Kupla

Sateiden jälkeen näppärästi legot ja pari ämpäriä päälekkäin keskelle lätäkköä. Mahtava vesieste ihan kentän vieressä!

Keskittyminen on taitolaji. Toisilla se onnistuu luonnostaan ja toisilla ei sitten ollenkaan. Mä oon tosi hyvä keskittymään, mutta useimmiten keskityn vääriin asioihin. Viime aikoina kisakeskittyminenkin on muuttanut muotoaan - hyvässä ja pahassa. Oon aina ollu perfektionisti ja halunnu olla paras kaikessa, mitä ikinä teenkään. Se on aiheuttanu useimmiten sen, että kun en voi olla jossain paras niin lopetan sen tekemisen hyvin nopeasti. Jos näen kauniin piirustuksen, mun ei tee mieli ite enää piirtää, kun en voi laittaa paremmaksi. Jos kuulen kaunista laulua, pidän suuni kiinni. Jos lenkkikaveri juoksee lujempaa kuin minä, lopetan lenkkeilyn. Kitaraan en ole juuri koskenutkaan enää vuosiin. Silloin tällöin tavaan muutaman biisin läpi ihan vaan, että tiedän vielä osaavani ne perusjutut. Sama pianolla.

Diplomityössä käytetyt koeämpärit uusiokäytössä ;)

Ratsastuksessa se on näkynyt jäätävänä kilpailujännityksenä. Se onki varmaan ainoa laji, jota olen jatkanut huolimatta siitä, etten voi ikinä olla siinä paras. Olen joutunut toteamaan, että oli kuinka hyvä tahansa, joku on aina jossain parempi. Pahimpia on ollu kisat, joissa on tuttuja paikalla tai joku, jonka mielipidettä syystä tai toisesta arvostan. Tai vaikken arvostaisikaan niin haluan jonkun silmissä näyttää pro:lta. Uuhjeah, minkä montun itselleni joka kerta olen kaivanutkaan!

Rusetin kiilto silmissä kiristänyt hampaita ja huutanut itselleni "mä haluun voittaa! mä haluun voittaa!" pysähtymättä miettimään, mitä se vaatii, että ylipäätään voi ikinä mitään voittaa. Hevosen kanssa se kostautuu moninkertaisesti, kun keskityn kaikkeen epäolennaiseen enkä itse suoritukseen saati siihen hevoseen. Silloin myös helposti tippuu...  Kuten vähän aikaa sitten kirjoitinkin, Topi on opettanut ihan eri tavalla läsnäoloa kuin kukaan tai mikään muu ikinä aiemmin. Tykkään sulkeutua omaan kuplaani ja olla omissa oloissani. No niin valitettavasti tykkää mun hevoseniki. Sitte ku joku tökkää neulalla kuplaan, niin se räjähtää paukahtaen ja sit mentiin. Yhdessä tai erikseen. Erikseen varsinkin silloin, kun ollaan omissa kuplissa, enkä varautunut sen toisen kuplan puhkeamiseen. Varsinkin, jos on yhtään kiviä kengässä, hiekkaa housuissa tai herneitä nenässä, se kupla on paras paikka olla.

Kouluaitapalikat "oikeassa" käytössä :P

Niin, että kun sulla on omassa kuplassaan liikkuva hevonen ja omaan kuplaansa uponnut ratsastaja, mitä voi odottaa lopputuloksesta? Ydinsotaa. Nyt kun olen havahtunut kaivautumaan ulos kuplastani ja keskittymään olennaiseen, kisajännityskin on muuttanut muotoaan ja siitä on seurannut lisää huolimattomuutta ja keskittymiskyvyn täydellistä katoamista. Miten opettelen nyt uudelleen suhtautumaan kilpailutilanteeseen ja suoritukseen? Mistä kaivan sen täsmällisyyden ja täydellisyyden tavoittelun, kun nyt päähän tulee ihan käsittämättömiä ajatuksia "kyllä tämä riittää, mitä sitten, jos voltti jäi kesken tai siirtymä oli epätasapainoinen, ihan kivastihan se kuitenkin oli pisteessä. missähän kirjaimessa se pysähdys piti tehdä... mä kuulin ku tuomari sano jotain negatiivista. oho, unohdin radan. no, meni jo."

Ratsastus on taitolaji. Se on toki myös fyysinen, mutta ennen kaikkea psyykkinen laji. Miten handlaat hevosen pään, jos et handlaa omaasikaan? Minä, joka työskentelen mieluiten yksin, yritän tehdä jatkuvaa parityötä eläimen kanssa, jolla on enemmän naisellisia oikkuja kuin laivallisella teinejä. "You don't scare me, I ride a mare" näkyy fb:ssä vähän väliä. Tekis mieli iteki laittaa se seinälle. 

Se on muuten jännä, miten tietyn ihmisen tietty kommentti saakin koko maailman romahtamaan täysin, ilman että se kommentti on edes mitenkään uusi tai yllättävä. "On se kyllä sika." Nii-i. Tiedän. Mutta nyt kun SÄ sanoit sen, tajusin, että mä en voi muuttaa sen hevosen luonnetta eikä se välttämättä muutu ikinä helpommaksi. Siis ikinä. Tätä samaa tahkoamista hamaan tappiin asti. Vaikka olen kehittynytkin ja yhteistyö on jo parempaa, tuli olo, että miksi edes yrittää kehittää sitä enempää, jos toinen osapuoli vaan yksinkertaisesti on hankala? Eikä se edes oikeasti ole tamma!!!

No, edelleen. Jos nyt heitän hanskat tiskiin, heitän samalla roskiin kaikki unelmat ja haaveet. Se, mitä teen sen jälkeen, kun aika Topin kanssa on ohi, on mulle täysin epäselvää ja varmaan riippuu paljon siitä, kuinka pitkälle Topin kanssa lopulta pääsee. Lopetanko koko touhun? Ehkä. Ainakin hetkeksi. Siksi aikaa, että perustan perheen? Vai ostanko nyt sen valmiin ja varman tapauksen? Tai ehkä jonkun nuoren lupauksen ja hakkaan taas päätä seinään? Mustahan tulis rikas, jos olisin ilman hevosta. Ehtis nauttia muustaki ku autossa istumisesta. Kuulostanko kypsältä? Vähän kyllä ehkä olen. Ei ole vapun kisoista suuria odotuksia. Anything can happen. ja miten tästä asenteesta nyt kaivan sitten tsempin ja keskittymisen suoritukseen? I have no idea.

"Noi valkoset jutut syö mut!"

Edit: kaivoin maneesin takaa esiin kouluaitojen tukitötteröt, valkoset kavalettilegot ja auton peräkontista valkoiset saavit. Niistä sai jo ihan kivat pikku tehtävät takapihalle! Topi suorastaan innostu niistä, joten toiveita on sittenkin <3 Mutta ei se tuu Ypäjällä helppoa olemaan. Se on varma. Aattelin muuten kokeilla, että nostan laukan just ennen kouluradalle menoa. Sillä yleensä saa raviin lisää potkua. Never thought of that before...