Henkinen yliote

Jatkoa edellisestä:

Kun nyt saatiin tasapaino ja itsevarmuus riittämään tähän vaiheeseen, alkoi huima edistyminen kaikin puolin Topin kanssa. Uskalsin ratsastaa ja käydä sen kanssa loppuun asti keskustelut siitä, mennäänkö vai ei ja etuperin vai takaperin, villisti vai hillitysti. Ei paljoa pukit ja pomput haitannu. Opettelin myös käyttämään suoraa kumipelhamia uudestaan sen kanssa ja huomasin, että vaikka se muuten on turhan kova kuolain, niin tiukassa paikassa sillä saan pidettyä Topin linjalla - ohjan ja pohkeen välissä. Sillä kun on ollut tapana livahtaa esteestä ohi nappaamalla kuolaimesta ja lapa edellä karkuun - ohjien välistä pois viuh vaan. Pelhamin kanssa saan pidettyä kaulan suorana ja lavan kurissa, eikä se pääse livahtamaan yhtään mihinkään. Ähähää! Paha vaan, kun jotenki kummasti se ohja kuitenkin tyhjenee ja tuki häviää kuin tarjottimella tiukan paikan tullen. Tiättekste sen fiiliksen, ku "ei se kuitenkaan mee" ja kädet ja jalat vaan irtaantuu hevosesta? Ai ette? Damn...

Tästä se lähtee!

Konrtollin tunteesta rohkaistuttuani sitten päätin aloittaa pienimuotoisen treenaamisen kotiradalla. Meillä on kilometrin hiekkahiitti kotona - aivan parasta! Riittävän pienillä esteillä kun puuhastelee, niin voi mennä yksinkin. Treenien teemana oli tittididii! valkoiset esteet. Näitähän puitiin jo aiemminkin. Tällä kertaa nämä ämpärikyhäelmät aiheutti enemmänkin puhinaa, peruuttelua ja vastustelua. Vuosi sitten oisin ollu ihan hukassa, mutta nyt survoin kannuksen kyljysten väliin, häntäluu alle, takamuksen  satulaan ja pidin ohjat tiukkana. Topi laukkasi paikallaan, poikitti. peruutti, pomppi, pyöri ja hyöri ja yritti kaikkensa, kunnes oli ajautunut niin lähelle estettä, ettei auttanu ku ponkasta yli - vaikka poikittain.

Sama keskustelu käytiin moneen kertaan monesta eri suunnasta samalla ja vähän eri esteillä. Välillä peruutettiin kuuseen, välillä laukattiin paikallaan, pyörittiin 180 astetta toiseen suuntaan ja saman verran takaisin. Kaviot viuhto sinne tänne tonne ja kanssa ratsastajilla taisi olla taas hauskaa :D Iso ero vaan oli se, että mua ei pelottanu pätkääkään ja itsevarmuutta uhkuen päättäväisesti sanoin kerta toisensa jälkeen, että ei. Nyt mennään eteenpäin. Sain henkisen yliotteen itsestäni ja lopulta myös Topista. Siitä se koko kevät lähtiki rullaamaan kerta kerralta paremmin. Pääsin näyttämään Topille, että kantti kestää ja minusta on pomoksi, jota voisi jopa kuunnella.

Eiks oo söpö muuri! <3 Kauheen pelottava.

Oli muuten vinkeä fiilis, kun isosta pitkästä ja löysästä hevosesta kuoriutui säpäkkä ja napakka "poni", joka poikittaa, kipittää ja laukkaa paikallaan kuumana ku väkkärä ja valmiina sinkoamaan vaikka kuuhun, jos ratsastaja herpaantuu vaikka ajattelemaan kärpäsiä. Hyvä tietää, että sieltä sitä potkua löytyy! Pitäisi vain osata kaivaa se ulos ja mielellään suunnattuna siihen työntekoon ja esteillä etenemiseen eikä pakenemiseen.

Seuraava iso askel eteenpäin mun korvien välissä olikin rataesteharjoituksissa Keravalla. Maastoradan ollessa jo kiinni käytiin ratsastamassa harrasteen rataesteet uudestaan (siellä kun tuli kielto. Ettekä ikinä arvaa millaselle esteelle! Tidii! valkoselle.) ja tuttari läpi. Topi oli viikkoa aiemmin päässyt laitumelle nuorisolaumaan ja keli oli todella kuuma. Pojalta oli siis veto totaalisesti pois. Ruokintakin pääsi vahingossa pienenemään turhaan, mikä ei auttanu asiaa. Kyllähän se kaiken mukisematta hyppäsi, mutta löysästi. En saanut sitä kirveelläkään pohkeen eteen. Koko tunti meni siis siihen, että yritin saada sitä liikkumaan esteeltä toiselle. Positiivista sinänsä, että mistään se ei edes yrittänyt ohi eikä mua mietityttänyt esteiden koko tai näkö. Ei sitä voinut miettiä, ku 110% ajatuksista oli "miten kehvelissä tämä eläin saadaan edes laukkaamaan?!"

MIKÄ TUO ON?! EI VOI MENNÄ!

Ratsastin mielestäni ihan tosissaan ja yritin ja yritin. Lopulta ei auttanut ku potkia joka askelella ja käyttää raippaa jokaisessa lähestymisessä, että se eteni riittävästi. Enkä puhu silmittömästä piiskaamisesta vaan lavalle napauttamisesta. En oo varmaan ikinä käyttäny niin paljon voimaa ja ähissy niin paljon hevosen selässä, ku nyt. Koko tuttarin rata oli yhtä eteenpäin ratsastamista este toisensa jälkeen. Hypyt alko olla sujuvampia,  joskin sarjaväliin me ei edelleenkään venytty kunnolla. Mä en tajua, miten se on joskus voinu mennä neljän askelen välin kolmella saati kolmen askelen välin kahdella, kun se ei nyt normaalia askelen väliä pääse yhdellä! No, ei se auttanut. Mietin radan jälkeen, että ei herranen aika,  miten kovaa tätä herkkistä pitää ratsastaa! Varmaan ihan kamalan näköstä huitomista ja liioittelua. Enempään en edes pystyisi. Sitten valkku toteaa lakonisesti "nyt se näytti ratsastamiselta". Apua... mä en kestä.

Tappajaämpärit

Eli - uskallan ratsastaa ja ennen kaikkea VOIN ratsastaa sitä jatkossa vahvasti. Ei tarvi silkkihansikkaita, höyheniä tai turvaistuimia. Se ei vedä hernettä nokkaan vahvoista otteista. Ainakaan joka kerta. Heti. Tottakai tarvitaan edelleen herkkyyttä, kun ei se homma halolla tai kirveellä toimi kouluradalla ainakaan. Mutta ei tarvi pelätä Ratsastaa tosissaan. En mä sieltä sen takia enää tipu. Tämän käännepisteen jälkeen muuttui niin mun ratsastus kuin Topin suhtautuminen kaikkeen tekemiseenkin. Laumaelämä laitumella ja tämä kuori Topista astetta aikuisemman hevosen, joka uskaltaa nauttia hyppäämisestä. Sitä myöten minäkin olen alkanut nauttia siitä, enkä malttaisi millään lopettaa! ;)

ravatessa roiskuu! Siellä se valkonen mörkö...