Rutiinitarkastus ja elämä jatkuu

Kyseinen loimi oli Topille 3 vuotta sitten niin iso, että se peitti korvatkin. Poika on kasvanut <3

Klinikkakäynti tehty ja paljoa ei viisastuttu siitä reissusta, mutta nyt on varmistettu, ettei Topilla  ole hiekkaa mahassa ja sydän on ennallaan. Se lupailee vielä vuosia kisataivalta, jos muut asiat vaan pysyvät kunnossa. Vatsahaavasta eivät sanoneet muuta kuin, että kokeile kaikkea. No, kaikkea on kokeiltu. Onneksi Topi näyttää nyt paremmalta ja syy sen kipeytymiseenkin selvisi, kun tarpeeksi jutteli ihmisten kanssa tallilla.

Selvisi nimittäin, että siellä oli tamma ja ori löytäneet toisensa ja aiheuttaneet enemmän tai vähemmän härdelliä ja meteliä. Topi sattui tarhaamaan näiden kahden kyyhkyläisen välissä, joten otti selvästi kierrokset tästä keväisestä hormonimyrskystä. Tilanne rakastavaisten kohdalla on tasaantunut ja tarhajärjestelyitä on muutettu siten, että tallissa vallitsee normaalin tasoinen rauha taas. Topikin voi siis paremmin ja tallin käytävillä kuuluu "sen kakka on kovaa!".

"Rapsuta mua korvan takaa pliiiiis"

Klinikalle pääsy meinasi tuottaa pään vaivaa. Mä laitoin kaiken mahdollisen edellisenä iltana valmiiksi ja mm. irrotin trailerin lukon, ettei sen sulattamista tarvi panikoida aamulla. Koppia kun ei oo käytetty kuukausiin ja pakkastakin on ollut. Varasin vielä aamulla tunnin ylimääräistä aikatauluun siltä varalta, että jos vielä jotain ongelmia ilmenee. No ilmenihän niitä... Oli meinaan koppi sen verran syvällä jäätyneessä mudassa, että tarvittiin traktori sen irrottamiseksi. Enkä viittaa nyt traktorilla Volvoon. Eturenkaan sain irti ämpärillisellä kuumaa vettä. Ämpärillinen per rengas meni telilleki. Edes se KK:n neliveto traktori (Volvo xc60) ei onnistunut kiskomaan koppia liikkeelle vaan teki kuopat (!!!) allensa. Sinne se tunti sitte meniki. Kyllä kiitin onneani, että kyytiläinen käveli suoraan autoon kyselemättä ja ihmettelemättä! Klinikallakin tunsin pientä ylpeyttä taluttaessani Topin yksin autosta ulos ja takaisin. Tutkimuksissa ihan niin ylpee ei voinu ollu, kun pojan piti taas härvätä ja heilua ja pyöriä ja hyöriä koko ajan. Vieraskoreutta osoitti kyllä lääkärille ja sen käsissä seiso. Ei mun. "kyllä se kotona osasi seistä!". *facepalm*

Apinalle banaania <3

Klinikkareissu sinänsä meni hyvin. Lääkäreitä oliki heti sitte 4 ja opiskelijoita 6 tutkimassa Topin sydäntä. 10 ihmistä + minä Topin ympärillä kuuntelemassa ja hämmästelemässä läppävikasta kaveria. (tähän nyt sitten läppäviasta mielenvikasta läppää). Kaksi lääkäriä kävi melkein jo kinaa siitä, kumpi saa ultrata! :D Meidän koekaniini. Vai koeapina? Topi luovutti muutaman litran vertakin käydessään (6x450ml), joten saatiin verikoetuloksia. Normaalirajoissa kaikki arvot, mutta entisiin verrattuna useampi arvo on tehnyt tasaista laskua. Hyvä? Huono? En tiedä. Täytyy konsultoida viisaampia. Veikkaisin, että hyvä, kun se on kaikkiaan aika upeassa kunnossa nyt.

Massaakin jo "huimat" 563 kg. Parikytä kiloa lisää entiseen! Prosentuaalisesti varmaan saman verran ku kuskille Lontoon reissun jälkeen... Ihme vaan ku vain kuskilla lisäänty ähinä, mutta ratsulla ei. Oikea kankku on pienempi (hevosen. ainaki.) ja otj heikompi ku vasen eikä oikealle taipuminen oikein tunnu onnistuvan, mutta toivon mukaan se on normaalia vinoutta, kiitos kieron ratsastajan. Tarkoitan nyt sitä fyysistä kieroutta. Vinous ois varmaan parempi sana. Täytyy taas kiinnittää siihen vinouteen enemmän huomiota.

Selfie ja toi keli! <3

Eilen Topi seisoskeli tarhassa auringonpaisteessa hyväntuulisena ja pirteänä. Kävin tekemässä sille juotavaa ja syöttämässä banaanin. Rapsuttelin sitä hyvän tovin tarhassa ihan vaan koska oli niin ihana sää olla ulkona! Kirkas taivas ja raikas pikku pakkanen, jota aurinko lämmitti ihanasti. Topihan jutteli mielellään ja tunki mm. leukaa ja korvaa kättä vasten selvästi ajatuksella "rapsuta". Puin sille buutsitki takas jalkaan, mutta ku selän käänsin hetkeksi niin johan ne oli uudestaan riisuttu... Muutenkin se rupes heti puuhastelemaan ja jopa vähän pompahteli tarhassa sen näköisenä, että "tuu hakeen mut pois! mulla on tylsää!" ja niinpä sitte lopulta hainki sen ja käytiin hetki kävelemässä pihaa ympäri. Kiipesin selkään ja Topi suuntas uteliaana seikkailemaan sinne tänne. Ensin maneesin taakse, sitten umpihankeen ekasta avonaisesta portista, penkan päälle ja muuta mukavaa. Ihanaa, että se seikkailumieli on vielä siellä jossain!

Topi näyttäisi siis olevan taas iskussa <3 Arvatkaapa mitä? Minä en! Flunssan rippeet raastaa keuhkoja yskän muodossa  ja irtokengän takominen hajotti vasemman peukalon siitä kohtaa, mikä mustui vuosi sitten tippumisen yhteydessä. Käsi paketissa ja puolikuntoisena. No, nyt ku keli on ku morsian ja poni pirteä kuin peipponen, niin mentävä on! Kun kerran voi ;) Siitä juttua ja videoita ehkä toiste :)

Korkkaamaton hanki!

juupas eipäs, terve sairas

"Uudet" suitset! Topiki tykkäs ;)

Voiskohan tässä nyt taas vedota kisakalenterin kiroukseen? Mene ja tiedä.

Samaan aikaan viime vuonna Topilla oli kalju läikkä kaulassa ja lautasilla. Näihin aikoihin se alkoi kiukutella ja nakella mua kyydistä. EilenTopi oli ihan vetämätön ja vaisu ratsastaessa ja karsinassa sen olotila tuntuu vaihtelevan ku naisen mieliala. Lauantaina se oli selvästi kipeä. Menin sen karsinaan ja tuijotin sitä aikani, totesin, että ei ratsastusta tänään ja kun Topi sen tajusi, se huokaisi ja painoi pään syliin silmät puoli ummessa ja nytkähteli pakonomaisesti. Sunnuntaina se hörisi (!!!), kun astuin tallin ovesta sisään. Hörisi! Oli ehkä toinen kerta ikinä, kun se tervehtii ääneen mua muuten ku ruokasankokädessä. Se oli kauhean söötti, seurallinen ja ihan *tuituitui*. Ratsastin hyvillä mielin, kun se oli kerrankin rauhallinen ja aidon rento. Suorastaan laamamaisen laiska ja vetelä. Nautin siitä rauhallisuudesta, enkä todellakaan patistellut sitä eteenpäin. Alkukankeuden jälkeen se lähtikin lopulta itse liikkeelle ja ravasi isosti ja rennosti kättä kohti. Ah, sitä tunnetta!

Lauantaina

Tänään menin tallille ja kaikki oli niin ku ennenkin. Ei hörinää, mutta heti kääntyi ovelle vastaan ja nenutteli ja kuikuili koko ajan, mitä teen, kun ramppasin pitkin tallia ees taas. Kulutin aikaa, että maneesi olisi mahdollisimman rauhallinen, kun meen ratsastamaan. Jos vaikka hyppäis jotain? Laittelin siinä Topia, putsailin kaviot ja kaikki, harjasin huolella ja Topi rapsutti mahaansa. Laitoin suojat, nousin ylös ja padam! Se luimi. Se kääns koko pään pois ja korvat pitkin niskaa ja ilme ku lohikäärmeellä. Vihanen ku mikä. Mä katoin hämmästyneesti ja mietin, että nytkö se puree, mikä juttu tää on. Eeei se purru, se kääns pään pois ja luimi itsekseen. Menin hakemaan satulaa ja takas tullessa karsinassa seiso apaattinen hevonen nurkassa, nenä rullalla, silmät kuopalla ja korvat taaksepäin roikkuen. Satulahuopa ja romaani sai aikaan kiukkusta heilahtelua ja jäin tuijottamaan Topia satula sylissä. Seisoin siinä minuutteja ja mietin, että mitä hemmettiä tässä nyt taas tekis? Katsoin vuoroin sen ilmettä, kaarelle jännittynyttä kaulaa ja vuoroin mahaa, joka liikku mun mielestä omituisesti. Ei hengityksen tahtiin vaan omituisesti. Päätä se välillä nyki niin ku yrittäs röyhtästä. Heitin pellavamössöt sille eteen, että maha rauhottus, jos se sitä on. Näyttipä sillä olevan taas maha löysällä ja jalat sotkussa.

Lauantaina

Ell. Elli kaverinsa kanssa kävi hevosten kopelointikierroksella ja sydänvikainen Topi sai tietty uteliailta opiskelijoilta erityishuomiota. Tuijoteltiin sitä yhdessä ja oltiin yhtä mieltä, että sillä on kurja olo. Vein satulan pois ja otin suojat veke. Jäin karsinan ovelle itku silmässä tuijottamaan sitä. Mitä hemmettiä tolle voi tehdä? Mitä siitä seuraavaks pitäs tutkia? Tallissa ei pitäs olla nyt mitään stressin aiheuttajia ja kaikki oli pitkän aikaa jo hyvin. Nyt siltä lähtee harja kokonaan ja se saa tommosia ihme kohtauksia. Kotikokki saapu sitte paikalle ja pian Topin ilme muuttu. Ihan ku se ois unohtanu, että äsken oli paha olla. Kotikokki kopeloi sen läpi ja Topi tunki turpaa joka väliin "onko namia? pitikö venyttää? mitä sä teet?". Vähän epäluuloisia ilmeitä välillä, mutta muuten ok. Hetken tuijotin sitä lisää ja olin yhä enemmän, että wtf? Kävin sitte hakemassa sen satulan eikä reaktio ollu enää samanlainen. Vähän epäileväinen, mutta ei näyttäny siltä, että syö mut. Suojista ei sanonu mitään. Suitsien kanssa normaali. No, jos se ois jotain suolistoon liittyvää, niin liike voi tehdä hyvääki. Jos se on vatsahaavaan liittyvää, niin mene ja tiedä. Seisottamalla se kerää virtaa ja villiintyy siitä. Se sai just pellavamössöt kupoliin, joten tyhjä se ei ainakaan ole. Kramppi? Rauhallinen liike saa veren ja kuona-aineet liikkeelle. Mikään vamma ei mene ja tule tuolla tavalla.  Vatsahapot jyllää? Samarinia naamaan? Psylliumikuuri alotetaan ainaki. Kaasutki lähtee liikkeelle liikunnalla. Omiinki vatsakipuihin kävely on usein paras lääke. Kai mä sitte köpöttelen, kun se ei enää näytä "miltään". Voin aina tuoda sen takas talliin, jos se epäilyttää tai kiukuttelee. Hevosen tuntien se vaan sekoaa liiasta seisomisesta.

Sunnuntaina

Eihän se maneesissa ollut normaalia kummempi. Ihan oma ittensä. Tosin sillä erolla, että se oli tosi vetämätön niin ku eilenki. Tuijotti valkoista ponia.  Ei kauhistellut ponia, tuijotti vaan.  Rento kaveri, ehkä liiankin. Ei vastustellut vähääkään mihinkään suuntaan. Päin vastoin, kädestä parempi ku ikinä. Pientä jolkottelua mentiin ympäriinsä, en vaatinu yhtään mitään muuta, ku että ei valu pohjetta vasten ulos ja menee siihen mörkönurkkaan asti. Löysää laukkaa koko maneesin ympäri kevyessä istunnassa. Loppuraveissa se meinas taas lähtä lentoon positiivisella tavalla. Pidin vaa ohjassa painetta ja se harppo isoilla askelilla menemään. Ois venyttäny heti keskiraviin, jos oisin myödänny millinki. Sit ku lopetin niin se oli kauhean tyytyväisen oloinen. Meillä oli uudet (okei käytettynä vaihdossa tulleet, mutta kuitenkin) Dyonin suitset, joista mä halusin heti edustuskuvan ja sehän onnistu leikiten, ku Topi oli taas hyväntuulinen. Tiedä sitten oliko suitsista vai Topin fiiliksestä tänään, mutta oli kyllä tajuttoman hyvä kädelle ja tasainen. Suorastaan ihanan pehmeä, mutta tukeva ratsastaa.

Tänään sen hetken aikaa

Soitin tänään just aamulla Viikkiin ja varasin kontrolliultran sydäntä varten. Samalla kyselin tuosta harjasta ja kerroin lauantain kipuilusta. Jäin odottamaan eläinlääkärin soittoa, että maltanko sinne ultraan asti vai pitääkö puuttua jo aiemmin. Jospa se huomenna soittais niin voin jutella sitte tuosta kipuilusta lisää. Pari viikkoa menee ultraan. Nyt on vielä töissäki kauhee härdelli ja miljoona deadlinea pukkaa päälle. Viime viikonlopun ratamestarikurssi söi multa viimesetki mehut niin ei jaksais taas yhtään stressata tuota eläintä. Onneksi se näytti kuitenki olevan vain hetkellinen juttu. Psylliumit sille tehtiin heti, kun ne on tuntunu auttavan ja rauhoittavan ainaki sitä mahaa hyvin. 

Millä tuosta kipukohtauksestaki tietää mistä se johtu? Närästyskohtaus? Voiko hevosta närästää? Kylkiä se rapsutteli ja härppi, joten aika selkeesti jotain siellä etu- ja takajalkojen välissä on huonosti. Vatsahaava taas? Enpä oikein tiedä. Eikö se muka ikinä parane? Mikse yhtäkkiä ois taas menny huonommaks? Itteä mietityttää ne ihme niskasidemadot (threadworm), joista toiset sanoo höpöhöpö ja toiset kertoo kauhukuvia, miten niihin ei ole tehoa mikään ja saattavat levitä silmiin asti sokeuttaen hevosen. Oireet ny ainaki viittais kovasti siihen loiseen. Varsinki ku tää toistuu nyt toisena vuonna peräkkäin samaan aikaan ja väheni ivermectinimadotuksen jälkeen. Tätä matoo ei vaan saa häädettyä, ainoastaan lievennettyä ja toukat pois. Mistä noistaki nyt sit tietää? Huoh... Katotaan mitä lekuri sanoo ja jos sitä vaikka kokeilis sitä madotusta sitte ja kattos auttaako. Siitä nyt ei ainakaan oo pahemmin haittaa enkä joudu siitä vararikkoon. Ois niin helpottavaa, ku löytys taustalta joku ongelma, joka on aiheuttanu nää kaikki muut sivuoireina. Miks tän pitää taas olla näin hemmetin vaikeeta? :/

Kisakalenterin kirous

20.1.2016

Tylsäksi ei vieläkään käy elämä, vaikka on vain yksi hevonen ja sekin aikuisen iässä. Useamman samanlaisen kanssa tulisinkin varmasti hulluksi. Hullusta tulee mieleen Batmanin Jokeri, joka ei saa virnettä naamaltaan. Sillä tavalla hulluksi. Hullu varmaan olenkin, kun uskalsin avata kisakalenterin. Sieltä löytyi ilahduttavan paljon kenttäkisoja ja kauden suunnitelma on nyt tehty. Vapun Niinisalon ehkä skippaan, mutta katsotaan, miten mieli muuttuu. Tai siis miltä pankkitili näyttää.

Keväällä pitäs saada rataesteratoja alle. Rimakauhua tiedossa. Kesäkuussa on kahdet kenttikset Keravalla. Sitten on NURK:n kisat Uusikarlepyyssä, mistä voisi jäädä Vaasaan viikoksi lomailemaan hevosen kanssa, sitten Niinisaloon heti seuraavana viikonloppuna, jonka jälkeen Topi kotiin palautumaan ja lepäämään pariksi viikoksi. Sitten heinäkuun lopussa Hattulaan leirille korjaamaan alkukesän kisoissa tulleet virheet, ongelmat ja paniikit. Palauttamaan usko tulevaan ja siihen, että kyllä tästä joskus vielä tulee jotain! Sitten onkin elokuussa vielä kahdet keravan kisat ja loppusyksystä keskitytään koulu- ja estekisoihin. Tavoitteena seuranmestaruudet myös esteillä tänä vuonna ja koulussa viime vuoden mestaruuden puolustus ;)

 Todellisuudessa pääsen varmaan kahdet kenttäkisat vuoden aikana, molemmat Keravalla ja ilman kunnon harjoittelua. Niinpä ekoissa kisoissa Topi riehuu rataesteillä niin, että saadaan varoitus vaarallisesta ratsastamisesta. Sitten jos päästään maaliin niin vähintään toisissa kisoissa Topi tilttaa maastoon, koska siellä oli valkoinen poni tai sininen tynnyri. Ihanaa omistaa laadukas hevonen, eikö?

Tosiaan tunnetusti kisakalenterin teon jälkeen tapahtuu jotain katastrofaalista ja mitään näistä suunnitelmista ei ikinä saada toteutettua. 2013 Topin kanssa tutustuttiin ja mentiin pikkuluokkia sen mitä rohkeni. Voi meitä lapsia... Silloin jo sain maistaa hiekkaa. Ekalla estetunnilla. Ihan vaan, koska Topi kumartui katsomaan estettä sitä lähestyessä, jolloin vaistomaisesti survaisin kannuksen kylkeen. Topihan tietty hyppäsi, mutta saman tien esteen jälkeen ilmoitti, että mene sitten keskenäsi, jos minua potkit. Se ajattelee siis itse, eikä silloin saa häiritä... Neiti.

22.1.2016

2014 alkutalvi taisteltiin kenkien tai siis niiden tippumisten kanssa ja lopulta ontuvan hevosen, kun kavio loppui kesken. Kun kengät oli jalassa eikä poni ontunut, oli kenttä peilijäätä, eikä siinä voinut kuin kävellä. Kun kenttä oli hyvä, kengät ei. Tammi-helmikuu siis tuijotettiin vuoroin ponia, vuoroin kenttää. Ostettiin myös metallinpaljastin. Kevään korvalla ensin minua tikattiin, sitten Topia tikattiin, tuli flunssia ja muita satunnaisia vammoja. Syksyllä päästiin parit kenttäkisat, jotka meni olosuhteisiin nähden tosi hyvin. Molemmat maaliin, mutta tuloslistan hännässä.

2015 oli kaikenlaisia yhteistyöongelmia (=katastrofaalisia yhteentörmäyksiä), jotka eivät tuntuneet hellittävän millään keinolla. Lopulta löytyi vatsahaava, käpymatoja ja jouduttiin vaihtamaan tallia useammankin kerran. Niin omasta valinnasta kuin pakotettunakin. Kaikki meni siis sekaisin monta kertaa, mutta parantumisen myötä alko silakka loppuvuodesta rauhoittua ja kasvaa leveyttä. Stressin hälvettyä yhteistyö alkoi pikkuhiljaa löytyä ja apina minussa herätä henkiin. Itsevarmuuden ja muutaman elintärkeän neuvon (kiitos siitä valmentajille!) jälkeen aloin pysyä edes selässä, vaikkei yhteistyö edelleenkään ollut ruusuilla tanssia.

Kauden ainoiden kenttäkisojen maastoon lähdettiin sijalta 3./40, wuhuu! mutta heti ekan maastoesteen jälkeen Topi peruutti pois reitiltä, hyppäsi 3 estettä ja peruutti itsensä sitten ulos koko kisoista. So close and yet so damn far. Kausi päätettiin seuran koulumestaruuden voittoon. Toivo tulevasta heräs takas henkiin ja jatkuva päänhakkaaminen loppui. Ainakin hetkeksi. Ehkä pitää vaihtaa lajia? Jos se koulu kerran sujuu? (No way. Sehän voi olla jopa rauhallista ja nautinnollista!) Sain lohduttavia ja kannustavia sanoja niin kavereilta kuin valmentajiltakin. "Hei sehän ei oo enää niin ku valuva räkä!" Kyllä se siitä. "En minäkään olisi tuolla pysynyt". Who said it was easy? En sentään voittanut meidän tallin "Suurin putoaja" -kilpailua, vaikka lähellä olikin. Topikin menetti viime metreillä "vuoden pudottaja"-palkinnon. Uusin eväin vuoteen 2016.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti tänä vuonna startata jo helppoa. Se siirty kyllä ensi vuosituhannelle. Ehkä parempikin, koska nyt ainakin ratsastus on kehittynyt sellaiseen suuntaan, että vaikeampien luokkien starttaaminen on järkevämpää ja turvallisempaa. Edelleen tosin hullujen hommaa. Sanoinko jotain jokerista? Hyvällä tuurilla ja kiirehtimällä olisin lähtenyt vajailla taidoilla soitellen sotaan. Siitä olisi voinut seurata useampia ruumiita. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei kisakalenterin kirous iske tänä vuonna, ainakaan kovaa, että päästään edes se harraste maaliin.

31.1.2016 ja kiiltää!

Nyt siis treenataan täyttä häkää ja Topikin on välillä jopa loistava ratsastaa. Huom, välillä. Silloin kun kaikki sopii sen maailmanrauhaan. Neiti. Muutama viikko sitten sain lähes hysteerisen kohtauksen, kun Topin harja jäi tuppoina käteen ja kaulaan ilmeistyi täysin kaljuja alueita. Loimi pesuun, hoitoainetta niskaan ja vitamiinikuurit tappiin. Moni kehotti sinkkiä ja B-vitamiinia. Jopa kaulakappaleettomuutta. Klipatulle? Hmph...

Sinkkiä Topi on saanut koko ajan biotiinin ja myslin mukana. ADE kuuluu reseptiin, B-vitamiinia on jotain muotoja myslissä ja biotiinissa, mutta sitä nyt sitte ostin pullollisen lisää. Loimen kaulakappaleeseen suhautin pesun jälkeen showshinea, että pysyy puhtaampana ja liukkaampana. Topihan ei käytä kuin liukkaita loimia muutenkaan.

Harjaa oli toki hinkattu, mutta niistä kohdista harja oli katkeillut ja hapsotti. Nämä kaljut oli täysin kaljuja ja karva jäi silittäen käteen. Ihan eri näköinen kuin yleensä hinkatut harjat ja hännät. Hoitoaine, jota tungin kaulaan, on Prob öljyä (Ekholmsin tilan), jota ilman en voisi elää! Ihan mielettömän hyvä mömmö! Todella riittoisa. Tippaki riittää isolle alueelle ja se hoitaa niin kutiavat jouhet/ihon, ku ötökän puremat ja satulan alle ilmestyneet pahkurat. Pahkuroita tulee ku harjaus on jääny vailinaiseksi tai satulahuopa on liian likanen.Siksipä jynssään hevostani ja varusteita joskus pakkomielteisesti...

Joka tapauksessa viikossa alko näkyä huima ero harjan kunnossa, niin kuin kuvista näkyy, ja muutaman päivän hoidon jälkeen ei iho enää näy niin selvästi ja harjan sänkeä tunkee paksulti kaulasta jo ulos. Tuppoja meinaa lähtä edelleen, mutta parannustakin siis näkyy. Topi ei rehellisesti sanoen nauti kylmän öljyn lotraamisesta niskaan, mutta en oo paljoa lupaa kysellyt :D Varsinkaan lauantaina, kun meinasi antaa mulle kylmää kyytiä pitkin maneesia. Vitamiineja ehdin antaa vasta 4 päivää ennen ku huomasin muutoksen. Niiden nimeen en siis vanno. Mutta öljyä tilasin jo lisää! *tsitsing* kuulu taas. Pyörre kävi tankissa = Tornado kävi lompakolla.

Mäkitreeniä. Kaikille. Puhhuh! (at Lemmenlaakso, Järvenpää)

Ei ne pulkat, vaan valkoiset ponit

Pulkkailijoita.

Päätin taas yks päivä lähtä Topin kans lemmenlaaksoon maastoilemaan kaksisteen. Lunta oli ihanan paljon ja pakkastakin maltillisesti. Ihan paras tapa rentoutua! Tai niin mä ajattelin. Jälleen. Mitään en oo vieläkään oppinu, enhän?;) Matkalla kävi säkä, kun Topi teki tarpeensa keskelle tietä ja mun oli pakko tulla alas potkimaan läjät sivuun, kun oltiin asutusalueella. Tiedätte miten ihmiset tykkää koiranläjistä oman pihansa edessä? Imagine horse shit. Paikassa ei ollut turvallista kiivetä takaisin selkään, joten talutin vähän matkaa. Thank god en kiivennyt heti takas, koska mutkan takana oli luistelijoita! Pieniä vaahtosammuttimen kokoisia luistelijoita, joista osa lämi mailoilla kiekkoa puuseinään. Topi ei selkeesti ollu nähny sellasia ennen. Sen silmät tippu päästä ja kaikki neljä kaviota liimaantu maahan takakenoasennossa. Jouduin kirjaimellisesti hinaamaan sitä perässä, että sain puhisevan pakoeläimen eteenpäin.  Onneksi se ei ole suokki ;) Tuossa mielentilassa suokkia ei olisi liikuttanut mikään. Tai ainakaan siihen suuntaan, mihin ite haluaisi. Toki suokkeja on aika vaikea saada tuohon mielentilaan... Edelleen ostan eläkkeellä itelleni taas suokin ;)

Sinne ne pojat taas ravaa :D

Topi on onneksi sen verran kasvanut henkisestikin, että enää ei mennyt ku puoli kilometriä niin hengitys oli tasaantunut hiljaisemmaksi ja ilme oli enää normaalin järkyttynyt. Enkä kuullut sykettä sen mahasta. Eiku takas kyytiin ja matka jatku ratsain, jopa ravaten välillä. Se oli kyllä hivenen haastavaa, kun olin ottanut eväät reppuun ja reppu hölsky selässä ihan sekä kolisten, että heiluttaen minua. Sain sen hirtettyä vatsavyöllä ja olkaimilla niin, että enää sisältö hölskyi. Ei ne leivät, mutta se kaakaotermari :D *kilinkolinkilinkolin*

Da mäki.

Luistelijoiden jälkeen matka suju siis rauhallisesti ja luottavaisin mielin, kunnes! Kuulin lasten ääniä Lemmenlaaksossa. Siellä laskettiin pulkilla mäkeä! Jalkauduin varmuuden vuoksi ennen kuin Topi huomasi laskevat lapset ja mentiin sitten patsastelemaan keskelle laaksoa ja katsomaan lasten touhuja. Niihinkin tottui! Ainakin jossain määrin porkkanan avustuksella. Topi rauhoittui jälleen nopeasti levadesta takaisin ratsastettavaan olotilaan ja pääsin ravaamaan ja laukkaamaan hangessa <3 Myös hevonen on siis kehittänyt itsehillintäänsä (enkä vain minä) ja mä oon oppinu tavat joilla edesauttaa sitä rauhoittumista. Pisteet meille! Odotuksista poiketen ja erityisesti ympäristöstä huolimatta reissu OLI rentouttava. Kyllä hymyilytti, kun tallille päästiin :)

Pian tämän jälkeen rohkenin sitte jopa selkään ilman satulaa. En jaksanut taluttaa tai satuloida ja jotain piti kuitenki tehä. Köpöttelin väsyneenä löysästi ympäri maneesia ja otin pari ravi- ja laukkaympyrää. Aivan ihanan rentouttavaa! Topin ravi oli niiiin ihanan pehmeää ja keinuvaa, eikä selkäranka pistäny ikävästi. Aivan parasta <3 Laukassaki se pysy rauhallisena. Toisen laukkaympyrän jälkeen se meinas herätä, joten lopetin äkkiä! Parempi vaan seisoskella juoruamassa ;)

Juoruaminen loppu lyhyeen, kun mua pyydettiin hyppäämään (!!!) aikuisella kouluhevosella. Siis sellaisella rauhallisella ja luotettavalla. Hylkäsin siis Topin ja lyhensin koulusatulan jalustimia 6 reikää (what? mä luulin, että mulla on pitkät jalat!?). Pari tutustumiskierrosta ja totesin, että ok, en saa tätä pyöreäksi ja rennoksi omalla tavallani ja uuden opettelu ottaa liikaa aikaa. Siis, nyt lähestytään esteitä hyvässä ryhdissä. (Lue: turpa taivaissa ja hevosen katse yläkautta silmiin).

No, ei sillä niin väliä, koska jumantsuika se oli helppoa! Ei hyppääminen voi olla niin helppoa! Mä vaan katoin estettä, kaarsin linjalle, pidin vastaan ja päästin vähän ohjaa pari askelta ennen estettä, jollon hevonen vaan harppas ja mittas askelensa just eikä melkein kohdilleen ja lensi esteestä yli! Este oli varmaan sen 50 cm, mutta tämä herra kyllä otti ilon irti ja anto palaa :D Esteen jälkeen heti hanskassa ja peilistä näki, miten kierros kierrokselta sen häntä nous ylemmäs ja ylemmäs. Ai että me nautittiin molemmat! Ihan parasta! Tiedän tasan kaks hevosta, jotka on ollu yhtä helppoja. Eka oli 2004 Shirak ja toinen 2011 Lagalando Norjassa. Mä en voi ees kuvitella, että Topista tulis ikinä tuollaista. Never ever. Huoh. Tätä lisää niin ehkä mäki uskallan sit joskus jotain. Teki kyllä hyvää, ai että! ^_^

Seuraavana päivänä tilanne oliki ihan toinen. Ponia taluttava täti sanoi, että näyttääpä se ihanan rauhalliselta. Oispa nähny 5 min sen jälkeen... Ei ois tullu mieleenkään mennä Topilla ilman satulaa tai edes ilman jalustimia. Saati nivelsuitsilla. Sotkin siinä lahjakkaasti muiden ratsastukset, kun maneesiin tuli taas tappajaponi (=valkoinen poni), vihreät kumpparit ja koira, jonka flexi räsähteli. Topi oli ihan kauhea pommi jo ennen näiden saapumista maneesiin. Pinkeä ku viulun kieli ja veti herneet nenään siitä ja tästä. Lopulta onneks poniki osoittautui vaarattomaksi. Mutta se otti aikansa ja puhinansa...

Teinki sit tasapainoharjotusten sijaan väistö-lisäys-väistö -tehtävää pitkillä sivuilla ravissa, joka välillä onnistui loistavasti upealla keskiravilla ja välillä kulman jälkeen Topi löi liinat kiinni ja pukitteli ja kiukutteli eikä suostunut tekemään mitään. Ähisi ja puhisi. Voi hyvää päivää, miten se löiki ne liinat kiinni taas ties missä ja lähti vaan takavasemmalle peruuttaen ja köyrien. Tai sitten se otti jalat alle ja kaasutti eteenpäin maantiekiitäjän tavoin kunnes ehdin saada riittävästi ohjia takaisin käteen. Palasin ajassa takaisin viime talveen, kun vastaavat ongelmat alkoivat. Väkisinki pistää miettimään, että onko tuolle jääny joku piilokives ja se käy ylikierroksilla kevään takia niin ku tallin orhi? Satulatki katottiin toissa viikolla. Erona vuodentakaiseen on kuitenkin se, että mua ei pelota enää enkä tipu niin helposti. Vielä en ihan riittävän napakasti uskalla komentaa tiukassa paikassa, sen verran on itsesuojeluvaistoa vielä jälellä ;) Muuten loistava keksintö tuo itsesuojeluvaisto! Ääri kätevä tapa naamioida oma pelko siihen ja se  ei oo puolikskaan niin noloa!

ps. kuvissa ollaan samoilla huudeilla viikkoa myöhemmin. Ei juuri lunta, eikä pulkkailijoita. Meidän perhe ja pojat kiipeilemässä ja juoksentelemassa. Kivaa oli ja kuuma tuli!

Lemmenlaakso ja pojat <3