Esran leiri Niinisalossa

Jälleen yksi viikonloppu vietetty Niinisalon kangasmetsässä. Vielä kertaakaan ei ole näin masentunut fiilis siellä ollut. Tänä aamuna kävellessäni hiekkapolkua Taulunkylästä maastoesteille mietin, että pitäisikö Topista tehdä rataestehevonen. No, ei se huonona päivänä ole siellä juuri sen helpompi. Olo oli helpompi ja rennompi kuin eilisaamuna ekalle maastolle lähdettäessä, mutta ei siis järin hyvä silti. Eilen olin ihan paniikissa, tänään vaan pettyny ja turhautunu. Miksi mun hevonen on niin vaikea? Mihin hävisi se ihana ja täydellinen otus, jonka kanssa voisin tehdä mitä vaan? Nyt mulla on tammamainen hienohelma, joka käyttää jokaisen ratsastajan herpaantumisen hyväkseen ja kokeilee välillä ihan skarppiakin ratsastajaa. Monta asiaa olen tehnyt väärin tämän kanssa, mutta ei kai tää kaikki nyt voi olla niistä kiinni?

Ekana päivänä menomatkalla Topi teki ekat uukkarit jo alkumatkasta maneesin takana, kun polku oli märkä. Eka erä ratkes nopeasti, kun vihdoin uskalsin komentaa kunnolla. Ekasta komennuksesta sain toki vastalauseena etujalat ilmaan, mutta niin vaan matka jatkui. Toinen uukkari tuli, kun olin ravannut pari sataa metriä ja otin ekan laukkapätkän. Jouduin tosissaan tiirailemaan, että löysin sen sinisen pienen nauhan pätkän tikun nokassa, jonka takia killuin juuri metrin päässä satulasta. Jalka tiukasti jalustimessa ja ohjat kädessä sain kiskottua itseni takaisin satulaan, kun Topin katse oli kesken laukka-askelen takaisin tulosuuntaan. Onneksi se pysähtyy, kun roikkuu ohjissa. Nää täys käännökset laukasta on vaan todella todella mieltä ylentäviä. Luottavaisin mielin treeniin? Juu ei.

Onneks meidän ekaan verkkaan kuului isolla "ympyrällä" laukkaamista muutama kierros molempiin suuntiin. Meitä oli ryhmässä kolme ja Topi tuijotti niitä kahta muuta koko ajan "tuolla se menee! tuolla se menee! sinnesinnesinne" ja sain roikkua ohjissa minkä pystyin. Tais siinä pari kilometriä mennä molempiin suuntiin, kunnes uskalsin a) nostaa pepun satulasta b) joustaa kädellä. Siihen asti olin istunut satulassa ja roikkunut ohjista pikistäen itseäni kaikilla lihaksilla satulaan, koska hetkenä minä hyvänsä heti kohta se ois voinu tehä taas uukkarin tai jopa pukittaa. Voin kertoa, että mun löysin vatsalihakset ja hartiat on krampissa. Maastolaukka satulassa istuen on melkeen ku keskiravitreeni ilman jalustimia.

Hyppääminen suju ekana päivänä ok. Kaikesta päästiin ekalla yrittämällä yli. Kolmas uukkari toki tuli, kun kaveri laukkas vastaan. Kaverihan siis laukkasi kohti vasta n. 50 m päässä, kun Topi tuumasi, että ei pysty ja teki taas vauhdista täys käännöksen. Olin hereillä, en tippunut. Kiukutti vaan ja ärähdin. Matka jatkui. Loppua kohti Topi tuntu tasasemmalta ja mäki pystyin hiljalleen relaamaan. Pieni pelko persiissä toki koko ajan, mutta kuitenkin. Veteen herra meni ku vanha tekijä aalloista huolimatta. Vedestä ylös, tukki ja sit se hyyty ylämäkeen. Piti tulla uudestaan, että saatiin edes vähän vauhtia. Sitte se lähtiki ku ammus ja hypättiin vielä kaksi helpon tukkia kaarevalla 3 askelen linjalla. Aika siistiä! :) Sillä hetkellä se homma tuntu helpolta ja hyvältä, vaikka otettiinki vähän leveämpi kaarre ja 4 askelta. Pikku juttuja tässä vaiheessa.

Toisena päivänä ei tosiaan pelottanut enää niin paljoa, että ois ollu kotiin ikävä, mutta Topilla oli käsijarru päällä tallin pihasta lähtien. Verkkahypyt otin maltillisella lähestymisellä eli nöpönöpölaukkaa ja alla kiemurteli niin ku ois yrittäny käärmeellä mennä suoraan. Päästiin kuitenkin tukeista ja sitten käänsin nenän kohti metkojen mutkien bankettia ja jotain hämmentävää tapahtui. Topi nosti nenän ylös, korvat pystyyn ja ampas! Se imas sinne banketille ja huusi varmasti "jippii" mielessään samalla, kun loikkasi ylös, harppasi kahden askelen välin yhdellä (luvattoman helposti) ja syöksyi alas valtavalla loikalla, minkä jälkeen nakkeli niskojaan ja olisi varmasti mielellään vähän ilopukitellut. Alashypyssä mä en pysyny ihan messissä, mutta sen verran olin mukana, että sain estettyä ilopukit ja taputtelin tyytyväisenä pärisevää hevosta. Sama toistui uusintakierroksella. Okei, eli se snadisti tykkää tästä sittenkin jotenkin kuitenkin. Ainaki jos on kuun asennot kohdillaan, eikä hernettä satulan alla.

Sit oliki aika ratsastaa harrasteen rata kokonaisuudessaan läpi. Verkkahyppy, joo ihan kiva. Nyt sit piti lähtä pois kavereiden luota ja hei, tuolla on valkoinen PONI! Unohdetaan se, joohan? Ravissa kohti mustaa mökkiä, pari askelta laukkaa ja... ai ei onnistunu? Eiku takas esteen eteen ja huomautus, josta sain vastapalloon kiukuttelua. "älä komenna mua! älä koske muhun!" Komensin uudestaan ja sain hiljaisuuden. Ok, ravissa uudestaan. Päästiin se este ja hienoista kylkimyyryä kohti seuraavaa. Vasemmassa kyljessä oli magneetti, joka veti kavereiden puoleen niin, että hevosesta tuli banaani. Katsoin hyvän reitin ja totesin, että damn, juuria. Korjausliike -> mutka matkaan ja ku kärryeste tuli näkyviin niin kappas, istuinki taas nenä tulosuuntaan. Huomautus, kiukuttelua, huomautus, nenä menosuuntaan, kaks askelta, hyppy. Korvanapissa kuului "se oli jo toinen kielto". No aijaa... Ravissa ladolle, iso loikka yli, kaarre puskaan ja alla laukka muuttu hyppyjäniksen loikiksi, jotka töksähteli maahan ja jarrutti vauhtia etenemisen sijaan. No, ravissa sitte. Nenä ylös, jalat kii, lantio eteen ja... se meni sen valkosen risuesteen siellä keskellä puskaa! Hahaa! Seuraavalle, nenä ylös, jalat kii ja lantio eteen: se meni! Toistin saman vielä tynnyreillä, jotka tulin varmuuden vuoksi ravista ja muutaman töktök askelen jälkeen se meni siitäkin. Renkaille en varmistanut enää niin voimakkaasti, mutta vähän kuitenkin. Sitten annoin laukan vähän sujua mäen päälle, mistä ravialashyppy oli suorastaan tylsä alas laskeutuminen ja loppurata sujui jo ihan kohtuullisesti.

Uusintakierroksella varmistelin ekat esteet ja kaikki meni kerralla. Loppua kohti pystyin irrottamaan taas enemmän takamusta satulasta ja antamaan laukan edetä. Suhina kävi hetkittäin korvissa, kun laukka lähti viemään. Ihan hirveesti en kuitenkaan antanut siimaa, koska tiesin tasan, että heti otteen herpaantuessa Topi ottaa banaaniasennon ja sinkoaa vasemmalle kohti kavereita tai vaihtoehtoisesti nappaa kuolaimesta, kiihdyttää ja pukittaa. Päästiin kuitenki rata loppuun asti ilman ylimääräisiä manööverejä. Nyt vaan ei enää bankettikaan ollu niin kiva ja jännä, joten tultiin se kiltisti kahdella askelella ja alas tyylikkäästi laskeutuen eikä hypäten "banzai!"-loikalla. Lopuksi veteen ja sama helpon tehtävä kuin eilen. Kyllähän se sinne veteen meni, mutta vauhtia pitää vielä harjoitella. Olin hitusen paremmin hereillä tukeilla, mutta kaarre meinas taas venyä. Sain kuitenki kolmella askelella Topin kaarteesta ulos. Tässä kohtaa oli jo ihan hyvä fiilis. Juteltiin sitte valkun kans ja todettiin, että se oli nyt lopuksi ihan eri mielentilassa kuin aloitettaessa. Silmät ei kuulemma ollu enää lautaset ja selkäänki tuntu erilaiselta. Se pitää siis vaan jollain ilveellä saada tuohon oikeaan mielentilaan ennen kuin mistään tulee mitään. How the hell I'm supposed to do that?!

Opin siis viikonloppuna ainakin kaksi asiaa: saan sen esteestä ku esteestä yli pitämällä sen nenän todella ylhäällä, puristamalla jalat ympäri ja työntämällä lantio eteen. Pelkästään jo lantion asentoa ajattelemalla saan tuettua itteni sinne penkkiin tukevammin ja samalla se työntää sitä hevosta eteenpäin. Ajatus on tosi tärkeä, koska jännittäessä varsinkin työnnän hartiat eteen ja sukellan kaulalle, jollon tuun ihan sata varmasti myös alas, KUN se tekee jotain yllättävää. Eikä mun tarvi olla kuitenkaan takakenossa saadakseni lantion eteen. Yksi avaintekijä tähän tukevan asennon löytymiseen on myös se, että satula istuu oikeassa asennossa ja toi mun vasen nilkka todella antoi sille hierojalle periksi. Nyt mun lihakset on tasapainossa, saan kantapään alas ja pystyn oikeasti tukemaan itteni jaloilla hevosen ympäri. Kolme vuotta sitä pitiki sitte opetella...

Toinen opittu juttu on se, että mun pitää löytää ne keinot, millä mä saan Topin oikeaan mielentilaan. Todennäköisesti se vaatii koulutyöskentelyä alle. Eli mun pitäs päästä tekemään ns. kouluverkka (avot, sulut, väistöt, vastalaukat ja vaihdot) ennen ku lähden hyppäämään. Ypäjällä heti testaamaan. Ja sit jos mielentila saavutetaan riittävässä ajassa, useita hyppyjä ennen radalle lähtöä. Ei mitään rataesteverkan "muutama hyppy, että lämpeää" vaan monta hyppyä, kunnes rauhottuu. Okei, mulla on siis sotasuunnitelma vapun kisoihin. Sillä on onneks aika rautainen kunto nyt. Pitää myös saada omat ajatukset pysymään kasassa ja keskittyminen hanskaan, koska Peuramaalla se keskittyminen oli aivan totaalisesti hukassa. Olin ku hias hämäläinen formularadalla. Pitää vissiin alottaa siitä, että tarkistan, mikä kouluohjelma mun pitää siellä ratsastaa ja vielä opetellaki se... Oivoi. Siitä tulee taas rankkareissu. Eikä ole kovin suuria odotuksia. Anything can happen. ps. valkku meinas, että mä mietin ja analysoin liikaa. Miiiten niin? En ymmärrä ;)

Kuvat on syksyltä 2013. Samat esteet, mutta osin eri paikoissa. Ihan yhtä isosti hyppäs tälläki kertaa.