suunnasta. Varjon puolelta. No daa, eihän se näytä samalta auringon puolelta! Jo pelkästään lähestyminen oli huono, sillä oikaisin suunniteltua reittiä roimasti. En ratsastanut sitä tietä ku piti vaan tulin huonolla linjalla ja paali pääsi "yllättämään". Enkä ollut varautunut - ei kantapäätä eikä lantiota edessä. Paino vähän jaloilla ja jalat irti kyljistä enkä myöskään keskittynyt hevoseen. Topin äkäinen sivusyöksy oli videolta katsottuna snadisti ennakoitavissa, mutta mä olin auttamatta myöhässä tilanteesta. Mä en siis keskittyny koko touhuun kunnolla.

Ja estekorkeus oli? 2015

Kaikki ensimmäisten 3 vuoden tippumiset on lähteny huonosta tasapainosta, joka on johtanu itsevarmuuden puutteeseen ja ajatukseen "apua mä tipun!", jonka seurauksena en ole edes yrittänyt pysyä kyydissä. Riittävän monta kertaa kun lensi kyydistä tavalla tai toisella, alkoi tehdä mieli pysyä kyydissä vaikka väkisin. Sitten alkoi salitreenit ja saatiin kantapää eteen ja häntä alle -ohjeet. Näistä seurasi myös se, että en pelkää ratsastaa. Kaikin puolin homma on kivempaa ja uskallan mm. hypätä isompaa, kun en pelkää. 

Pitkä tuli taas tästäki. Tippuminen on siis pitkälti asenne asia. Vahinkoja sattuu kaikille olympiatasollakin, mutta jos tippuu jatkuvasti, niin jotain on jo pielessä. Joko on tehtävä itelleen jotain tai ostettava tasasempi hevonen. Ite suosin ensimmäistä ;) Topi <3