Herkkyydellä kertaa miljuuna

Ratsastuksessa, kropan hallinnassa ja Topin ymmärtämisessä on tapahtunut isoja muutoksia menneen syksyn aikana. Palaset ovat loksahdelleet paikalleen ja tiedän aika hyvin, mitä teen. Epätoivo on vaihtunut määrätietoisuudeksi ja kaukaiset haaveet takaisin tavoitteiksi. Topi vaikuttaa hyvinvoivalta (=lihoo) ja omakin kunto on alkanut taas nousta. Kilometri uima-altaassa rikottiin ennen joulua ja uusia ihan kivojakin lihastreenijumppia on löytynyt. Tältä vuodelta odotan taas paljon, mutta katsotaan mihin tämä homma seuraavaksi kosahtaa ;) Nyt on trailerit ja vetoautot (okei, se volvo ei oo mun vaan KK:n... mut melkein!) ja puitteet, missä harrastaa. Viikon sisään kerkesinki jo hypätä, käydä lemmenlaaksossa maastoreissulla ja pyöriä tiluksilla hankilaukkaa ja mäkitreeniä metsässä. Koulutreenit jätin puolentunnin hifistelyyn maneesissa. Hyvään fiilikseen on hyvä lopettaa, eiks niin? ts. lahjattomat harjoittelee.

Mistä se noita koristeita kerää?

Joululomalla kävin porukoilla ja pääsinki taas VaB -tason kouluratsun kyytiin opettelemaan ratsastusta. Tunsin itseni ihan aloittelijaksi siellä selässä, kun vanha pappa välillä vaan päätti kiskasta ohjasta ja kattoa yläkautta mua silmiin. Mikä asetus? Mikä pohje? Onneksi pappa alkaa olla jo kirjaimellisesti pappa, eikä ulkona viuhuva myrskytuuli ja sen pauke peltimaneesin nurkissa haitannut pahemmin menoa. Enemmän häiritsi ne 6 muuta, jotka eksy maneesiin yhtäaikaa. Kaks toki omaa perhettä, mutta ahasta silti oli noin 20x40 (?) maneesissa. Mun onneksi ja Topin epäonneksi Pappa teki ihan saman mulle ku Topiki yleensä - otti hatkat nurkasta. Ainoa ero näiden kahden välillä on se, että Topi heittää ohjat tyhjäks lähtiessään, mutta pappa vie ohjat mennessään. Enkä tiiä onko se pappa nyt enää niin nopea liikkeissään, ku nuorempana. Sen kans kuitenki koin elämäni ensimmäisen "mihin se hevonen hävis tästä alta? shiiit.... tumps!" -fiiliksen Sammaliston maneesissa, kun katolta tippu lunta. Kevät <3 Topi on hienosti toistanut sen pari kertaa. Ihan ilman sitä luntakin. Tai mitään muutakaan. Kuin suoraan Thellwellin piirroksista ja sarjakuvista!

Ratsastuksen jälkeen perheen kouluratsastaja totesi mulle "mitäs päästit sen lähtemään." Ensimmäinen ajatus oli, että täh? miten niin? En mä sitä päästäny!!! En mä nyt niin tyhmä ole. Enhän? Tapani mukaisesti tyydyin kuitenkin vaan katsahtamaan kysyvänä ja miettivänä. Tai siis loukkaantuneena ja masentuneena. Enhän minä nyt niin huono ole, enhän? Noin yksinkertainen ja typerä asia. Kyse oli siis siitä, että juuri h-hetkellä heitin ohjan pois kädestä. Tai - heitin ja heitin, ei sellaista ohjien heittoa ku esteillä, että niitä saa kerätä metri kaupalla sitten esteen jälkeen (ja valmentaja huutaa kannustavasti OHJAT!). Kyse on enemmän tuen ja paineen poistamisesta kuolaimelta. Tyyliin sentin kahden liike ranteella niin, että ohja löystyy ehkä askeleeksi tai puolikkaaksi.

Kommentti jäi kaivelemaan sen verran pahasti, että rupesin miettimään asiaa tarkemmin ja varsinkin

Pappa <3

seuraavilla ratsastuskerroilla kiinnitin asiaan huomiota. Erityisesti kulmissa irrotan erityisesti sisäohjan. Varsinkin oikean käden puolella. Ulko-ohjan osaan paremmin pitää kädessä, joskin sekin pääsee aina välillä löystymään ehkä sekunnin puolikkaaksi pari milliä. Tai pääsee ja pääsee. Se on pakonomainen, tahaton opittu liikerata, joka juontaa juurensa jostain myötäämisen tapasesta ja ulko-ohjan tuen kokeilusta löysäämällä sisäohja. Ei sitä tukea tarvitsisi kuitenkaan joka askeleella kokeilla. Myötääminenkin on eriasia kuin tyhjä ohja. Myötääminen tulee kuminauhasta. Tyhjä ohja on kova eikä todellakaan myötäävä.

Puntaroin tekemistäni ja sen seurausta tosissaan ja kyllä se oli vaan myönnettävä, että päästin Papan karkuun ja niin on käynyt varmaan joka kerta Topinkin kanssa. Se pääsee karkuun, kun annan sille siihen mahdollisuuden. Se ei vaadi kuin millin lisää ohjaa, kun se vapaus tulee hevoselle kuin porkkana vadilla. Nämä herrat tasan tajuaa sen sekunnin murto-osan tilaisuuden, jolloin voi lähteä. Ja ne todella lähtee siinä sekunnin murto-osassa ennen kuin ratsastaja edes tajusi löysänneensä ohjaa.

Tässä malliesimerkki mulle tyypillisestä käden toiminnasta:

Tuki häviää, päätäntä valta häviää ja aika selvästi se näiden kahden kohdalla merkitsee myös hevosen häviämistä. Pohjimmiltaan se taitaa olla johtajuuden ja osin luottamuksen häviämistä. Millin vapaus antaa uskomattomat mahdollisuudet poistua paikalta ihan mihin ilmansuuntaan vaan. Taaksepäin kun ajattelee, niin joka kerta se Topikin on mennyt ensin edestä tyhjäksi, kun on lähtenyt. Tavalla tai toisella. Pukkilaukassa nenä ryntäisiin ja "takavasemmalle" poistumisessa niska syliin. Papan tapa on vahvempi... Ohja vaan vedetään pois. Onneksi Topi ei ole tajunnut, että 600 kg vs. 60 kg on 10-0 voitto.

Hankilaukkaa O_O

Nyt kun tiedostin tämän tavan, otin ihan tosissani kädet tarkkailuun ja käytin kaiken keskittymiseni tuen säilyttämiseen läpi keventämisen, kulmien, väistöjen, suorien, siirtymien ja myös silloin, kun Topi yrittää päästä otteesta ja pyrkii tyhjäksi edestä. Luoja mikä ero! Maastossa Topi hermostu millon mistäkin asiasta, mutta kun itsepintaisesti pidin ohjat kädessä kuminauhamaisesti, enkä antanut Topin itsekään löysätä ohjaa, se pysyi hanskassa ja kas kummaa, se jopa rentoutui hyvin nopeasti tiukkojen tilanteiden jälkeen. Tuntui selvästi, että se relas, huokas ja alkoi kuunnella. Välillä sen korvista näki sen "voi p....a" -ajatuksen, kun ei päässytkään pukkilaukkaa karkuun. Yleensä stressitilanteen jälkeen menee koko loppupäivä sen rauhoitteluun, mutta taisin löytää todellisen rauhoitus -nappulan. Go me! (until he proves me wrong...)

Ihan taatusti tiukan tilanteen tullen käteni ns. kuolee ja puristaa ohjaa turtana niin, että se välillä vetää vastaan ja välillä päästää ohjan ihan löysäksi. Eikä mun refleksi vastaa saaliseläimen nopeutta, kun se sit päättää kääntyä ja lähtä. Näen sieluni silmin seuraavan hyppykerran, kun yritän vesimatolle tai tasaokserille ja ennen estettä kiskon ohjista, laitan silmät kiinni, päästän jalat irti ja heitän lopulta ohjat pois ja rukoilen, että se menee. Eikä se mene ennen kuin ehkä sitten kun pidän ne ohjat kädessä oikein myödäten ja jalan kiinni. Silmiä ei oo vielä pakko avata! Rukoillakin saa.

Kun olisin joskus tajunnut ottaa lähtötilanteesta vertailukuvan.... Ei törrötä selkäranka! :)

Tässä vielä linkki tajunnan räjäyttävään selvitykseen siitä, miten hevonen liikkuu oikein: https://annakilpelainen.wordpress.com/2013/03/11/mista-hevosen-notkeus-elastisuus-ja-irtonaisuus-syntyvat/

Tuota lukiessa nyökkäilin ja oivaltelin asioita. En malta odottaa seuraavaa ratsastusta, kun pääsen tarkkailemaan noita asioita, mun käsiä, Topia ja viemään ratsastusta aina vaan parempaan suuntaan. Vaikka tuo käsiongelma on ilmeinen (joskin jo paljon korjaantunut) niin videosta toivottavasti näkyy myös muutos, joka kokonaisuudessa on tapahtunut :) Pieni askel valmentajille, but huge step for us!

Pappa marraskuun lopulla