Punaista lankaa etsimässä

Kuluneen vuoden aikana olen useamman kerran törmännyt ajatukseen "onko tässä mitään järkeä? Miks mä ees teen tätä?". Olen kyseenalaistanut harrastukseni ja syyt käyttää siihen kaikki rahat ja aika. Olen kirjaimellisesti hukannut sen punaisen langan, jota seuratessa ylipäätään ostin hevosen. Ois niin kiva käydä vaikka laskettelemassa alpeilla tai viettää enemmän aikaa mökillä. Tai ihan vaikka vaan kotonaki. Kotona vois esim. siivota joskus. Ai ei? Taas ilta-aurinko paljasti kivan pölykerroksen joka paikassa. Äkkiä verhot kiinni!

Hyppääkö vielä?

Kun ostin hevosen, asetin tavoitteita. Ostin koko hevosen lähinnä tavoitteet mielessä: mitä lajeja ja millä tasolla haluan mennä. Sopiiko sen luonne ja kyvyt mulle tähän ja tähän tarkoitukseen? Tein suunnitelmia ja aikatauluja, mietin ruokintaa, tarhausta, liikkumista ja lepoa. Oman ja hevosen kohdalla. Toki hevostani olen hoitanut tuplasti suunnitelmallisemmin kuin itseäni, mutta se vaikuttaa olevan täysin normaali käytäntö näissä piireissä. Kukapa ei murunsa eteen tekisi kaikkeaan. Niin, siinä se avain sana. Muru. Se vatipää, joka tilttaa aina, kun näkee valkoista tai sinistä tai joku aivastaa, tai innnostuessaan näyttää innostumistaan niin, että ratsastaja irtaantuu satulasta. Se reppana, joka teloo ittensä koko ajan, eikä ehdi kauden aikana käydä ku yhdet kisat ja neki meni rutiinin puutteen takia persiilleen, koska ratsastaja jännitty ku suolapatsas ja hetken päästä veltostu spagetiksi, jonka jalat vaan lepatti hevosen kyljissä lähinnä häiritsevästi.

lähestyminen täys 10

Sitten mikään ei tunnu sujuvan ja tavoite toisensa perään jää saavuttamatta. Luin just ekoja bloggauksiakin 1,5 vuoden takaa, jolloin piti startata 100 cm ja alue heA:ta vuonna 2014. Ei tehty sitä edes vuonna 2015. vaB? 120cm? kentässä HELPPO??? In your dreams pal. Ehkä sitte ku ollaan molemmat eläkkeellä. Ai mutta sillähän oli se sydän vika ja odotettavissa lyhyempi kisaura. Miksi jaksan edes yrittää? Rakkaudesta lajiin?

Rakkaudesta lajiin. Hmm. Olen täysin unohtanut sen "rakkauden". Olen laiminlyönyt kaiken nauttimisen hakatessani päätä seinään tavotteiden jäätyä hullun kiilto silmissä. Pitää vaan suunnitella ja suorittaa, treenata ja tehdä kaikki mahdollisimman hyvin ja todeta, etten edelleenkään pysty istumaan oikeassa laukassa ja edelleen mennään radalle käsijarru päällä ja edelleen istun etukenossa. Valivali huono sitä huono tätä. Ja taas se lähti maneesin kulmasta viittäsataa sapelihammastiikeriä karkuun, kun katsomossa joku haukotteli.

Silti se vaan ponnisti

Sitten on ollut niitä hetkiä, kun olen ollut totaalisen uupunut, masentunut, väsynyt tai muuten vaan kyvytön mihinkään. Olen istahtanut kyykkyyn karsinan oven suulle miettimään "mitä mä teen sun kanssas? Miks sä oot niin vaikee?". Yleensä juuri silloin Topi tulee luokse, työntää turpansa syliin ja puhaltaa lämmintä ilmaa sieraimistaan kasvoille.Tai makaa karsinassa ja päästää minut viereensä mulkoillen vaan ärtyneesti, kun keskeytin päikkärit. Silloin muistan taas hetken, että mikä tässä lajissa viehättää.

Parasta taitaa olla hevosen haju. Enkä puhu nyt siitä lannan hajusta, joka tarttuu vaatteisiin. Hyh, ei me niin sekopäitä olla! Hevosella on ihan oma tuoksunsa niin ku märällä koiralla. Paitti, että märän koiran haju on karmea. Tuoksu Topissa on aika huomaamaton. Pitää työntää nenä sinne karvoihin, että sen haistaa. Mutta sitte kun sen löytää, palaan salamannopeasti ajassa 20 vuotta taaksepäin Oulun Äimärautiolle, jossa olin elämäni ekalla ratsastusleirillä. Siellä rakastuin hevosen tuoksuun. Siellä istuin yksin tarhan reunalla ja ihastuin hevoseen, joka tuli mun luokse. Annoin sille ruohoa ja se tuli seuraavanakin päivänä luokse. Mulle ei koskaan selvinnyt, että mikä hevonen se oli, mutta ravurilta se vahvasti vaikutti. Sillä hetkellä sen hevosen käyttötarkoituksella ei ollut mulle mitään merkitystä. Ainoastaan sillä, että se tuli luokse ja halus olla mun kans. Vähän niin ku ainoa kaveri koko maailmassa.

Vähän ehkä jopa liikaa... huom. ratsastajan ilmavara

Pidän siitä, kun oma hevonen hörisee nähdessään minut, kävelee luokseni tarhassa ja laitumella. Työntää päänsä karsinan luukusta, kun sen avaa ja koskettaa hellästi. No, mitä sitten jos se hörisee ainoastaan silloin kun on ruoka-astia kädessä? Hörisee kuitenkin. Ehkä jonain päivänä muustakin syystä. Takana on kuitenkin vasta 2,5 takkuista vuotta täynnä epätietoisuutta ja väärinymmärryksiä. Joistain saavutuksista yhteistyössä olen ollut myös ylpeä. Ihmiset joskus hämmästelevät, miten helposti se menee traileriin, miten hiljaa se on siellä, miten herkästi se kuuntelee ääniapuja ja väistää, kun on tarve. Toki, valmennuksissa on kohtalaisen hankalaa ratsastaa, kun Topi poimii valkun puheesta sanat "käyntiin, raviin, laukka" ja "seis". "Valmistele paremmin." No daa, mitäs sanoit, että raviin! En mä kerenny valmistella :D Käytetään koodikieltä. Ei se sitä heti opi.

Kaiken kiireen ja paineen keskellä olen vienyt osittain tietoisesti ja osittain tiedostamatta ne kiireet ja paineet sinne tallillekin. Päivässä ei ole ollut kuin x määrä tunteja hevosteluun ja olen senkin käyttänyt mahdollisimman tehokkaasti joka kerta. Pitäisi unohtaa se tehokkuus välillä ja pysähtyä juttelemaan sen murun kanssa. Jättää joku varuste pesemättä tai häntäjouhi harjaamatta. Viedä se syömään ruohoa tai pällistelemään pihan menoja. Tämä yksilö kun on vielä sellanen, että jos jäät suustas kiinni, niin se tuuppii ensin sun taskut, sitten seurustelukumppanin taskut, nuuskii kädet ja naamat, sitten siirtyy tutkimaan vieressä olevia esineitä ja pyörii ja hyörii puuhaten ja tuhisten niin ku koiranpentu, joka on kiinnostunut kaikesta. Sen touhuja on oikeasti hauska seurata <3 Kun malttaa antaa aikaa, se saa hymyn huulille päivänä ku päivänä. Olettaen tietenkin, että sillä on asiat hyvin, eikä aiheuta huolta ja stressiä kipuilemalla jotain.

Melkein osuin satulaan

Eilen kuumeisena ja laiskana en vaa jaksanu laittaa suitsia kummempia varusteita, joten kiipesin kyytiin remonttihousut jalassa ja kypärä päässä. En enää tarvinnut edes 5 cm pehmustepatjaa väliin, kun Topi on pyöristynyt vihdoinkin. Ainakin painokäyrä on sillä kehittynyt! Itsellä lähinnä se v-käyrä. Kävellessäni ilman satulaa maastossa tunsin oloni pitkästä aikaa levolliseksi. Tavallaan. Pieni pelko persiissä koko ajan, että mitä lintua tai kiveä se kohta pomppaa. Ainakin autonrengas ruohikossa oli liikaa ja sarjakuvamaisesti Topin silmät pullistu päästä ja se hyppäs banaanina sivuun. Sitten se jatko matkaa niinku mitään ei ois tapahtunu lähes vislaillen "mikä loikka? en minä mitään nähnyt!". Myöhemmin rentoutuvan hevosen pärskähdysten jälkeen uskalsin hetken itsekin hengittää ja nauttia lämmöstä, joka sen selästä tulvi.  Aurinko paisto ja puut loisti syksyn väreissä. Topin jaloissa kahisi keltaiset ja oranssit puun lehdet ja mihinkään ei ollut kiire. Juuri sillä hetkellä en kaivannut muuta. Jonain toisena päivänä olisin halunnut ehkä mennä täysiä niin, että ne lehdet vaan pölisee. Ja sitten sydän pamppaillen hapuillut harjaa, kun Topi pukittelee silkasta ilosta. Hulluja. Molemmat.

Hevosparka... mut silti me voitettiin! :D

Pitäisi muistaa harrastaa tätä touhua sen hevosen takia eikä niiden voittorusettien takia pelkästään. Jos unohdan sen hevosen rusetin havina korvissani, niin metsäänhän se menee. Niin kuin on varmasti nytkin jo monta kertaa käynyt. Pitäisi kuunnella itseään ja hevostaan enemmän eikä vaan suorittaa ja tehostaa kaikkea. Miksi sitten asetan niitä tavoitteita ja treenaan enkä vaan nauti? Koska saan ne parhaat kiksit niistä onnistuneista suorituksista ;) After all. Onhan se myöskin niin, että jos ton kakaran kanssa vaan lepsuilis ja humputtelis niin siitä tulis päivä päivältä hankalampi. Niitä töitäkin pitää siis tehdä, että kuri säilyy.

Ei oo kuitenkaan pakko joka päivä pingottaa, vaikka niitä tavoitteita olisikin. Hevonenki tarvii välillä rauhaa ja rakkautta. Toki, Topilla on ollu usein omat mielipiteensä mm. "rauhallisista" maastoista ja "hauskasta" ratsastuksesta... Mutta halusin ja sain oman hevosen, että voin tehä sen kanssa mitä haluan. Otin vielä nuoren silläkin riskillä, että sen kanssa tulee haasteita. Pitäisi muistaa nauttia enemmän siitä mahdollisuudesta ratsastaa ja tehdä mitä haluaa. Onhan se kuitenki aikamoinen persoona ;)

Joskus se on vaan niin <3