Armoton tunari

Laidunkaudella klo 17-19 on päiväuniaika. Kuorsaaminenkin kuulemma yleistä...

Jotta virheistä voi oppia, täytyy virheet ensin tunnistaa ja tunnustaa. Pitää tiedostaa tehneensä jotain väärin, että sen voi korjata. Seuraavaksi pitäisi tietää, miten se korjataan ja iskostaa uusi toimintamalli päähän. Hevosten kanssa sitä ensin ajattelee oppineensa jotain virheistään ja että nyt! Nyt tämä sujuu! Niin sitten hevonen muuttuukin erilaiseksi ja olet uudessa tilanteessa ja teet uuden virheen. Edellisen tilanteen ratkaisu ei enää sopinutkaan tähän tilanteeseen. Voi miten palkitsevaa se onkaan!

Tilanne päällä.

Tässä kohtaa pitäisi valmentajan astua kehiin. Kertoa, että hei, tässä tilanteessa sinun pitää toimia niin tai näin. Erityisesti kilpailuissa, kun oma ajatusmaailma on sekaisin ja tilannetaju on.. tai siis sitä ei ole jännityksen takia, tarvitsisi jonkun, joka huutaa kentän laidalta, että miltä meno näyttää, mikä on vielä pielessä ja mitä asialle voisi edes yrittää tehdä.

Oltiin pari päivää sitten pitkästä aikaa rataestekisoissa. Tällä kertaa Laaksolla, jonka kentällä on tilaa enemmän ku juuri missään, missä olen ratsastanut maastoja lukuun ottamatta. Suuri tila nielaisi mm. nopeustajuni täysin. Hevonen oli pohkeen takana ja tuntui vetelältä ja tuntui, ettei se edennyt ja pitäisi saada vielä lisää. Lopputulos oli sitten virhearvio toisensa perään ja huonoja lähestymisiä hevosella, joka paino miljoonaa pitkänä ku teekkarin vappu. Pelkäsin ottaa yhtään ohjasta, koska mopo tuntui hyytyvän heti ensimmäiseen pidätteeseen. Jalassa ei riittäny paukut kompensoida pidätettä, niin että vaikutus olisi ollut ylöspäin eikä taaksepäin.

On Topi kyllä... <3 Poika tietää, miten pelastaa tilanne :D

Kun tilanteeseen vielä lisätään itse kerätyt henkiset paineet, koska kentän reunalla tuijotti henkilö, jonka silmissä olisin halunnut olla kehittynyt valovuoden ja kaikista paras, oli tilanne valmis. Päädyin siis tekemään samat virheet kuin 2 vuotta sitten saman tasoisella radalla. Sillä kertaa tosin tipuin, tällä kertaa en. Mutta ihan yhtä kamalaa räpeltämistä ja virhearvioita. Ei se tippuminenkaan kaukana ollut, todellakaan. Se kakkosen hissihyppy taas sinne kuuhun oli ihan kamala. Hevosparka. Ihan voin sanoa, että hävettää, miten huonoa ratsastusta harrastin. No, hevonen ei kyllä auttanut tilanteessa muuten kuin kiipeämällä sinnikkäästi paikasta kuin paikasta esteistä yli. Siitähän luonnollisesti seuraa yleisön sympatiat hevosta kohtaan, joka taistelee ratsastajansa puolesta, joka vaan säheltää. Oikeasti hevonen joo hyppäs kiltisti, mutta olisi se voinut reagoida jalkaan tai edes raippaan jotenki muuten ku sukeltamalla.

Jos jotain positiivista, niin esteet tuntui pieniltä ja 90 cm rata myös näytti siltä, että Topi vaan laukkas esteistä yli. Metrissä joutu jo vähän ponnistamaan, koska lähestymiset oli niin kakat. Muuten seki olis varmaan ollu vaan muutama harppaus. Ainakin tiedän nyt, että verryttely kertoo täysin, miten se pitää ratsastaa radalla. Pinpong-päivänä pelham on kaveri ja mä pidän vaan paletin kasassa ja näytän tietä. Laahustuspäivänä paksu nivel ja kunnon kannukset - julmettua ratsastusta ja työstämistä verkassa, että takaosan saa alle. Vaikka sitte niitä takaosakäännöksiä, piruetteja, vaihtoja tai mitä ikinä tarviikaan - jotta se on sitte ihan loppu ja väsy jo ennen rataa ja verkan työstämiset häviää ensimmäiseen kaarteeseen. Nyt mä jotenkin onnistuin haahuilemaan läpi koko verkan kuvitellen, että ympyröillä ja suunnanvaihdoilla saan takaosan alle. What? Mikä aivopieru siellä kisoissa pitää aina iskeä?

Pitää varmaan palkata joku kentän laidalle hokemaan, että väistöt, siirtymät, avot, sulut, kaikki. Nii ja se hengitä. Vähän ku meinas alkaa metri jännittämään, niin heti rupes henki kulkemaan huonosti ja sen huomas äkkiä suorituskyvyssäki. On se kumma, ku aikusen ihmisen pitää keskittyä hengittämiseenki! Samalla tietenkin pitäen hevonenki hereillä. Liikaa liikkuvia osia.

Tässä kohtaa olin ensin varma, että tipun. Sitte päätin olla tippumatta.

Okei, eli selvästi tiedostan omat virheeni ja about on joku ajatus, miten niitä pitäisi korjata. Ei saa kuitenkaan olla liian tiukkis. Vastahan me saatiin meidän eka rusetti kenttäkisoissa ja aletaan olla valmiita siirtymään vihdoin tuttariin! Alkuperäisen tavoitteen mukaan vuonna 2016 tosin piti olla helpossa ja ehkä osallistua joukkue SM:iin. No, kaikkea sattuu ja tapahtuu. Enkä tavoitteita asettaessa tiedostanut omia puutteitani. Olin vielä siinä sinisilmäisessä vaiheessa, jossa luullaan osaavamme kaiken ja olevamme päteviä ratsatajia. 

Tänä päivänä olen valtavasti parempi ratsastaja kuin silloin, mutta pidän itseäni ihan p*skana :D Osin taito kyllä tuli ihan puhtaasti itsevarmuuden myötä, ei niinkään tekniikan. Toisaalta olen ehkä oppinut kääntämään ajatukset suorittamisesta myös siihen nauttimiseen. Ekaa kertaa estekisoissa ajattelin ennen radalle menoa, että JES! Nyt pääsen hyppäämään kunnon esteitä! Ei pelottanut, eikä tehnyt mieli perua osallistumista. En miettinyt, että miksi olen täällä. Tiesin tasan, miksi olin siellä. En vaan ihan päässyt siihen flowhun ja radat oli tuskaa, mikä näky sitten uloski päin. 

 Suunta on siis selvästi oikea. Ehkä jonain päivänä pääsen vielä näyttämään sille yhdelle henkilölle, että olen kehittynyt edes vähän ;) Vaikka kuinka tiedän, että tämä ajattelumalli on ihan naurettava ja teen tätä itseni, enkä muiden vuoksi, niin palaan tuohon ajatukseen usein eri tilanteissa, eri piireissä. Ehkä siksi, että koitan löytää itsevarmuutta? Yritän todistaa itselleni jotain. Teen sen vaan eri persoonien kautta tajuamatta, että no other opinion matters than mine. Mun elämä, mun hevonen ja meidän omat ongelmat. Joista on pahimmat jo selätetty <3 Hurraa sille! 

(Sitten voittekin lyödä vetoa, että kuinka monta päivää tästä lausumasta menee siihen, että ihastelen hiekan jyviä tai kedon kukkia ratsastusvarusteissa. Jos ei muuten, niin sitten ilman satulaa tuulihousuissa, eiks je?!)