Oivaltavaa kokeilemista.

Varsinkin ratsastuksessa tapoja on yhtä monia kuin on tekijöitäkin. Tyylejä riittää ja jollekin ratsastajalle sopii yksi tapa, jollekin hevoselle toinen. Siksipä myöskään kaikki ratsastajat ja hevoset eivät sovi toisilleen eikä toisaalta kaikki valmentajat kaikille ratsukoille. Jokaiselta voi oppia jotain, mutta pitkän päälle on löydettävä se oma juttu.

Minullakin on siis oma tyylini ja omat tapani. Joitain tapoja olen joutunut ja saanut muuttaa myös Topin myötä. Yhtä ajatusmallia ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa. Tajusin sen tänään. Vuosien varrella olen ratsastanut jos jonkinmoisia hevosia ja mieleen nousee heti kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen oli Lore. Kun tapasin Loren ekan kerran, se oli vihainen ja jopa vähän vaarallinen. Tuli hampaat edellä karsinassa vastaan eikä halunnut tehdä ihmisen eteen mitään. Ratsastaessa täysin kuuro. Mikään apu ei tehonnut mihinkään suuntaan. Olisin voinut tehdä vaikka voltteja ja seistä päälläni siellä selässä, sillä tämä otus ei liikkunut m-i-h-i-n-k-ä-ä-n. Omistajansa olivat vasta ostaneet tämän valtavan ruunan n. 176 cm ehkä enemmänkin --> sain lempinimen apina, kun kipusin kyytiin maasta ilman ongelmia. Nykyään käytän jakkaraa hevosen ja satulan säästämiseksi. Silloin alkuun kukaan ei oikein saanut siihen eloa. En puuhastellut ruunan kanssa kauaa sillä haavaa, mutta osallistuin koulukilpailuihin ja ansaittiin heti sinivalkoinen rusetti uusille omistajille.

Purtsi 20 v <3

Miten sitten sain siihen eloa? Laitoin ihan järkyttävät kannukset. Siitä seurasi se, ettei jalkaa tarvinnut enää käyttää kuin ihan vähän ja pieni huomautus kannuksella riitti. Pääsin eroon potkimisesta ja patistelusta, sekä raipasta. Sain antaa sille rauhan ja sen ratsastettavuus parani nopeasti. Niitä kannuksia en edes halua käyttää, jos ei oo "pakko". Lore muutti pian muualle ja tapasin sen useita vuosia myöhemmin. Hevonen oli täysin muuttunut! Paljon positiivisempi, reippaampi ja herkempi vaikka edelleen toki laiska ku mikä :D Oli kyllä ihana nähdä miten se vuosien myötä muuttui tyytyväisemmäksi elämäänsä ja työskentelyyn. Sen kanssa sai silti edelleen välillä kikkailla. Kyseinen ruuna jouduttiin ihan vastikään lopettamaan, mutta sai ainakin onnellisen loppunsa.

Toinen esimerkki on ruuna Porsse. Se oli hyvä ratsastettava, mutta esteillä siltä hävisi jarrut. Sain laittaa sille kumipelhamit estetunnille perus nivelen sijaan, jolloin pystyin huomattavasti paremmin pitämään sen hanskassa. Se lakkasi kieltelemästä, kuskaamasta ja muutenkin pelleilemästä. Osuttiin esteisiin ja taas, sain antaa hevoselle rauhan. Kovempaa kuolainta olen käyttänäyt monissakin tapauksissa, kun pidätteet ei mene läpi ja niin varmasti moni muukin. Purtsin kanssa taas vaihdoin olympian suoraan kumiin, koska se kielteli ja selkeästi nappasin sitä aina liikaa suusta. Kyllähän se hyppäsi, mutta Ylänteen Aki kehotti joskus lähettämään postikortin "sieltä mihin ikinä päädyttekin", kun paahdettiin Riksun raviskan kenttää ympäri vailla järkeä. 

Kauheasti naruja=gramaanit ja rintaremmi

No miksi mietin näitä tänään? Topin kanssa on ollut hankalaa ja pidän sitä erittäin herkkänä hevosena. Olen käyttänyt pientä kannusta (ja liian vähän jalkaa) ja tavallista niveltä tai kolmipalaa tai suoraa ja pehmeää kumikuolainta. Ennen joulua hommasin gramaanit, joista olikin sitten suuri apu, mutta nekään ei pitkän päälle olleet hyvät. Nyt en voi mennä ilman, koska Topi tajuaa tilanteen heti eikä mun auttanut ku kitistä kyydissä. Olen jostain syystä ajatellut, ettei sille voi laittaa mitään varrellista tai "rajua" kuolainta, koska se on niin herkkis. Ja paskat. Viime aikaisten kukkoilujen myötä päätin, että nyt riittää, kokeillaan suoraa kumipelhamia. Kannusta en muuttanut, mutta toimivan kuolaimen myötä uskalsin sentään käyttää jalkaa. En laittanut gramaanejakaan, koska tiesin, että kyseinen kuolain riittää tiukan paikan tullen. Niinhän siinä sitten kävi, että sillä pelhamilla pääsin lopultakin antamaan rauhan Topille huolimatta siitä, että se välillä säpsähteli, yritti sinkoilla ja kertaalleen kukkoili tosissaan, sillä joka kerta se leikki loppu sekunnin sadasosassa, koska kuolain otti riittävästi kiinni, vaikutti sekä leukaan, että niskaan. Laitoin myös remonttiturpiksen, mutta se ei olisi yksin tähän riittänyt.

Kerrankin ja VIHDOINKIN pärjäsin rehellisesti oikeasti sen kanssa ja uskalsin potkasta, käyttää raippaa ja oikeasti Ratsastaa sitä isolla R:llä enkä vaan vikissy kyydissä. Raippaakin käytin siinä tilanteessa, kun etujalat tömähti tasajalkaa maahan eikä ratsusta löytynyt kuin pakki. Törmättiin me kertaalleen seinäänkin takamus edellä, koska Topi yritti taas vaihteeks ihan kaikkea. Miksi miksi miksi minä kuvittelin, että hyväksi kokemani tavat olisivat tämän kohdalla jotenkin huonompia? Onneksi tajusin sen edes nyt. Tyhjäksihän se meni edestä, mutta entä sitten? Mua ei pelottanu puolikskaan niin paljon, se lopetti kaiken sooloilun ja hetken harjoittelun jälkeen se alkoi vihdoin rentoutua. Tajusin myös miten järkyttävän pahasti se on joka kerta päässyt sen nivelen ja kolmipalan kanssa joka kerta sinkoamaan karkuun enkä ole voinut asialle mitään. No nyt voin. Huolimatta "kovemmista" otteista hevonenkin oli tyytyväinen päivän jälkeen. Kirjoitin tekstaria kotikokille taluttaessani sitä, niin Topi meinasi laittaa omat puumerkkinsä mukaan. Turpa käsissä ja kännykässä kiinni ihan koko ajan :D

Selfie <3

Joskus kauhistellaan kovia kuolaimia ja valtavia kannuksia. En itsekään tykkää erityisesti kovin rajuista välineistä, mutta joskus ne ovat todellisuudessa pehmeämmät kuin tavallisemmat välineet. Jos hevonen ei reagoi jalkaan niin sitä joutuu jatkuvasti potkimaan ja hoputtamaan ja ärsyttämään. Sopivalla kannuksella riittää pieni kerta huomautus ja asian voi sitten antaa olla. Samaten jos hevonen ryysää, riekkuu ei kuuntele ja joudut roikkumaan suusta, repimään koko voimalla tai päädyt syömään hiekkaa niin on molemmille parempi laittaa se kovempi kuolain, että homma saadaan takaisin hanskaan. Yksi pidäte riittää ja taas saat antaa hevoselle rauhan ja itse uskallat rentoutua. Jäykkä ratsastaja on huono ratsastaja ja mikä hevonen haluais kantaa kököttävää rautakankea selässään, joka vielä repii ja kiskoo paniikinomaisesti minkä ehtii? Näihin kovempiin apuihin ei myöskään tarvitse jäädä. Jos kyse on vaan rajojen testaamisesta niin kerta tai kaksi saattaa riittää ja voi taas palata takas vanhoihin mukaviin välineisiin. Itse ainakin helposti jätän jalan käyttämättä, jos koen, että kannus on liikaa eikä sekään ole hyvä. Hevonen ei myöskään usein tukeudu kovaan kuolaimeen ja sekään ei taas ole hyvä. Meidän pelham-kokeilu taitaa nyt kestää ainakin niin kauan, että se ei enää edes yritä häipyä maisemista häntä pystyssä ja silmät hedelmäpelinä pyörien :D Mä muuten joskus luulin, että vaan arabit nostaa hännän suoraan taivasta kohti. Olin todella väärässä!

Tästä päästäisiinkin sulavasti siihen, että muutenkin on hyvä vaihdella kuolaimia ja turpahihnoja ja mennä erilaisilla satuloilla ym. vermeillä. Ei näistä nyt enää enempää. Ei pitäisi pelätä niin paljoa pilaavansa hevosen, että unohtaa käyttää niitä keinoja, jotka on aiemmin hyviksi todennut.