Vuoden vikat kenttäharkat

Päästiin pitkästä aikaa maastoesteille muutaman mutkan jälkeen. Edellisenä päivänä testasin ohjauslaitteet, kun takana oli kuitenkin 2 lähes ratsastamatonta viikkoa. Lahjattomat harjottelee vai miten se oli? Onneks Topi oliki aivan superhypermegagiga mahtava! Siis aivan... ah! Tänään paikan päällä Topi oli tyyni ku viilipytty. Ite pinkee ku viulunkieli, joten hyvä, etten ite villinny sitä. Vielä ikinä se ei oo uudessa paikassa ollu niin rauhallinen! Hetken jo ehdin ajatella, että näinkö helppo treeni tästä tulikin? No ois voinu tulla, jos satulan päällä ois ollu aivot eikä kipsiä. Jalat oliki lähinnä spagettia. Ah, niin ihana yhdistelmä, johon aina törmään, ku "vähän" jännittää. Kädet tiukasti kiinni ja jalat veltot. Joskus kuulin, että pitäs olla jalat kiinni ja kädet rennot... täh? How is that even possible?

Maastoon ku pääsin ja aloin ravailla niin Topi "vihdoin" pingottu. Jälkeenpäin ajatellen, liekö nappasin ihan vaan varmuuden vuoks kunnolla ohjasta ja siitä hikeenty? Vai tajusko esteistä, että nyt on tosi kyseessä? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, verkka suju ihan ok, kun kerrankin tajusin työstää sitä enkä vaan matkustanu. Kunnes luonnollisesti valkun saapuessa Topi yritti häipyä oikealle ja vasemmalle ja vähän taakse ja eteen. Epätoivoinen virnistys ja pikanen info meidän taustoista ja verkkaesteille. Mähän olin tässä vaiheessa jo ihan lukossa. Puhe kyllä kulki ja järkiki ehkä, mutta sieltä päästä ei mikään viesti menny mihinkään ruumiinosaan perille. Ainakaan sillä tavalla ku ois pitäny. Toisaalta pää taisteli myös valmentajan ohjeita vastaan: anna sen laukata - HULLUKO OOT! Se lähtee ja pukittaa ja tekee kaikkee, jos mä nyt päästän! --- Rentoudu ja anna sen laukata - Tuu ite tänne rentoutumaan! Tipun kuitenki!

Ypäjä 2014

Siitä huolimatta, että pää taisteli ohjeita vastaan ja raajat päätä vastaan, onnistuin pikku esteillä saamaan jutun juonesta kiinni. Koin kaksi ahaa -elämystä jo verkkahypyissä: kun mä vaan pakotan itteni rennoksi tai siis irrottamaan ainaki sen kipsi otteen kädestä, se hevonenki rentoutuu ja on oikeasti tosi kiva! sit ku se imee esteelle niin ei, se ei oo kova suusta vaan mä oon kova kädestä. Okei, pari kertaa ei menny pidäte läpi, mutta sit yhellä kerralla ku otin sen seis ennen estettä (niin ku käskettiin, jos se ei kuuntele) niin valkku sano, että miksi? sehän kuunteli sua ja vastas pidätteeseen. Öööö...ööö.. aijaa... hmmm okei... Tulin uudestaan ja kuuntelin hevosta tarkemmin. Joo-o, totta! Se siis reagoi pidätteeseen, vaikkei se menny tyhjäks tai hyytyny sille esteelle. Ooo! Niinkin voi tehdä! mä ku luulin, ettei se ikinä tuu hyväks. Ongelma oliki, et mä en tullu ikinä hyväks. Hevonen teki siis ihan oikein, mutta mä en ollu yhtään kartalla. Kartturi oli kuuro. Okei, eli mennään rentona, mutta hallitusti ja kuunnellaan sitä hevosta. Mutta ku pelottaa!!!

Mentiin muutamat haudat ja tukit, pari taloa ja porttia. Välillä mä tuuppasin, ku "ei se kuitenkaan mee" ja välillä mä matkustin "oho nyt se lähti". Tasapainoisia hyviä suorituksia sinänsä tuli vähän, mutta Topi oli super hieno. Se ansaitsisi jonku mitalin ratsastajan sietämisestä. Ei niinkään kuuntelemisesta vaan sietämisestä. Meni kaiken mukisematta (no kysy yhellä pöydällä, mutta vaan kysy) ja tyylikkäästi ratsastajasta huolimatta. Ihan kauhea valkoinen trakehneriki meni lentäen, vaikka olin ihan varma että a) trakahner on paha b) valkoinen ihan maailmanloppu. Mutta ei. Se vaan lensi <3 Minäkin melkein...

Nikkilä 2013 ekat yhteiset peltolaukat.

Kunnes tultiin alashypylle. Tai se meni vielä tyylikkäästi, Topi osaa nämä. Laskeutuu alas eikä hyppää kilometriä. Ylöski osaa. Ratsastaja ei. Kiltisti se hyppäs sen kyselemättä, mutta ihmeen vaikealta tuntu ja sehän kompastu heti esteen päällä. Ei esteeseen vaan hiekkaan ekalla askelella. Tavoilleen uskollisena se sai aivan silmittömät raivarit sillä nanosekunnilla ja minä olin parissa sekunnissa alas. Päässä huusin vaan, että "Älä päästä irti! älä päästä irti!" Niinpä Topi kiskas mut eka selältään istuvilleen ja sitte parikytä senttiä sivuun. Pysähty onneks siihen... ja oli ihan lungin olonen siinä vieressä, mut ku pääsin takas selkään niin adrenaliinivyöry sekotti sen pään. Polulla olevat ihmiset oli petoja ja taas se puhku ja puhisi ku höyryveturi. Hivenen hirvitti, että noinko tulee heti toiset lähtöpassit. Thank god not. Se rauhottu yhtä nopeasti ku kimpaantuki. Se kai alkaa oppia handlaamaan ne adrenaliiniryöpyt, niin ku Leppälä selitti.

No, hetken hengitys ja uudestaan. Mulle annettiin vaihtoehto olla menemättä, muta tiedän, että siitä tulee ikuinen ongelma, jos jätän sen nyt siihen. No, tultiin ihan samalla tavalla valkun seistessä nyt vieressä ja Topi ähki itsensä ylös. Pienen hoipertelun jälkeen päästiin vielä seuraavakin este siinä parin askelen päässä. Valkku sitten totesikin, että voi se olla vähän vaikeaa, jos hyppää siitä, mistä se este on 140 cm korkea ja pituutta tulee useita metrejä. O_O Whut? Sitten valkku meni seisomaan kohtaan, josta me ponnistettiin ja näytti, että hei kato ny. Lähit lähes askelen liian aikaisin hyppyyn ja toi esteen yläreuna on nyt mua tähän näyttäen rintaansa melkein solisluun kohdalta. Voi luoja... hevosparka... Ja silti se meni? Ei ihme, että vähän ähisytti! Minä ku aattelin, että se vaan näyttää isolta xD Eikä! Toope! Tunnin lopuks meille sanottiin, että kyllä te ainakin helppoa pääsette vielä. Heeh, sit ku mun pää saadaan uskomaan valmentajaa ja raajat kuuntelemaan päätä :D Rutiinia lisää eli reeniä reeniä. Sillä se jännityski lähtee. Ehkä. Ei se kuulemma muidenkaan mielestä niin helppoo oo. Hyvä se on ajatella rentoutumista. Ihan eri asia toteuttaa se.

Vielä tämän episodin jälkeen mentiin tukki-askel-veteen-askel ylämäkeen-tukki-kaarre takas-kapea tukki-veteen-90 asteen kulma-askel-eka tukki. Vauhti sammu tyystin veteen, kun ei olla paljoa siellä laukkailtu. Jouduttiin siis tulemaan eka pätkä tukki-vesi-tukki uudestaan. Muutenhan se meni ku vanhalta tekijältä. Lopetin sitte ihan vaan laukkaamalla sen veden läpi kertaalleen. Vaikeeta se oli seki... Alkopa poika olla aika väsyki. Kiltisti meni ku sanottiin, mutta askel tuntu jo painavan. Topi tarvii siis vedessä laukkaamista ja minä toistoja toistoja toistoja. 

Koska tää vaan on niin kivaa! ;)

Kaikinpuolin olen todella tyytyväinen. Topi teki just mitä käskettiin ja mä aloin pikku hiljaa oppia olemaan jotain muuta ku käsijarru ja kipsiukko. Se alun fiilis oli kyllä huikea "jos mä ihan varovasti päästän käden ja rentoutan itteeni... se rentoutu! se rentoutu!!! wooooo!!!" vaikka sitte heti olinki taas "kipsi  kipsi kipsi kipsi apua apua apua". Aina ku muistin pakottaa kroppaa relaamaan niin Topiki relas. Okei, kyllä se niille esteille lähtiki ja sit olin taas kipsi kipsi kipsi, mutta päästiin iso askel eteenpäin kohti sitä oikeaa tapaa edetä ja toimia, kun edes tajusin, mitä PITÄS tehä. Valkku sano jotenki jännästi: laukan pitäisi olla sellasta, että se just ja just pysyy käsissä. Se on sellanen häilyvä raja. Eka ajatus oli, että hyi s... ei ikinä! Mutta nyt ku mietin niin joo, se on se pommi, joka pidetään just ja just räjähtämispisteen alla. Se kytee siellä, muttei koskaan syty. Pysyy imu ja ponnu, mutta samalla säädeltävyys jollain tasolla. Hallittua hallitsemattomuutta. tjtn. Tsiisus. Good luck with that one! No, Topin kanssa sitä voi ainaki harjotella... Syttyy nollasta sataan ennen ku ehit kissaa sanoa. Eti siinä sitte sitä rajaa. Aikaa oli se nanosekunnin murto-osa.

 Ainakin se hyppää ihan mitä vaan ja kuuntelee ihan mielettömän paljon paremmin ku mitä mä ees tajusin. Jälleen kerran pitäs kuunnella enemmän ja huutaa vähemmän. Muuallaki ku kotona. Eiku... ;) Onneks voin kattoo gopro-videolta tätä treeniä uudestaan niin saatan jopa muistaa vielä keväälläki nämä! :D Tiedän nyt lisää, mitä mun pitää treenata, vaikkakin talvikaudella se voi olla vähän vaikeaa. Tasaoksereita, toistoja toistoja toistoja. Peltolaukkaa hallinnan rajamailla. Kai siitä vielä ihan hyvä tulee. Mutta apua miten pitkä matka sinne vielä on! Just because me.