Vuoden vikat kenttäharkat

Päästiin pitkästä aikaa maastoesteille muutaman mutkan jälkeen. Edellisenä päivänä testasin ohjauslaitteet, kun takana oli kuitenkin 2 lähes ratsastamatonta viikkoa. Lahjattomat harjottelee vai miten se oli? Onneks Topi oliki aivan superhypermegagiga mahtava! Siis aivan... ah! Tänään paikan päällä Topi oli tyyni ku viilipytty. Ite pinkee ku viulunkieli, joten hyvä, etten ite villinny sitä. Vielä ikinä se ei oo uudessa paikassa ollu niin rauhallinen! Hetken jo ehdin ajatella, että näinkö helppo treeni tästä tulikin? No ois voinu tulla, jos satulan päällä ois ollu aivot eikä kipsiä. Jalat oliki lähinnä spagettia. Ah, niin ihana yhdistelmä, johon aina törmään, ku "vähän" jännittää. Kädet tiukasti kiinni ja jalat veltot. Joskus kuulin, että pitäs olla jalat kiinni ja kädet rennot... täh? How is that even possible?

Maastoon ku pääsin ja aloin ravailla niin Topi "vihdoin" pingottu. Jälkeenpäin ajatellen, liekö nappasin ihan vaan varmuuden vuoks kunnolla ohjasta ja siitä hikeenty? Vai tajusko esteistä, että nyt on tosi kyseessä? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, verkka suju ihan ok, kun kerrankin tajusin työstää sitä enkä vaan matkustanu. Kunnes luonnollisesti valkun saapuessa Topi yritti häipyä oikealle ja vasemmalle ja vähän taakse ja eteen. Epätoivoinen virnistys ja pikanen info meidän taustoista ja verkkaesteille. Mähän olin tässä vaiheessa jo ihan lukossa. Puhe kyllä kulki ja järkiki ehkä, mutta sieltä päästä ei mikään viesti menny mihinkään ruumiinosaan perille. Ainakaan sillä tavalla ku ois pitäny. Toisaalta pää taisteli myös valmentajan ohjeita vastaan: anna sen laukata - HULLUKO OOT! Se lähtee ja pukittaa ja tekee kaikkee, jos mä nyt päästän! --- Rentoudu ja anna sen laukata - Tuu ite tänne rentoutumaan! Tipun kuitenki!

Ypäjä 2014

Siitä huolimatta, että pää taisteli ohjeita vastaan ja raajat päätä vastaan, onnistuin pikku esteillä saamaan jutun juonesta kiinni. Koin kaksi ahaa -elämystä jo verkkahypyissä: kun mä vaan pakotan itteni rennoksi tai siis irrottamaan ainaki sen kipsi otteen kädestä, se hevonenki rentoutuu ja on oikeasti tosi kiva! sit ku se imee esteelle niin ei, se ei oo kova suusta vaan mä oon kova kädestä. Okei, pari kertaa ei menny pidäte läpi, mutta sit yhellä kerralla ku otin sen seis ennen estettä (niin ku käskettiin, jos se ei kuuntele) niin valkku sano, että miksi? sehän kuunteli sua ja vastas pidätteeseen. Öööö...ööö.. aijaa... hmmm okei... Tulin uudestaan ja kuuntelin hevosta tarkemmin. Joo-o, totta! Se siis reagoi pidätteeseen, vaikkei se menny tyhjäks tai hyytyny sille esteelle. Ooo! Niinkin voi tehdä! mä ku luulin, ettei se ikinä tuu hyväks. Ongelma oliki, et mä en tullu ikinä hyväks. Hevonen teki siis ihan oikein, mutta mä en ollu yhtään kartalla. Kartturi oli kuuro. Okei, eli mennään rentona, mutta hallitusti ja kuunnellaan sitä hevosta. Mutta ku pelottaa!!!

Mentiin muutamat haudat ja tukit, pari taloa ja porttia. Välillä mä tuuppasin, ku "ei se kuitenkaan mee" ja välillä mä matkustin "oho nyt se lähti". Tasapainoisia hyviä suorituksia sinänsä tuli vähän, mutta Topi oli super hieno. Se ansaitsisi jonku mitalin ratsastajan sietämisestä. Ei niinkään kuuntelemisesta vaan sietämisestä. Meni kaiken mukisematta (no kysy yhellä pöydällä, mutta vaan kysy) ja tyylikkäästi ratsastajasta huolimatta. Ihan kauhea valkoinen trakehneriki meni lentäen, vaikka olin ihan varma että a) trakahner on paha b) valkoinen ihan maailmanloppu. Mutta ei. Se vaan lensi <3 Minäkin melkein...

Nikkilä 2013 ekat yhteiset peltolaukat.

Kunnes tultiin alashypylle. Tai se meni vielä tyylikkäästi, Topi osaa nämä. Laskeutuu alas eikä hyppää kilometriä. Ylöski osaa. Ratsastaja ei. Kiltisti se hyppäs sen kyselemättä, mutta ihmeen vaikealta tuntu ja sehän kompastu heti esteen päällä. Ei esteeseen vaan hiekkaan ekalla askelella. Tavoilleen uskollisena se sai aivan silmittömät raivarit sillä nanosekunnilla ja minä olin parissa sekunnissa alas. Päässä huusin vaan, että "Älä päästä irti! älä päästä irti!" Niinpä Topi kiskas mut eka selältään istuvilleen ja sitte parikytä senttiä sivuun. Pysähty onneks siihen... ja oli ihan lungin olonen siinä vieressä, mut ku pääsin takas selkään niin adrenaliinivyöry sekotti sen pään. Polulla olevat ihmiset oli petoja ja taas se puhku ja puhisi ku höyryveturi. Hivenen hirvitti, että noinko tulee heti toiset lähtöpassit. Thank god not. Se rauhottu yhtä nopeasti ku kimpaantuki. Se kai alkaa oppia handlaamaan ne adrenaliiniryöpyt, niin ku Leppälä selitti.

No, hetken hengitys ja uudestaan. Mulle annettiin vaihtoehto olla menemättä, muta tiedän, että siitä tulee ikuinen ongelma, jos jätän sen nyt siihen. No, tultiin ihan samalla tavalla valkun seistessä nyt vieressä ja Topi ähki itsensä ylös. Pienen hoipertelun jälkeen päästiin vielä seuraavakin este siinä parin askelen päässä. Valkku sitten totesikin, että voi se olla vähän vaikeaa, jos hyppää siitä, mistä se este on 140 cm korkea ja pituutta tulee useita metrejä. O_O Whut? Sitten valkku meni seisomaan kohtaan, josta me ponnistettiin ja näytti, että hei kato ny. Lähit lähes askelen liian aikaisin hyppyyn ja toi esteen yläreuna on nyt mua tähän näyttäen rintaansa melkein solisluun kohdalta. Voi luoja... hevosparka... Ja silti se meni? Ei ihme, että vähän ähisytti! Minä ku aattelin, että se vaan näyttää isolta xD Eikä! Toope! Tunnin lopuks meille sanottiin, että kyllä te ainakin helppoa pääsette vielä. Heeh, sit ku mun pää saadaan uskomaan valmentajaa ja raajat kuuntelemaan päätä :D Rutiinia lisää eli reeniä reeniä. Sillä se jännityski lähtee. Ehkä. Ei se kuulemma muidenkaan mielestä niin helppoo oo. Hyvä se on ajatella rentoutumista. Ihan eri asia toteuttaa se.

Vielä tämän episodin jälkeen mentiin tukki-askel-veteen-askel ylämäkeen-tukki-kaarre takas-kapea tukki-veteen-90 asteen kulma-askel-eka tukki. Vauhti sammu tyystin veteen, kun ei olla paljoa siellä laukkailtu. Jouduttiin siis tulemaan eka pätkä tukki-vesi-tukki uudestaan. Muutenhan se meni ku vanhalta tekijältä. Lopetin sitte ihan vaan laukkaamalla sen veden läpi kertaalleen. Vaikeeta se oli seki... Alkopa poika olla aika väsyki. Kiltisti meni ku sanottiin, mutta askel tuntu jo painavan. Topi tarvii siis vedessä laukkaamista ja minä toistoja toistoja toistoja. 

Koska tää vaan on niin kivaa! ;)

Kaikinpuolin olen todella tyytyväinen. Topi teki just mitä käskettiin ja mä aloin pikku hiljaa oppia olemaan jotain muuta ku käsijarru ja kipsiukko. Se alun fiilis oli kyllä huikea "jos mä ihan varovasti päästän käden ja rentoutan itteeni... se rentoutu! se rentoutu!!! wooooo!!!" vaikka sitte heti olinki taas "kipsi  kipsi kipsi kipsi apua apua apua". Aina ku muistin pakottaa kroppaa relaamaan niin Topiki relas. Okei, kyllä se niille esteille lähtiki ja sit olin taas kipsi kipsi kipsi, mutta päästiin iso askel eteenpäin kohti sitä oikeaa tapaa edetä ja toimia, kun edes tajusin, mitä PITÄS tehä. Valkku sano jotenki jännästi: laukan pitäisi olla sellasta, että se just ja just pysyy käsissä. Se on sellanen häilyvä raja. Eka ajatus oli, että hyi s... ei ikinä! Mutta nyt ku mietin niin joo, se on se pommi, joka pidetään just ja just räjähtämispisteen alla. Se kytee siellä, muttei koskaan syty. Pysyy imu ja ponnu, mutta samalla säädeltävyys jollain tasolla. Hallittua hallitsemattomuutta. tjtn. Tsiisus. Good luck with that one! No, Topin kanssa sitä voi ainaki harjotella... Syttyy nollasta sataan ennen ku ehit kissaa sanoa. Eti siinä sitte sitä rajaa. Aikaa oli se nanosekunnin murto-osa.

 Ainakin se hyppää ihan mitä vaan ja kuuntelee ihan mielettömän paljon paremmin ku mitä mä ees tajusin. Jälleen kerran pitäs kuunnella enemmän ja huutaa vähemmän. Muuallaki ku kotona. Eiku... ;) Onneks voin kattoo gopro-videolta tätä treeniä uudestaan niin saatan jopa muistaa vielä keväälläki nämä! :D Tiedän nyt lisää, mitä mun pitää treenata, vaikkakin talvikaudella se voi olla vähän vaikeaa. Tasaoksereita, toistoja toistoja toistoja. Peltolaukkaa hallinnan rajamailla. Kai siitä vielä ihan hyvä tulee. Mutta apua miten pitkä matka sinne vielä on! Just because me.

Voihan satula

Koita siinä nyt sitte saada söpö kuva

Edellisestä satulasepän käynnistä on huimat 2 kk. Jouduin silti taas pyytämään apua. Ei, kyse ei ole siitä, että satulan sovitus tai toppaus olisi epäonnistunut vaan siitä, että hevosen lihaksisto/kroppa kehittyy epäsymmetrisesti ja kauheeta vauhtia. Epäsymmetrian syitä en tähän hätään tiedä, mutta hyviä vaihtoehtoja on toispuoleinen ratsastus, vinon ratsastajan painon jakautuminen väärin hevosen selkään, yksi lihasköyhä jalka tai jopa vamma, jonka aiheuttamaa kipua hevonen kompensoi vinoudella. Viimeisin on kieltämättä se vaihtoehto, jota en halua. Toivotaan ensimmäisiä. Sille kun ei voi sanoa, että "älä kehity!". Olenhan minä toki tyytyväinen, että massaa on tullut ja muutkin ovat sen selvästi huomanneet. Mutta kun ne varusteet... ne ei sitte vaan enää sovi. Ratsastajalle voidaan tehdä vielä paljon, jos vinouden vika on siellä satulan päällä. ja pitääki tehdä. Tavoitteet taas messiin, vaikka just hehkutettiin, miten pitäs vaan relata ja nauttia ;) Ensin työ, sitten huvi! (Tällähän ei nyt sitten ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen viikon maannut flunssassa kotona ja ehtinyt Suunnitella kaikenlaista. Toteuttamista kun ei ole voinut harrastaa).

Flunssan myötä käytin parina päivänä stunttiratsastajaa Topin selässä. Joku ehkä sanoisi, että lainaratsastajaa tai auttavaa kättä, mutta meidän tapauksessa Stuntti taitaa olla paras nimitys. Ainakin eilisten pukkien ja ritoloiden perusteella ihan kuka vaan ei ois tehtävään suostunu. Tai edes kyennyt. Kiitos ja kumarrus rohkealle ja minua muutamaa astetta hullummalle kaverille. Nimetään nyt sitte vaikka eläinlääkäri elliksi, kun aloitti just Viikissä ell. opinnot. Ja koska eläinlääkäri on kauhean pitkä sana, kutistetaan tää lempinimi ell. Elli. Ellelli. Nothing personal! :D

Peppu2015

Ajatus hävis... niin se stunttiratsastus. Huomasin tiistaina nopeasti, että näen ratsastajan vasemman jalan hevosen alapuolelta, mutta en oikeaa. Totesin, että olet vinossa. Kun katsoin suoraan edestä, totesin, että satula on vinossa. Hetken päästä totesin, että satula on vino, eikä vain vinossa. Satulan vasen siipi oli 10 cm alempana kuin oikea. Kuitenkin takaa katottuna keskilinja osu hevosen keskelle, selkärangan päälle. No, ratsastettiin loppuun ja ajatus jäi tasolle "pitääkö tässä taas pyytää satulaseppä paikalle" ja korvissa kävi kassakoneen ääni *tsitsing*.

Peppu 2013

Torstaina kokeilin koulupenkkiä Topin selkään ja totesin pikavilauksella, että se on ahdas vasemmalta ja turhan tilava oikealta. Eikä tilannetta voinu korjata siirtelemällä satulaa vaan näin se nyt vaan oli. Ero oli huomattava ja todettiin, että stuntti menee estepenkillä. Siinä ongelma ei ollut yhtä selvä, mutta pientä puolieroa edelleen. Ell. Elli käpelöi selkää ja totesi, että vähän on ehkä eroa selän lihaksissa eri puolilla. Tätä en jäänyt itse ihmettelemään. Korvissa soi vaan se *tsitsing*. Huoh. Ratsastaessakin puoli ero oli selvä, niin kuin on lähes aina ollut. Takana 2 viikon lepojakso ja 1 kk kaiken kaikkiaan kevyemmin, joten suurta vetreyttä ei muutenkaan ollut odotettavissa. Etenkin kun nykyisessä tarhassa ei mahdu ottamaan vauhtia kuin yhden askelen verran. Irrotteleva irtojuoksutus ja pukittelu ilman stuntteja tekis terää (hevosellekin, eikä vain yleisölle).

No, kiltti satulaseppä tulee jo ens viikolla illasta katsastamaan meidän tilannetta ja alustavasti puhuttiin, että jos ja kun hevosessa on puoli eroa, korjataan sitä padeilla. *Tsitsing tsitsing* Satulat tarkistetaan, että ovat suorassa ja esitin epäilykseni koulupenkin kohdalla. Estepenkin kanssa pärjätään tod.näk. ihan vaan niillä padeilla. Eipä meillä ollu ny tarvettakaan himona treenata, kun ite oon sohvanpohjalla ja Topi on näyttäny taas hapanta naamaa, kun sen luo menee tallissa.

Unikeko <3 Melkein mahtu kuvaan

Mistä päästään seuraavaan ongelmaan: se on kai taas kipeä. Se syö joo, eikä vaikuta päällisin puolin stressaantuneelta, mutta vatsa on taas hitusen löysä ja karsinassa vastaan tulee luimiva eläin, joka ei näytä rahtuakaan ystävälliseltä. Seiskööt nyt sitten. Kotikokille se oli kuulemma esittänyt varsin ystävällistä tarhassa ja kieltämättä karsinan ulkopuolella se vaikuttaa jokseenkin erilaiselta. Alustavasti oon ehdotellu, että vaihdettaisiin karsinaa, kun tällä hetkellä Topilla on taas ikkuna, jonka takana vielä kulkee se meidän hiittirata, eli siellä ramppaa väkeä päivittäin. Topihan sitte pyörii ja vahtii sitä. Vaihtoehtoisesti vedetään sen ikkuna umpeen. Lisäks 9 hevosen talli on päivisin tyhjä, eli jos haluat ratsastamaan, Topia ei voi tuoda karsinaan, koska se hätääntyy täysin tyhjässä tallissa. Parempi ois saada se ikkunattomaan paikkaan keskelle muita, missä ei tarvi vahdata ku yhteen suuntaan tai ainakin kääntämättä koko kroppaa. Valitettavasti tallin tyhjyydelle en voi mitään, mutta onneksi käyn muutenkin arki-iltaisin tallilla, kun kaikki on sisällä.

Puhuinko mä jostain nauttimisesta jossain välissä? Täytynee mennä imppaamaan sitä hevosen karvaa ja pohtia, että mikä sen homman idis oli. Ainakin tarhassa se nuokkui päiväunilla ok:n oloisena.

Punaista lankaa etsimässä

Kuluneen vuoden aikana olen useamman kerran törmännyt ajatukseen "onko tässä mitään järkeä? Miks mä ees teen tätä?". Olen kyseenalaistanut harrastukseni ja syyt käyttää siihen kaikki rahat ja aika. Olen kirjaimellisesti hukannut sen punaisen langan, jota seuratessa ylipäätään ostin hevosen. Ois niin kiva käydä vaikka laskettelemassa alpeilla tai viettää enemmän aikaa mökillä. Tai ihan vaikka vaan kotonaki. Kotona vois esim. siivota joskus. Ai ei? Taas ilta-aurinko paljasti kivan pölykerroksen joka paikassa. Äkkiä verhot kiinni!

Hyppääkö vielä?

Kun ostin hevosen, asetin tavoitteita. Ostin koko hevosen lähinnä tavoitteet mielessä: mitä lajeja ja millä tasolla haluan mennä. Sopiiko sen luonne ja kyvyt mulle tähän ja tähän tarkoitukseen? Tein suunnitelmia ja aikatauluja, mietin ruokintaa, tarhausta, liikkumista ja lepoa. Oman ja hevosen kohdalla. Toki hevostani olen hoitanut tuplasti suunnitelmallisemmin kuin itseäni, mutta se vaikuttaa olevan täysin normaali käytäntö näissä piireissä. Kukapa ei murunsa eteen tekisi kaikkeaan. Niin, siinä se avain sana. Muru. Se vatipää, joka tilttaa aina, kun näkee valkoista tai sinistä tai joku aivastaa, tai innnostuessaan näyttää innostumistaan niin, että ratsastaja irtaantuu satulasta. Se reppana, joka teloo ittensä koko ajan, eikä ehdi kauden aikana käydä ku yhdet kisat ja neki meni rutiinin puutteen takia persiilleen, koska ratsastaja jännitty ku suolapatsas ja hetken päästä veltostu spagetiksi, jonka jalat vaan lepatti hevosen kyljissä lähinnä häiritsevästi.

lähestyminen täys 10

Sitten mikään ei tunnu sujuvan ja tavoite toisensa perään jää saavuttamatta. Luin just ekoja bloggauksiakin 1,5 vuoden takaa, jolloin piti startata 100 cm ja alue heA:ta vuonna 2014. Ei tehty sitä edes vuonna 2015. vaB? 120cm? kentässä HELPPO??? In your dreams pal. Ehkä sitte ku ollaan molemmat eläkkeellä. Ai mutta sillähän oli se sydän vika ja odotettavissa lyhyempi kisaura. Miksi jaksan edes yrittää? Rakkaudesta lajiin?

Rakkaudesta lajiin. Hmm. Olen täysin unohtanut sen "rakkauden". Olen laiminlyönyt kaiken nauttimisen hakatessani päätä seinään tavotteiden jäätyä hullun kiilto silmissä. Pitää vaan suunnitella ja suorittaa, treenata ja tehdä kaikki mahdollisimman hyvin ja todeta, etten edelleenkään pysty istumaan oikeassa laukassa ja edelleen mennään radalle käsijarru päällä ja edelleen istun etukenossa. Valivali huono sitä huono tätä. Ja taas se lähti maneesin kulmasta viittäsataa sapelihammastiikeriä karkuun, kun katsomossa joku haukotteli.

Silti se vaan ponnisti

Sitten on ollut niitä hetkiä, kun olen ollut totaalisen uupunut, masentunut, väsynyt tai muuten vaan kyvytön mihinkään. Olen istahtanut kyykkyyn karsinan oven suulle miettimään "mitä mä teen sun kanssas? Miks sä oot niin vaikee?". Yleensä juuri silloin Topi tulee luokse, työntää turpansa syliin ja puhaltaa lämmintä ilmaa sieraimistaan kasvoille.Tai makaa karsinassa ja päästää minut viereensä mulkoillen vaan ärtyneesti, kun keskeytin päikkärit. Silloin muistan taas hetken, että mikä tässä lajissa viehättää.

Parasta taitaa olla hevosen haju. Enkä puhu nyt siitä lannan hajusta, joka tarttuu vaatteisiin. Hyh, ei me niin sekopäitä olla! Hevosella on ihan oma tuoksunsa niin ku märällä koiralla. Paitti, että märän koiran haju on karmea. Tuoksu Topissa on aika huomaamaton. Pitää työntää nenä sinne karvoihin, että sen haistaa. Mutta sitte kun sen löytää, palaan salamannopeasti ajassa 20 vuotta taaksepäin Oulun Äimärautiolle, jossa olin elämäni ekalla ratsastusleirillä. Siellä rakastuin hevosen tuoksuun. Siellä istuin yksin tarhan reunalla ja ihastuin hevoseen, joka tuli mun luokse. Annoin sille ruohoa ja se tuli seuraavanakin päivänä luokse. Mulle ei koskaan selvinnyt, että mikä hevonen se oli, mutta ravurilta se vahvasti vaikutti. Sillä hetkellä sen hevosen käyttötarkoituksella ei ollut mulle mitään merkitystä. Ainoastaan sillä, että se tuli luokse ja halus olla mun kans. Vähän niin ku ainoa kaveri koko maailmassa.

Vähän ehkä jopa liikaa... huom. ratsastajan ilmavara

Pidän siitä, kun oma hevonen hörisee nähdessään minut, kävelee luokseni tarhassa ja laitumella. Työntää päänsä karsinan luukusta, kun sen avaa ja koskettaa hellästi. No, mitä sitten jos se hörisee ainoastaan silloin kun on ruoka-astia kädessä? Hörisee kuitenkin. Ehkä jonain päivänä muustakin syystä. Takana on kuitenkin vasta 2,5 takkuista vuotta täynnä epätietoisuutta ja väärinymmärryksiä. Joistain saavutuksista yhteistyössä olen ollut myös ylpeä. Ihmiset joskus hämmästelevät, miten helposti se menee traileriin, miten hiljaa se on siellä, miten herkästi se kuuntelee ääniapuja ja väistää, kun on tarve. Toki, valmennuksissa on kohtalaisen hankalaa ratsastaa, kun Topi poimii valkun puheesta sanat "käyntiin, raviin, laukka" ja "seis". "Valmistele paremmin." No daa, mitäs sanoit, että raviin! En mä kerenny valmistella :D Käytetään koodikieltä. Ei se sitä heti opi.

Kaiken kiireen ja paineen keskellä olen vienyt osittain tietoisesti ja osittain tiedostamatta ne kiireet ja paineet sinne tallillekin. Päivässä ei ole ollut kuin x määrä tunteja hevosteluun ja olen senkin käyttänyt mahdollisimman tehokkaasti joka kerta. Pitäisi unohtaa se tehokkuus välillä ja pysähtyä juttelemaan sen murun kanssa. Jättää joku varuste pesemättä tai häntäjouhi harjaamatta. Viedä se syömään ruohoa tai pällistelemään pihan menoja. Tämä yksilö kun on vielä sellanen, että jos jäät suustas kiinni, niin se tuuppii ensin sun taskut, sitten seurustelukumppanin taskut, nuuskii kädet ja naamat, sitten siirtyy tutkimaan vieressä olevia esineitä ja pyörii ja hyörii puuhaten ja tuhisten niin ku koiranpentu, joka on kiinnostunut kaikesta. Sen touhuja on oikeasti hauska seurata <3 Kun malttaa antaa aikaa, se saa hymyn huulille päivänä ku päivänä. Olettaen tietenkin, että sillä on asiat hyvin, eikä aiheuta huolta ja stressiä kipuilemalla jotain.

Melkein osuin satulaan

Eilen kuumeisena ja laiskana en vaa jaksanu laittaa suitsia kummempia varusteita, joten kiipesin kyytiin remonttihousut jalassa ja kypärä päässä. En enää tarvinnut edes 5 cm pehmustepatjaa väliin, kun Topi on pyöristynyt vihdoinkin. Ainakin painokäyrä on sillä kehittynyt! Itsellä lähinnä se v-käyrä. Kävellessäni ilman satulaa maastossa tunsin oloni pitkästä aikaa levolliseksi. Tavallaan. Pieni pelko persiissä koko ajan, että mitä lintua tai kiveä se kohta pomppaa. Ainakin autonrengas ruohikossa oli liikaa ja sarjakuvamaisesti Topin silmät pullistu päästä ja se hyppäs banaanina sivuun. Sitten se jatko matkaa niinku mitään ei ois tapahtunu lähes vislaillen "mikä loikka? en minä mitään nähnyt!". Myöhemmin rentoutuvan hevosen pärskähdysten jälkeen uskalsin hetken itsekin hengittää ja nauttia lämmöstä, joka sen selästä tulvi.  Aurinko paisto ja puut loisti syksyn väreissä. Topin jaloissa kahisi keltaiset ja oranssit puun lehdet ja mihinkään ei ollut kiire. Juuri sillä hetkellä en kaivannut muuta. Jonain toisena päivänä olisin halunnut ehkä mennä täysiä niin, että ne lehdet vaan pölisee. Ja sitten sydän pamppaillen hapuillut harjaa, kun Topi pukittelee silkasta ilosta. Hulluja. Molemmat.

Hevosparka... mut silti me voitettiin! :D

Pitäisi muistaa harrastaa tätä touhua sen hevosen takia eikä niiden voittorusettien takia pelkästään. Jos unohdan sen hevosen rusetin havina korvissani, niin metsäänhän se menee. Niin kuin on varmasti nytkin jo monta kertaa käynyt. Pitäisi kuunnella itseään ja hevostaan enemmän eikä vaan suorittaa ja tehostaa kaikkea. Miksi sitten asetan niitä tavoitteita ja treenaan enkä vaan nauti? Koska saan ne parhaat kiksit niistä onnistuneista suorituksista ;) After all. Onhan se myöskin niin, että jos ton kakaran kanssa vaan lepsuilis ja humputtelis niin siitä tulis päivä päivältä hankalampi. Niitä töitäkin pitää siis tehdä, että kuri säilyy.

Ei oo kuitenkaan pakko joka päivä pingottaa, vaikka niitä tavoitteita olisikin. Hevonenki tarvii välillä rauhaa ja rakkautta. Toki, Topilla on ollu usein omat mielipiteensä mm. "rauhallisista" maastoista ja "hauskasta" ratsastuksesta... Mutta halusin ja sain oman hevosen, että voin tehä sen kanssa mitä haluan. Otin vielä nuoren silläkin riskillä, että sen kanssa tulee haasteita. Pitäisi muistaa nauttia enemmän siitä mahdollisuudesta ratsastaa ja tehdä mitä haluaa. Onhan se kuitenki aikamoinen persoona ;)

Joskus se on vaan niin <3

uudet kujeet

Luin joku aika sitte jostain toisesta blogista, että selatkaa vanhoja kuvia ja näette sen todellisen kehityksen. Ihan vaan, että voi olla tyytyväinen silloinkin, kun hakkaa päätä seinään syystä tai toisesta. Jep. Ei piä unohtaa sitä, mistä aloitti. Topi näyttää upealta ja mua ei pelota enää puoliksikaan niin paljon. Kerta kerralta pärjään sen pöllöilyjen kanssa paremmin ja jopa rohkenin maastoon ilman satulaa. Joku tervejärkisempi ois ehkä alottanu ilman satulaa aitojen sisällä, mutta äääh, mitä turhia! Sinne mettään vaan :D Mitä ny pikku sivuloikista ja pelottavista renkaista keskellä peltoa. Nyt on koko pitkä talvi aikaa parantaa luottamusta vielä lisää ja toivoa, että ensi kausi toisi hyviä kokemuksia terveellä ja iloisella hevosella etenki sieltä kisaradoilta.

Iloisella... hmm. Topi on ollu vähän keskari pystyssä nyt joka kerta, kun sen on satuloinut töitä varten. Nestettäkin on ollut jaloissa Kangasalan kisoista asti. Estola kyllä tsekkas oej:n, mikä huolestutti mua eniten eikä siellä ainakaan jänteissä tms. ollut mitään. Ei reagoinu paineluun. Eipä se ole päivääkään ontunut ja liikkuu jopa paremmin ku ikinä, joten eiköhän se taas ilmojen viiletessä asetu. Sama tais olla vuos sitte, että kesällä/syksyllä lämpimillä se keräs nestettä ja talvea kohti ne hävis. Täytyypä tarkistaa päiväkirjasta!

Muutettiin kuun vaihteessa uudelle tallille Topin kanssa. Takana oli jos monenmoista mutkaa ja toistakymmentä ihmistä tilanne harmittaa, mutta näin se nyt vaan meni. Olen koittanut monelle sanoa, että tästä voi seurata jotain todella hienoakin ja tulla uusia mahdollisuuksia, vaikka joistain asioista joutuukin luopumaan. Topin tarha pieneni ja mä en saa ihan samaa luksusta, ku edellisessä paikassa, mutta pystytään edelleen treenaamaan yhtä hyvin ja rutiinit säilyy. Sijaintiki on meille jopa parempi kuin aiemmassa paikassa, kaikin puolin. Lisäksi pihassa on hiittirata, joka kaipaa pientä kunnostusta, mutta soveltuu loistavasti metsässä laukkaamiseen ja jopa hyppäämiseen jossain vaiheessa ;) Mikä sen parempaa!

Luonnollisesti huolettaa Topin stressaantuvuus, kun ympäristö vaihtuu ja talli hiukan pienenee, mutta työntekijät, rutiinit, ihmiset ja iso osa hevosista säilyy tuttuina. Puoli tallia muutti uusiin tiloihin. Paljon asioita siis säilyy ja tutut tyypit käsittelee. Seuraillaan mitä poika tuumaa. Saa katella muutaman päivän nyt ihan rauhassa uutta menoa ja mietitään treenaamista sitte ens viikolla uudestaan. Ekana päivänä korkattiin heti hiittirata, kun maastoestetreenit peruuntu ja oli jo kaikki vermeet valmiina. Siitä onki sitte gopro-videota :P Jospa saisin niitäki joskus näytille...

Topi oli uudessa paikassa normaaliin tapaansa
vähän pinkeä ja hermostunut. Ei ihan mahdoton, mutta sellanen, että "en mä ois halunnukaan hypätä". Olin ite ihan väsyny jo valmiiksi ja Topi oli aiempinaki päivinä ollu aika... "työläs". Sillee kaunisteltuna :P Siispä käveltiin lenkki ympäri, tsekattiin pohjat ja muut ja sit vaan ravailtiin ja laukkailtiin ees taas. Lenkillä on mäkiä ja mutkia, peltoa ja metsää. Ihan mahtava pätkä myös vauhtitreeniin! Parhaat päivänsä nähnyt rata vaatii kyllä hoitoa ja työtä, mutta se on siellä ja ei ihan mahdoton laittaa kuntoon :) Parissa kohtaa on sen verran märkää, että otin aina siihen käyntiin. Kunnes Topi totes, että eeeei, näiden kohtien yli voi hypätä! Kazaaam! ja jatkaa laukassa ja hypätä se seuraavaki mutakohta tyytyväisenä. Sit ku mä aattelin, että hyppää sitte enkä hidastanu ni tottakai se sit meni läpi siitä mudasta eikä hypänny. Voin vaan kuvitella Topin pään päälle kuplan: "Miks sä toit mut näin lujaa tähän, ku tässä upottaa ja on liukasta?" Jos mä saisin päättää, siihen kohtaan tulis hauta tai vesieste. Niin, että hyppää ny!

Päästeltiin pari kertaa ihan hanat auki, ku paikka alko olla tuttu. Ekasta spurtista Topin päässä vaan naksahti ja mietin kerran jos toisenkin, että löydänkö mä itteni jostain koivunoksalta. Totesin itselleni, että se kuitenki karkaa ja aiheutetaan heti katastrofi uudessa paikassa. Näin sieluni silmin vapaana häntä pystyssä ylpeänä pinkovan hevosen, joka sekottaa lähtevien hevosten lastaamisen ja saapuvien purkamisen. Koko tienoo sekasin, ku se hullu kenttäratsastaja sekotti kouluratsastajien harmonian. Tai vikeltävien lasten treenin kentällä. Eli pidä kiinni urpo. Mitäs päästit sen täyteen vauhtiin uudessa paikassa. Pieni huomautus aiheesta ja matka jatku, joskin jarrut oli vähän hukassa. Aika söötti muuten se kirjava vikellysponi!

Kiva huomata, että sekin osaa ottaa kuolaimesta kiinni ja viedä. Ei tarvi aina pelätä, että oon kova kourainen tai sillä ei olisi halua mennä. Tai siis... sanoinko mä just, että on kiva, että hevonen puree kuolaimeen? Taitaa ne viimeisetki ruuvit tippua hiljalleen. No, ei niitä kai ole ollutkaan enää pitkään aikaan, kun vapaaehtoisesti maastoilin Nevaksessakin hirvikärpästen kiusattavana huolimatta painajaisista ja harhoista, joita jo sain niistä öttiäisistä, hevosella, joka jokaisella reissulla peruutti vähintään yhteen ojaan tai puuhun. Peuroja, pöllöjä ja kettuja ei varmaan enää nähdä maastoreissuilla uudessa paikassa, mutta no, eipä ole hirvikärpäsiäkään.

Btw. vaikka puhun itsestäni kenttäratsastajana, en kyllä todellakaan koe olevani sellainen. Se niin riippuu keneen vertaa. Ku meen kisoihin, oon se aloittelija, joka ei osaa vielä mitään: tulee nylppylaukkaa esteille ja kulkee aina käsijarru päällä ja peruuttelee esteiden välissä takavasemmalle. Jos kyse ois idolssista ni yleisöstä ois huudettu, että mee kotiin harjottelemaan :D Mut sit ku tuun kotiin, oon se hullu, joka menee niitä kauheita esteitä kauheeta vauhtia ja ratsastaa hullulla hevosella, josta ei ikinä tiedä, mitä se tekee seuraavaksi. Vielä ei oo kukaan kieltäytyny ratsastamasta mun kanssa samaan aikaan :P Toivottavasti sitä tilannetta ei tulekaan...Menis elämä vaikeeks ja pitäs kattoo peiliin kerran jos toisenki.

Niin, Topi on saanut lihasta ja voimaa. Sen otteet on hetkittäin todella rajut ja sillä keittää aika helposti yli. Toisaalta se tekee suoritukset tasapainoisemmin, näyttävämmin ja kantaa itseänsä ainaki välillä. Ehkä. Tai sit mä vaan toivon, että se tekis niin? Ainaki Raken kisojen perusteella jotain on tapahtunut, kun vuoden 2014 tulos 52% muuttui 2015 61% samasta radasta ja häntäsijat vaihtu voittoihin <3 Hyvä kauden päätös ja niistä lähdetään eteenpäin ensi kauteen. Parin kevyemmän viikon aikana se on toki ollu tosi kiltisti. En mä oo kyllä ratsastanutkaan ku muutaman kerran. Ehkä se vaan huijaa? Talven aikana ehditään vielä tehdä vaikka mitä niille pukeille ja peruuttamisille, koska eihän se oikeasti voinu vielä täysin rauhoittua. Sitkeästi vaan, eiks niin? Niin ku takiainen tukassa, mä aion pysyä siellä satulassa! ;) Challenge nr 2.