Da kesä 2017 part II

Hox vej asento - painoa enemmän oej

Topin hoito-ohjeeksi oli siis annettu mm. laskea edestä kantoja alemmas, jotta nivel ei rasittuisi pukinkavioisuudesta niin pahasti. Yks torstai pihaan ajoi sitten farmarilla nuorehko nainen, joka oli kysellyt hevosesta sähköpostilla ja oli pyytänyt kuviakin jaloista etukäteen. Ok, tuntui siltä, että sitä kiinnostaa ja vähän jopa suunnitelee liikkeitään. Silti oli takaraivossa olo, että puhuukohan tämä nyt enemmän ku osaa. Tapahan se on sekin saada asiakas vakuuttumaan ammattitaidosta? Osoittamalla mielenkiintoa asiakasta kohtaan. Ammattimaisuudesta kirjottiki just Annika Schulman täällä.

Annoin kengittäjälle selkeät ohjeet jo sähköpostilla. Kantaa alas ja kenkää eteen. Kerroin myös, että polkee helposti kengät irti ja että ongelmia on ollut jos jonkinmoisia. Lyhyt historia jalkojen hoidosta ja siitä, että miksi niin tai näin pitäisi nyt toimia. Niin mitä tämä kengittäjä sitten tekee? No, sehän kengittää hevosen kertoen koko ajan ummet ja lammet siitä, miten hevosellani on valkoviivantauti, jota voisi hoitaa tervalla ja oikeastaan tervaöljyseoksella voisin valella sarveisaineksen kovettamiseksi koko kavion. Hän ei tietenkään kerro, mitä muutoksia tekee nykyiseen kengitykseen. Ei. Lyhentää kaviota horisontaalisessa suunnassa ja siirtää kenkiä TAAKSE. Takakavioita se lyhensi myös horisontaalisesti ja siirsi kenkiä TAAKSE. Kannat kyllä ehkä muuttui, ehkä? mutta eri määrän eri jaloista. Kuvista päätellen ei todellakaan niin kuin piti. Onneksi tykkään kuvata! Ei se osannut käyttää kulmamittaakaan. Sain ihan eri tulokset kuin se, mutta jotenkin ajattelin, että ”mä en vaan osaa”, koska olihan hän ammattilainen ja kovasti selitti, miksi minä sain eri tulokset. Minua ei tietenkään herättänyt edes se, että hän väitti minun mittaavan naulan päältä, vaikka tasan tarkistin, että naulankannatki huomioin. Mussa asuu liian vahvasti ajatus ”en osaa, en tiedä”. Sinisilmäisesti uskon, jos joku väittää olevansa pätevä ja kokenut ja tietävänsä paremmin kuin minä. On kuulkaa työ opetella väittämään vastaan.

Lähtötilanne

No mikä oli siis tämän operaation lopputulos? Kaikki kengät siirty sentin TAAKSEpäin. Kavioita oli lyhennetty väärin - varpaista. Koko kavion painopiste siirty ihan sen etureunaan. Myöskään kannat ei laskenu. Varsinkin nyt kun katsoo kuvia, tekee ihan pahaa. Just like I wanted? Jeah right.  Enkä jotenkin tajunnut siinä tilanteessa itse tätä kaikkea. En osannut olla kriittinen. En sitten yhtään. Topi seisoi seuraavana päivänä karsinassa tuskaisen näköisenä ja käveleminen näytti siltä ku kaikki jalat ois puudutettu. Se oli  täysin jalaton. Joka kolmannella askelella se kompuroi ja ilme oli surkea. Sain itkupotkuraivari ja sellasen ”MITÄ MÄ SULLE SANOIN!!!” -epätoivohuutokohtauksen. Sisäisesti. Mitä mä kellekään huusin, kun huudon kohde ei ollut paikalla. Ei sillä, että muutenkaan huutaisin. Usein. Paljon. Kovaa. Enhän? "NO!"

Katsoin kengityksen jälkeä hiukan kriittisemmin jopa hiukan järkyttyen Topin seisoessa ja vaadin samoin tein kenkääjän korjaamaan jälkiään. Lopputulos siitä oli se, että se löi vanhojen kenkien tilalle uudet kengät, jotta edessä olisi paremmin tukipintaa. Mutta… samoihin reikiin. En ois enää selkeämmin voinu sanoa, että kenkää ETEEN! ”Ei voi laittaa edemmäs, koska sitä tätä ja tota”. AAARGH!!! Mietin monta kertaa tänä kesänä, että jos mun kädet tekis edes melkein sen, mitä pää sanoo, tekisin itse. Mutta valitettavasti näin ei ole. En ollut seppä syntyessäni! Varsinkaan kengitysseppä :D

Kuvittele vuohisluun jatkuvan samassa linjassa eteenpäin. Missä on tukipiste?

No, se ei tietenkään ollut ainoa ongelma. Topi toki liikkui jo vähän paremmin tällä korjauksella. Mutta. Uudessa kengässä oli pitkät kannat. Ne tuli 2-3 cm yli takaa. Olin moneen kertaan sanonut myös, että tämä talloo kenkiä irti. Takakavioiden lyhentämistähän tyyppi selitti nopeammalla jalan nousemisella. Ja *askat. Kengittäjä ehti lähteä ennen kuin tajusin ne kannat. Olin toki pyytänyt pyöristämään niitä kantoja ongelmien ehkäisemiseksi. No mitä teki hän? Käsiraspilla vähän hinkutti metallikenkää. Saatatte ehkä nähdä, että on se reuna kiillottunut, mutta se on yhtä pyöreä ku hirvi kouluradalla. Eihän siellä farmarissa tietty ollu kunnon koneita. Ei se nainen pystyny edes hokinreikiä ite tekemään, joten meillä oli takana 8 mm reiät normaalin 10 mm sijaan. Ei sillä, että niitä oltas kertaakaan tänä kesänä tarvittu. Ei sitä toki siinä vaiheessa vielä tiennyt.Vaikka maailmanloppua maalasin jo. Ajattelinhan, että nivelrikko on sama asia kuin työkyvyttömyyseläke.

Mitä luulet, voisiko noille kannoille osua takajalalla? Huomaa myös vej asento...

Itku meinas taas tulla. Tiesin tasan, että ne kengät ei pysy muutamaa tuntiakaan Topilla jalassa tollasilla kannoilla. Kotikokki oli onneksi mukana ja kykeni vielä ajattelemaan. Ainakin luulin niin. Ehdotushan oli, että haetaan kotoa rälläkkä ja nauhahiomakone samalla, ku haetaan mökkikamat mökille lähtöä varten. Kesäloma oli siis alkanut. Eipä siinä, hevonen laitumelle ja kotona käymään, että kannat saadaan katkaistua. Mun pelastava enkeli <3 vai hullu? Kaikkien turvallisuussääntöjen mukaisesti (lue - älä kokeile kotona) sit suojasin Topin jalat ja otin herkkupaketin käteen. En halunnut lähetä irrottamaan kenkiä, sillä kaviot oli jo nyt reikäsemmät kuin Uuno Turhapuron paita. Mihin ne naulat ois sit enää löyny niin, että ne kengät pysyy? Ei mihinkään.  Niitä oli reilussa kuukaudessa kengitetty jo neljästi. Ja trust me, ne ei loppunu siihen ne kengitykset! *tsitsing!*

Tämän verran otettiin pois.

Koneiden äänistä Topi ei välittänyt. Kipinöiden sinkoilu vähän sai pään ja korvan kallistumaan, mutta riittävän vahva makupalojen tuoksu sai pojan pian unohtamaan senkin. Siinä oli taas tallikavereilla ihmettelemistä, kun Topia ”hoidettiin” tallin pihalla. Hullujen maine sen ku kasvaa. Järkevä ihminen ei varmaan kertoisi tätäkään netissä avoimesti. Otan riskin. Mutta niin vaan saatiin kannoilta isot palat kenkää pois ja pyöristettyä reunat. Topi seisoi koko toimituksen hievahtamatta paikallaan ja yksi hämmentynyt tallilainen räpsi tilanteesta muutamat kuvatkin. Poni laitumelle ja mökille. Pystyin taas hengittämään. Hulluja, tiedän. Jos en tietäisi, että Topi seisoo tarvittaessa kuin tatti, ei oltaisi edes kokeiltu. Jos se olisi antanut edes viitteitä hermostumisesta, ei olta kokeiltu. Kaikki meni kuitenki hyvin ja Topi söi tyytyväisenä herkkuja keskellä tallin pihaa. Makupaloja meni varmaan puoli kiloa. Itse olisin lihonut siitä määrästä kolme.

Näihin kantoihin saa jo vähän enemmän tähdätä

Lähdettiin sit mökille ja jätin Topin muiden huomaan. Fiilis oli todella musertunut. Nivelrikko ei tule ikinä paranemaan. Tämän kaiken olisi voinut estää huolellisemmalla kengityksellä, järkevämmällä treenillä ja kunnon palautuksella Ypäjän startin jälkeen. Ei ollut tietoa tulisiko Topista enää ikinä täysin treenattavaa peliä. Lisäksi heti alkuvaiheessa tulee isoja ongelmia hoidossa. Kaikki oli epävarmaa, epäselvää ja ikävää. Topia ei edes voisi myydä ja vaihtaa toiseen. Sydänvika ja nivelrikko yhdistettynä ylivilkkaaseen luonteeseen ei lupaa hyvää tulevaisuutta pullahevosena tahi tätikuljettimena. Ehei, sen pää ei kestäis pelkkää puskailua ja se keksis taatusti jos mitä vinkeitä. Se tylsistyy pelkkään koulutreeniinkin. Tälläkin hetkellä tarhan suodatinkangas pieninä tilkkuina ympäriinsä, vaikka olen tuonut kuusen oksia järsittäväksi. Lisäksi päätin jo ostaessa, että meiltä se ei lähde kuin kuoppaan. Tätä päätöstähän ei kukaan koskaan ole pyörtänyt, eihän? ;)

Onko kannat nyt matalammat? No ei.

Kokeneempi ratsastaja ei ottais noin vaivaista hevosta ja kokematon ratsastaja ehkä tappaisi itsensä lisäksi muutaman sivullisen. Jos nyt vähän saan liioitella. Eikä kukaan tietenkään ymmärrä sitä niin kuin me eikä osaa hoitaa sitä niin kuin me. Ei ehkä kannattaisikaan - vähemmilläki riskinotoilla saa vahinkoa aikaan. Meiltä tämä poniini siis tosiaan lähtee vain kuoppaan. Ja sitä kuoppaamista mietinkin puolet kesälomasta. Ensimmäiset illat kengitysoperaation jälkeen mietin vaan Topin vointia, tulevaisuutta ja sitä ratsastaisinko enää koskaan. No ratsastaisin, mutta en vuosiin. 

Löin hanskat tiskiin. Olin juuri käynyt kuntotutkimuksen testissäkin ja sieltä sain huonommat tulokset kuin ennen ohjattua treeniä ja niin paskan olon 3 kk rääkin jälkeen, että olin valmis lopettamaan kaiken. Ihan kaiken. Työt ei tuntunu omalta, oman kropan treenaaminen tuntu turhalta ja tuloksettomalta, hevonen herätti vaan epätoivoa ja kaikki oli päin sanonko mitä. Masennus kolkutteli ovella. Onni oli, että oltiin kesälomalla eikä ollut kummoisia suunnitelmia. KK auttoi saamaan ajatukset välillä muualle omasta elämästä.

Tätä on tietenkin vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole antanut jollekin asialle kaikkea. Pistänyt itseään ja koko elämäänsä likoamaan jonkun asian eteen ja tavoitellut jotain niin, että on täytynyt luopua monista muista asioista. En väitä, että olisin joutunut tekemään suuria uhrauksia, kun miehenikin on niin täysillä tässä mukana, mutta valintoja on täytynyt tehdä. Olisihan se ihanaa vaikka nähdä kavereita. Onneksi tallilla on mukavia ja ihaniakin ihmisiä.

11/2016 asento kieli jo ongelmista?

Sain sitte parissa päivässä lomalle lähdöstä viestin, että ”reikä leuassa turpiksen kohdalla. Annetaanko vapaa?”. Ei ku meette ilman turpista. Ei se turpis sitä ratsastettavuutta onneksi muuta mihinkään. Joka ilta seuraavalla viikolla pyörin sängyssä ja mietin, että soitanko omalle kengittäjälle, että tulee korjaamaan edellisen virheet vai pärjääkö se tolla kengityksellä. En tiennyt oliko se nyt hyvä vai ei. En itse päässyt vielä moneen päivään paikalle tarkistamaan tilannetta. Tallilta kuulu ihan hyviä kuulumisia onneksi. Ei menny tietty sit montaa päivää siitä leuan reiästä, kun tuli viesti, että ”kenkä irti”. Arvaatte varmaan mistä jalasta. 

Toisaalta olin, että FUUUUU!!!! Mut toisaalta, että JES! Nyt kutsun oman kengittäjän paikalle. Palasin itsekin sopivasti kotikulmille hetkeksi. Päästiin siis ”yhdessä” korjaamaan kengitystä. Kengittäjä parka. Kannoilta otettiin senttikaupalla tavaraa pois. Se täti oli väittäny mulle, ettei voi ottaa enempää, ettei ala veri tihkua. Se naikkonen ei taida ihan oikeasti tietää kengityksestä tuon taivaallista. Kenkiä siirrettiin vielä todella reippaalla kädellä eteen. Jopa minä mietin, että olikohan tuo nyt liioittelua, kun kenkää näkyi sentti kavion edessä. Eikä tarvinnu edes sanoa kengänkannoista mitään, se oli selviö. En enää ikinä käytä muuta kengittäjää, jos ei ole pakko. Isojen muutosten takia piti sitten ottaa varovasti muutama päivä. Eikä se liikkuminen tietty vieläkään hyvältä näyttänyt, mutta ei voi odottaa ihmeitä, jos joudutaan tekemään isoja asentomuutoksia ja matkalla on ollut jos jonkinmoista ongelmaa.

Kuvittele 20 verikoetta keskariin, hiekkapaperilla ihon hinkkaaminen ja desinfiointi ainetta perään? Sounds like fun, yeah?!

Otin tähän väliin Topille sitten hierojan. Vasen lapa oliki aivan totaalijumissa eikä Topi meinannu oikein antaa käsitelläkään sitä. Hieroja tuumi, että voi nyt ontua jo sitä lapaakin, kun on niin tönkkö. Ja seuraavat pari päivää ontuu tätä käsittelyä. Liike lähti kyllä paranemaan, mutta takaraivossa oli edelleen sellanen – tää ei oo nyt ihan priima. Ei vaan enää tiennyt itekään, että mikä on hyvä, mikä huono ja mikä on asentomuutoksesta, lavasta, nivelviasta tai vinosta satulasta johtuvaa. Mähän toppautin molemmat satulatki just ennen tätä kaikkea ja no, koulupenkki valahti vasemmalle ja estepenkistä tuli kiikku.Että mikä oli nyt muna tai kana vai tipuako tässä nyt sitte etsitään? Satulatilanteen toki sai todettua ohjasajolla ja juoksutuksella. Mutta mites sitte suljet pois nuo loput?

Juur kun kaik' toivo män, ne antavat "syyn" jatkaa.

Da kesä 2017 part I

Eikö ooki söpö! Sen isoveikka on aika kova kenttätykki ;)

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo huimat puoli vuotta. Kesä oli niin epäonninen, että ei tehnyt mieli kirjoittaa. En olisi saanut revittyä huumoria edes pukkirodeosta. Nyt kuitenkin tilanne näyttää jo kohtalaisen lupaavalta, joten jaetaan nämä hevosen omistamisen riemut taas muiden kanssa. Muistakaa, että aina on joku, jolla menee huonommin, kun homma potkii päähän. Tähänkin aiheeseen palaan myöhemmin.

----

Suomen kesä. Ollaan vissiin ilmastomuutoksen myötä menetetty talvi ja kesä ja tilalla on syksyn ja kevään riemukas yhdistelmä. Ensin peruttiin Ypäjän kenttäkilpailut, koska satoi. No, pikkujuttuja. "Kyllähän noita kisoja tänä vuonna riittää". In my ass. Toukokuussa pääsin starttaamaan Ypäjän kisoissa ja ne meni meidän taso huomioiden aika kivasti. Otettiin vaan maastossa hitusen yliaikaa. Sellanen 1,5 minuuttia eli 50% ihanneajasta. Ihan vaan vähän. WTF? Mitä mä oikein vatuloin? Ilmeisesti maneesikauden jälkeen mulla oli vauhtisokeuden sijaan todellinen hitaussokeus. Tästä lähtien puhun itsestäni hitaussokeana. Harmitus oli silmitön, kun tuomaritornissakin sanottiin, että "kyllä sä menit tossa meidän näkökentässä ainakin tosi hiljaa." Höh... yritin vaan olla tarkka ja täsmällinen. Vedin senkin sitte överiksi. 

Tätä mä en ihan täysin vieläkään tajua :D

Hillittömästä yliajasta maastossa suivaantuneena päätin alkaa treenata vauhteja meidän omalla hiitillä. Hiittiä ei oltu hoidettu viimesinä vuosikymmeninä juurikaan, joten se oli paikoittain kova. Sittemmin tallia pyörittävään perheeseen tuli ravihevonen ja hiittiä on nyt kunnostettu muutakin käyttöä varten. Treenisuunnitelma oli ihan hyvä siihen asti, että ensimmäisen kerran kokeilin ravata hiitillä. Poniini päätti yrittää kotiin ilman minua. On kuulkaa hivenen epämiellyttävää ratsastaa kalsarit täynnä hiekkaa. Olin onnistunut tähän asti pitämään hiekat ulkopuolella kaikista rypemisistä huolimatta. Edes veteen en ole tippunut. Nyt onnekseni hevonen valitsi mun laskeutumispaikaksi tontin pehmeimmän hiekkadyynin. Narutkin pysyi käsissä, joten karkuun se ei päässyt yrityksestä huolimatta. Ei siis treenattu kevyttä istuntaa tahi myötäämistä hiitillä enempää – hanuri penkkiin, kantapäät alas ja ohjat käteen. Koitin jonkun ajan päästä myös laittaa pari tynnyriä, ämpäriä ja valkoisia tötteröitä hypättäväksi hiitille. Molemmilla kerroilla homma oli vaikeampaa ku hikisen kumihanskan pois repiminen. Pysyin kyydissä (!!!), mutta homma ei ollut järin nautittavaa, ei minulle, eikä hevoselle. Toisella treenikerralla päädyttiin risukasaan keskelle puskaa. Mieltä kaivoi.

Topi kengitettiin ennen starttia ihan normaalisti. Ilmeisesti kuitenkin vej:n epätasaista kasvua ei muistettu riittävästi huomioida ja kavio jäi hiukan vinoksi. Samaisessa jalassa oli siis arpi kymmenen tikkiä vaatineesta haavasta ja vuohinen huomattavasti vennompi kuin toisen etusen. Ongelmia sen jalan kanssa on ollut enemmän tai vähemän aina. Jos jostain jalasta irtoaa kenkä, niin siitä. Tämä oli aiemmin, tänä kesänä ja tulee varmasti aina olemaan jonkin asteinen ongelma.

 :D <3

Pian hiittirävellyksen jälkeen Topi alkoki sitte näyttää epämääräiseltä. Ei ontunut, mutta just se perus epämääräinen, että et ole ihan varma soitatko kengittäjän, eläinlääkärin vai psykiatrin itsellesi. Hetki lepoa, tilanne meni ohi. Topi pääsi laitumelle ja tattadadaa, polkaisi kengän irti. Mistäpä muusta jalasta ku siitä vasemmasta etusesta. Saatiin kenkä takaisin, mutta jouduttiin laittamaan paikka-ainetta reippaasti, sillä kaviosta irtosi taas kunnon pala. Just siltä puolelta, joka ei kasva kunnolla. Varmaan osittain siksi, että kavioaines on muutenkin huonoa. Johtuneeko aiemmasta vammasta vai painon jakautumisesta epätasaisesti? Mene ja tiedä.. Ja oli taas epämääräinen. Faija sattu tulemaan kulmille, joten taivutettiin se kotona. Parin päivän päästä multa jo kyseltiin tallinkäytävällä, että kuka eläinlääkäri se oli. Heh, ei ollut eläinlääkäri ei. Hevosen taivuttaminen ei ole onneksi ydinfysiikkaa. Topihan otti sitte kunnon reaktiot vej alaniveliin. Itku pääs. Soittelin sit tutun eläinlääkärin kanssa tovin ja varasin ajan klinikalle. 

Klinikalla käynti oliki oma tarinansa. Ensin Topi juoksutettiin ympyrällä pihalla. Topi oli aika leija eikä näyttänyt juuri ontuvan, mutta eläinlääkäri sanoi, että se ontuu oikeaa takajalkaa. Ok, tiedän, että se on heikompi, siellä on nestettä ja se käyttää sitä huonosti, mutta se ei kuitenkaan antanut taivutuksiin reaktiota. Enkä kyllä itse erottanut liikkeessä mitään. Fine, mä en ole meistä se ammattilainen. Itsevarmana eläinlääkäri kysyi epäillen, että taivutetaanko. No todellakin! Sitä varten mä tänne tulin. Sitä hämmennystä, kun väitteeni vej alanivelten reaktiosta olikin totta. Huoh. No, kaipa ammattilaiset törmää jos jonkinlaisiin kotidiagnooseihin jatkuvasti. Ymmärtäähän sen. Kuvattiin sitten eestä alanivelet, sekä takaa kintereet ja polvet. Sittemmin olen kiroillut, etten vaatinut takaa alanivelten kuvaamista, mut no, en vaan osaa. Edestä sen sijaan löytyi alkava nivelrikko. Sekös musersi. Mitään ennustetta tai tuomiota en saanut. Ei suosittelisi ostotilanteessa kenttään, mutta sanoi, että jos se ei kipeydy, niin senku hyppäät, kun se sun kerran jo on.

Hippaleikki. Edes valtava laidun ei auttanut.

Ok, piikki kortisonia niveleen (myös takakintereeseen, koska lääkärillä oli sellainen ”fiilis” – mä oon joskus niin sinisilmänen…) ja kotiin kuntoutumaan. Ohjeeksi saatiin korjata kavioiden kulmia loivemmiksi. ”Pukahtavat” kaviot on voinu aiheuttaa ongelmia. Ok, kengittäjä oli tulossa 3 viikon päästä, mutta muutos pitäisi tietty saada nopeammin. Paha vaa ku kengittäjä oli just kesälomalla. Sit kyseltiin suosituksia ja vapaita ammattilaisia. Kaikki oli joko lomalla, eläkkeellä, liian kaukana. saikulla tai listalla oli kuukaudeksi kengitettäviä. Perus kengittäjän etsimisen tuska. Sitten löytyi yks mammalomalta palannut, joka otti vielä asiakkaita. Ok, mennään tällä, kun kaveri suositteli. Eihän se niin paska voi olla, eihän?

Ennen ku saatiin kengittäjää edes paikalle, Topi sai potkun lapaansa. Luonnollisesti vasempaan lapaan. Silminnäkijä kauhisteli ja vekki tuli, mutta ilmeisesti vaurioita ei tullu edes henkisiä, koska da vandaali häiriköi edelleen laidunkavereita minkä ehti. Kavereiden loimia ja riimuja voi repiä. Niihin voi vähän nojailla ja niskan päälle on kiva laittaa pää. Tai lepuuttaa leukaa esim. toisen lautasilla. Huoh. Eikä mitään itsesuojeluvaistoa. Jos kaveri nostaa takajalkaa kerran ja toisenki, niin vauhti sen ku kiihtyy. Tältäkö tuntuu pienten poikien äideistäkin?

To be continued…

Huimia harppauksia

Auringon paiste, vasta lanattu kenttä ja hiljaisuus

Edellisestä varsinaisesta kirjoituksesta onki jo hyvä tovi. Ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota. Nyt istun takkatulen ääressä mökillä kaikessa hiljaisuudessa ja on hetki aikaa omillekin ajatuksille. Kuluvan vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua paljon, vaikka mennään vasta huhtikuussa.  Toki sekin kohta jo takana. Olen havainnut mm. sen, että Topi on aikuistunut valtavasti. Sen itsehillintä on kasvanut merkittävästi ja eilisen ensimmäisen oikean maastoestevalmennuksen jälkeen se oikein puhkuin itsevarmuutta ja rohkeutta. Se meinaan vei mut ympäri tallin pihaa tutkimaan jos mitä nurkkia ja mutkia. Tuli kyllä niin ihana fiilis itellekin, kun toisen uteliaisuus ja reippaus nousi pitkästä aikaa niin vahvasti esiin. Ensimmäinen ajatus oli "mihin ihmeeseen sä oot matkalla?", mutta nopeasti päädyin siihen tulokseen, että "mee mihin meet, tänään meillä on aikaa mennä just sinne minne sä haluat <3". Topihan tietenkin tykkäs valtavasti. Joissain kohdissa jouduin puuttumaan reittivalintoihin, kun edessä oli joko sähkölanka tai maassa näkyi jotain terävää. Joissain kohtaa Topi jäi tyytyväisenä vaan katselemaan maisemia ja nauttimaan auringonpaisteesta. Sattui aivan ihana hetki tälle meidän seikkailulle säidenki puolesta. Hetki talliin palaamisen jälkeen alkoi sataa vettä, räntää ja rakeita. Tallissa olikin sitten onnellinen hevonen. Siihen asti, että pesin sen. Ilkeä minä.

"Nyt en oo kyllä ihan varma..."

Sain talven aikana päähän piston nostaa Topin nenä puoli väkisin ylös ja ottaa sitä enemmän edestä ryhtiin unohtaen hetkeksi pyöreyden ja kauniin muodon. Se toimi. Uskokaa tai älkää, mutta se toimi. Sen lisäksi kengityksellä löydettiin parempi balanssi, joten Topin kaikki askellajit ja tasapaino muuttuivat näiden asioiden yhteissummana totaalisesti. Lisäksi löysin myös oikeat nappulat sen läpiratsastamiseen siinä wc-ankkamoodin mukana. Voin rehellisesti oikeasti vihdoinkin sanoa, että hevonen kantaa itsensä (hetkittäin), taipuu rehellisesti (ajoittain) ja liikkuu oikein päin. Upeasti. Ai mistäkö tiedän? Pystyn ratsastamaan kulmiin helposti. Voin tehdä laukkapysähdyksiä kevyesti. Pystyn istumaan keskiravissa vaivatta. Voin lähestyä metristä tasaokseria pelkäämättä. Okei, tämä kaikki ei onnistu vielä ihan joka kerta eikä ihan koko aikaa, mutta tiedän miltä sen pitäisi tuntua ja mitä kohti mennään. Kotonahan se jo ihan ok onnistuu, mutta auta armias, kun lähdetään kisoihin tai muuten vaan kodin ulkopuolelle! Se pirun jännitys tekee musta taas ö-tason ratsastajan, jonka jalat on vetelät, kädet kiskoo suusta minkä ehtii vaikka vauhtia ei ole nimeksikään ja silmät on ku peuralla ajovaloissa.

Mulla on myös kaksi ulkopuolisen kommenttia asiasta. Kilpailuharjoitusten koulutuomari sanoi radan

"Sorsia!" (Ei liity tapaukseen.)

jälkeen suullisen palautteen aluksi, että "voi kun joku olisi ottanut tämän radan videolle! Muut olisivat nähneet, miten ratsastetaan täsmällisesti pisteestä pisteeseen ja hyvät tiet!". JES! Huolimatta siitä, että jälleen kouluaitojen sisällä Topin kaviot liimautuivat hiekkaan (kiitos osin venyneen verryttelyn), sain ratsastettua kulmiin ja hyvät tiet ja siirtymät. Virheitä tuli toki ja laukkapysähdyset ei onnistuneet, mutta esim. laukannosto heti vasemman käännöksen jälkeen keskellä kenttää oikeaan laukkaan onnistui SUORAAN ja ihan nappiin.No, tämän lisäksi hieroja kävi kopeloimassa Topin läpi. Ennen kuin ehti edes aloittaa, hän totesi hämmästellen, että onpa Topi saanut lihasta kaulaan ja peppuun. Operaation jälkeen hän kertoi, ettei löytynyt mitään ihmeellisempää jumia, mikä ei olisi kevyellä käsittelyllä hävinnyt kokonaan. Nekin lähinnä satulan alla ja niistä tiedän, että tarkistukselle on pian taas tarvetta. Satulaseppä toki kävi jo kerran, mutta todettiin, että käytetään vielä pari kk romaanien kanssa ja tehdään sitten kunnollinen muokkaus.

Eli hevonen on ratsastettu vihdoin notkeaksi ja oikein. Lisäksi se keskittyy jo tekemiseen niin hyvin, että edes nenän edestä pukkilaukalla lähtevä hevonen ei saanu sitä raiteiltaan. Piirsin rastin seinään. En olisi ikinä uskonut, että tähän päästäisiin! Ainon ratsastuskeskuksessakaan monia hevosia pelottanut ympäristö ei ollut yhtään paha. Jopa hätäinen verryttely sujui kivutta. Se oliki varsinainen reissu... Olin aamuksi sopinut ohjasajovalmennuksen paristakin syystä: ohjasajoguru käy yleensä vain arkiaamuisin ja olin erikseen pyytänyt, että saataisiin muinakin aikoina hänet paikalle. Olin tähän valmennukseen luvannut tulla ja kisat tuli myöhemmin suunnitelmiin. Startti oli vasta iltapäivällä ja olisin ratsastanut Topin kotona joka tapauksessa, koska Ainon ahdas esteverkka Topin kanssa hirvitti. Olisin verkannut kotona ja ottanut vaan pari hyppyä ennen rataa anyway. Eli ohjasajo aamuun sopi varsin hyvin! Tehtiinki sitte jopa väistöjä ja ravisuunnanvaihto! :) Eksyin nyt kyllä aiheesta...

"Mitä tuolla on? Pääseeks sinne?"

Ohjasajon jälkeen oli useampi tunti aikaa ennen ku olisi Ainossa 90 cm estestartti. Puuhastelin kaikessa rauhassa sitä ja tätä ja laitoin trailerit ja muut valmiiksi. Sitte ku sain Topin autoon oliki jo kello aika paljon, mutta piti olla vielä hyvin aikaa. Sitte sain estevalmentajalta viestin, että auttaa halutessani radan kävelyssä. Jes! Mahtavaa! Hetken päästä tuli viesti, että missä olet. Matkalla... Sitte tuliki jo viesti, että luokka alkaa ja paikan päällä mulle selvisi, että kisat on puoli tuntia etuajassa. KÄÄK!!! En siis ehtinyt kävellä rataa. No, lahjattomat harjottelee ja miten se meni... Ratapiirros oli onneksi ollut netissä jo aiemmin ja se sattui olemaan sama rata kuin kuntotestissä. (Ainiin tää kuntohommaki, kerron siitä pian). Valmentaja kertoi sitten vielä, että mihin kulmiin pitää ratsastaa hyvin ja mitkä esteet kannattaa näyttää hevoselle etukäteen. Lähdin sitten hakemaan Topia ja kun pääsin selkään, starttiin oli enää 10 min aikaa. Siispä pari kierrosta ravia, pari kierrosta laukkaa, muutama hyppy ja radalle. Mulla oli niin hirvee paniikki taas päällä, että valmentajan hoputteluista huolimatta roikuin ohjissa eikä laukka pyörinyt ollenkaan. Huonoja hyppyjä, mutta Topi kiipes urhoollisesti ähisten kaikesta yli ja tuotiin vihreä rusetti kotiin. Eikä tehty edes päivän hitainta aikaa! o.O Unbelievable!

Summa summarum, Topin kanssa sujuu hyvin ja poni yrittää parhaansa keskittyneesti. Tämän kesän kisakauteen pääsee hyvillä mielin. Epäilen, että kaikkia tavoitteita ei saavuteta, kun tuo hyppääminen on mulle henkisesti vieläkin niin hankalaa, mutta isoja harppauksia on nyt otettu kohti parempaa ratsastusta :) Syksyllä ainakin startataan yksi ko vaB ja toivottavasti ke helppo (105 cm ilmeisesti nykysäännöissä). Sitä varten pitäisi kyllä re 110 cm sujua... We'll see.

"Aikuinen hevonen mä ooon! En eksy pihapiirin mutkiin."

Testing testing

Näin fb:ssä viime vuoden puolella ilmotuksen fb:ssä, jossa haettiin este- ja kenttäratsastajia kuntotutkimukseen. Vaatimukset oli tyyliin 20-40 v ja taso 110/helppo. No, sujuvasti kerroin tavoittelevani tasoa 110 tänä vuonna, joten pääsin mukaan. Sittemmin mietin, että in your dreams mitään 110 cm tällä vuosikymmenelläkään. Sovittiin anyway aika Jyväskylään laboratoriotesteihin ja Lohjalle ratatesteihin. Topikin saisi sykemittarin päällensä. Cool! I thought... 

No, ensin soitettiin, että olen perjantain ainoa tutkittava, pääsisinkö aiemmin? Nope. Työt ja muut oli jo sovittu. Päivää ennen koetta tuli kuitenki puhelu "laite meni huoltoon, käviskö joku näistä ajoista?". Sain kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli heti ratatestin perään - labratestiä ennen piti pitää kaksi kevyttä päivää. Yhtälö ei siis toimi. Toinen vaihtoehto oli tehdä labrat päivää ennen Israelin matkaa. KK hyppi riemusta, kun kerroin meneväni edellisenä päivänä toiselle puolelle Suomea rääkkäämään itseäni fyysisesti. No can do. Sit ratatestiä edeltävänä päivänä tuli tieto, että testi siirtyy, koska osallistujat vaihtoivat paikkaa ja maneesivaraus peruttiin. Onni tässä oli tosin se, että matka lyheni alle puoleen alkuperäisestä ja kellonaikakin oli passelimpi - ei mene ihan koko päivää siihen reissuun. 

Tässä vaiheessa vähän jo tuskastutti, mutta edelleen olin ylpeä päästessäni tähän tutkimukseen mukaan. Saisin arvokasta tietoa itsestäni sekä kokemusta ja varmasti siitä hyötyy muutkin ratsastajat, kunhan väikkäri on valmis. No, ratatestiki siirty sitte - lomamatkan paluupäivän jälkeiselle päivälle. Eli mukavasti loma alkaa ja loppuu fyysisellä rääkillä.

Töissä kerroin testeistä ja eräs poikien jalkapallovalmentaja kyseli, että tokkopa ihan oikea kuntotesti? että verikokeet ja kaikki? Minä en siinä vaiheessa tiennyt, mutta oletin että kyllä. Kerroin samalla verikammostani ja taipumuksesta voida pahoin viiltohaavoistakin. Tässä kohtaa mua alko jo vähän pelottaa testi. Kyllähän mä voin juosta vaikka maratonin puoli kuolleena, mutta että neuloja... Happimaskikaan ei kauheasti innostanut, sillä ahistaa ja pelottaa kaikki mikä haittaa nenää/naamaa/hengitystä. No, edelleen. Enemmän tässä hommassa on hyvää

Sitten se päivä tuli. Ja oliki sitten todella mielenkiintoinen kokemus se kuntotesti. Ihan heti ei tee mieli tehdä sitä uudestaan. Eikä johdu tosiaankaan niistä itse suorituksista. Ainoastaan lopun hapenottokyky testi fillarilla jätti oksetuksen päälle, muut oli ihan piis of keik. Mut ne valmistelut... 

Pääsin ovesta sisään niin tök -reikä sormeen. Sit putsattiin ihoa, ajeltiin talvikarvat, raastettiin hiekkapaperilla (!!!), vähän desinfiointiaineitta perään -ai että kirvelikö?- sit tökittiin isommalla neulalla (sain elämäni ekat ja vikat "tatskat"...) ja vielä päälle sormi tungettiin kankun lihakseen, joka muutenki oli niin jumissa, että oisin voinu kiljua. Yhteen laitteeseen ne sito mut niin tiukkaan kiinni, että tuntu, että takamus poksahtaa ku ilmapallo puristuksessa. Happitestissä se maski oli onneksi vain vähän ahistava, mutta se jatkuva sormien rei'ittäminen oli todella ahistavaa. Varsinki ku sit jossain kohtaa näki, että sitä verta meinaa valua sormen päästä ni yh. Koitin vaan keskittyä suorittamaan. Silti piti kattoo lattialle ja todeta, että edellisten asiakkaiden verijäljet näky siellä. Ei ainakaan helpottanut sitä pahaa oloa, joka loppusuorituksesta tuli. Tähän ku vielä ynnäs mun matkapahoinvoinnin kaikissa julkisissa välineissä, päivä sisälsi ensin junassa 4 h pahaa oloa, parin tunnin helpotus odotellessa, verestä ja suorituksesta aiheutuvaa pahaa oloa pari tuntia, pari tuntia taas sai vetää happea ja sitte ihanat 3,5 h pendolinossa pahaa oloa. Taidan harkita sitä autoa kuitenki ens kerralla. Ratsastaminen on oikeastaan aika kivaa...

Voimatestit oli ihan hauskoja. Meni hetki ymmärtää, mitä mun pitää tehdä. Ohjeet oli selkeät ja hyvät, mutta lihasten käskytystä piti opetella hetki. Maksimivoiman tuotto oliki yllättävän psyykkistä hommaa. Hämmästyin siitä, miten paljon on korvien välistä kiinni, että paljonko saa lihaksista ulos. Reisien nostovoima oli jotain +220 kg. Eka testi ja puhuttiin yli 200 kg. Olin todellaki, että WTF?! Sit tuli etureisitesti - puhuttiin enää 70-80 kg, ok, tämän ymmärrän. Takareidet... +40 kg? o.O ok, nyt oon kummissani. Toki nää kuulosti enemmän niiltä luvuilta, mitä ajattelinkin saavani. Enemmän vielä ihmetytti se, että vasen jalka oli snadisti vahvempi. Tasapainotestissä puoliero oli mitätön. Esteistunnassa jaloilla oli painoprosentit 51+49 (vas.+oik.). Hiphei! Treenaaminen on oikeasti tuottanut tulosta! Jes! Pystyn ku pystynki siis istumaan keskellä hevosta myös kevyessä istunnassa! Olen todella todella tyytyväinen ^_^ Edes jotain...

Polkupyörätestissä mietin, että eikö tää lopu koskaan. Oli pakko sitte lopulta todeta, että nyt ei voi enää nostaa tasoa tai laatta lentää. Alko riittää se rei'ittäminenki. Onneksi reiät oli niin pieniä, että ne ei tunnu enää missään. Verikokeiden laktaattitulokset ehtiki tulla ennen ku pääsin lähtemään ja tulokset oli kuulemma hyvät. Mitään en niistä ymmärrä, mutta alku/lepolaktaatti oli 2.09 tai jotain. Oli kuulemma tosi hyvä - olin levännyt ja rento ennen koetta. Todellaki rento :D Nukahdin odotusaulaan ja havahduin torkkuvani niska kenossa suu ammollaan keskellä aulaa. Eikä mitään käryä kauanko nukuin! Siinä oli ihan hyvä trafiikki, että on siinä voinu olla ihmisillä hauskaa :D 

Maksimisuorituksen laktaatti oli sitte jotain 11 ja sen jälkeen nousi vielä 13, kunnes lähti laskemaan. 5 minuutin palauttelun jälkeen se oli laskenut jo takas 9, mikä oli kuulemma myös hyvä merkki. Palautuminen alkoi heti. No, vastaavan tuloksen sain myös Firstbeat-testissä. Siinä palautuminen oli jatkuvaa niin kokouksissa, autossa, töissä, tv:n ääressä ku jopa 2 h rankan urheilusuorituksen jälkeen. ja huolimatta siitä, että yölläki heräsin 5 kertaa, palauduin läpi yön. Ihmetyttää sinänsä, että testit näyttää vaikka miten hyviä tuloksia, mutta mua väsyttää aina ja koko ajan... Ehkä oon jatkuvassa lepotilassa?

Nyt matkalla kotiin ja pitäisi pari työjuttua vielä katsoa ennen Israeliin lähtöä. Näillä eväillä sitte on ihan kiva jatkaa treenaamista niin hevosella ku ilmanki. Jahka pääsen kotiin reissusta. Kiitos hiekkapaperin, housut ei tunnu kivalta päällä vielä tällee 5 h jälkeen ja ei kuulemma tartte ottaa aurinkoa pariin päivään. No, sopivasti se lähtölentoki siirty lauantai-aamuun. En mä ois shortseja halunnukaan siellä etelässä käyttää -.-" 

Anyhow, lopputuloksista positiivisia ylläreitä! Tarkempia tuloksia odotellessa :)

Litra mansikoita

Usein puhutaan siitä, että pitäisi lopettaa treeni hevosen kanssa hyvään suoritukseen. Yleensä lopetanki työt heti, jos onnistutaan tekemään jotain todella paljon paremmin kuin yleensä. Mutta tätä ei tapahdu usein, koska harvemmin onnistutaan niin hyvin. Sitten on niitä kertoja, kun olen ratsastanut vartin tai vähän enemmän ja poni on super, mutta päätän silti jatkaa. Syynä voi olla joko hairahdus tai seuraavana päivänä odottava valmennus, johon en halua mennä liian viriilillä hevosella. Onnistumisilla en nyt sitten tarkoita sitä, että on kiva istuskella kyydissä ja poni kulkee kiltisti, vaan esim. ensimmäisten vaihtojen harjoittelu, laukkapysähdykset, avot, sulut, tai vaikka ryhdikäs ravi taipuen läpi voltin. Sekin on jo saavutus... huoh.

Treenin lopettaminen hyvään suoritukseen auttaa monella tavalla. Hevonen saa kiitoksen hyvästä suorituksesta ja saattaa jopa tajuta tehneensä oikein ja saavansa siitä palkinnon - yrittää samaa ehkä seuraavallakin kerralla - yleensä tietty väärässä paikassa. Sen lisäksi onnistuneesta päivästä jää molemmille hyvä mieli. Hyvillä mielin tyytyväisinä talliin ja kotiin nukkumaan. Mikä sen parempaa? Miksi siis jatkaa hampaat irvessä lisää, jos sai jo sen yhden superfiiliksen? No, ei sitä voi tietenkään ihan aina lopettaa vartin treenin jälkeen. Oppii kai se hevonen siitäki, että vartti riittää ja sit se ei ainakaan enää toimi vartin jälkeen. Se se oiski... poni löis automaattisesti kaviot maahan, ku 15 min on kulunu. Siinä ois naurussa pitelemistä. Ehe ehe.

"Pieni vihreä mies! Must be!"

Noh, sitten on niitä kertoja, kun melkein onnistuttiin. Tai onnistuttiin, mutta sitten iski force majour. Tässä viimesenä kolmena päivänä Topi on ollu 5min super hyvä. Yhtenä päivänä heti alkuun. Toisena päivänä puolessa välissä ja tänään vasta ihan lopuksi. Eilen olisi pitänyt tajuta lopettaa siihen 20 minuuttiin, kun sain tehtyä ympyräkahdeksikon tasapainoisella, taipuvalla ja itsenä kantavalla hevosella. Tänään oli koko alkuratsastuksen alla ankerias, joka sätki ja kiemurteli joka suuntaan ja oli välillä ku sähköiskun saanu. Ei keskittyny, ei tehny kunnolla mitään vaan kaiken sinne päin. Seistessä alko roikkua kädellä, kävellessä kaatu naamalleen, ravatessa kaatu sivuille ja suoralla lähti lapasesta, laukassa laahas jalkoja. Sit ku tajusin, että oikea pohjekaan ei mene millään läpi niin hermostuin. Muutama (lue: tuhat) "napautus" kylkeen kannuksella ja lopulta siinä meni ensin 2 minuuttia saada sitä reaktiota aikaiseksi ja Topi kuvitteli, että riittää, ku kerran väistää ja sit ei enää tarvi. Sit sillä meni herneenpalko nenään ja yritti sivulle, ylös, taakse, eteen ja pukki ja hyppy, mutta sehän vaan villitsi sen oikean puolen singerin siinä kyljessä. Haahaa! Enpäs pelkääkään! Ilman raippaa silti mentiin. (ts. itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä tallella).

Toissapäivänä oikeastaan olin koko ratsastukseen tosi tyytyväinen. Kunnes aloin loppuverkkaamaan. Ehdin mennä taas kevyttä ravia varmaan 20 metriä, ku armas poniini sai kohtauksen ja heitti kamikatsepukin täysin tyhjästä. Tällä kertaa pysyin kyydissä. Mutta harmistus oli valtaisa. Pitikö sitä nyt sit lopuks heittää vielä tollanen "viimenen niitti", ku muuten ois ollu ihan täydellinen päivä? Joku viikko aiemmin kevyestä ravista löysin itseni hiekasta, kun Topi teki tyhjästä täyskäännöksen takaosalla ja heitti siihen pukin päälle. Se kerta toki ei ollut muutenkaan järin täydellinen...

No mut sitten viime sunnuntaina aluevalmennuksessa. Oivoi. Topi oli todella hyvä ratsastaa ja teki kaiken, mitä siltä pyysi. Imi esteelle, mutta sain ottaa puoli pidätteitä matkalla ja se vaan nousi eestä ylös. Käänty sujuvasti, vaihteli suvereenisti ja tasapainoisesti laukkoja aina tarpeen tullen. Ite en osaa edelleenkään tuoda sitä esteille oikein ja pitää sitä riittävästi ohjan ja pohkeen välissä. Nyt oon saanu kuitenki laukkaa kasaan ja uskallan edetä muutakin kuin mummolaukkaa. Hetkittäin uskalsin jopa "antaa palaa" tietty sillä seurauksella, että poni piteni taas erämaalaivaksi, mutta sai sen sieltä silti takas kasaan. Heureka! Ihmeitä siis tapahtuu! Viimeinen ratakin meni hevosen osalta hyvin, ite en vaan meinannu jaksaa. Jostain syystä jalat veti veltoksi jo ihan alkuvaiheessa ratsastusta ja oli tosi voimaton olo. Sain kyllä hyvän asennon satulaan ja jalat hyvin kylkiin kiinni, mutta silti oli fiilis, etten pysty ratsastamaan. Liikaa jännitystä? Kauhea puuskutuski oli päällä taas koko ajan. Mikä lie menny taas korvien välissä tai treenissä pieleen.

Niinpä siinä käviki sitten niin, että kun me lopetettiin suoritus, otin raviin ja käyntiin ja melkein ehdin taputtaa, ku tajusin, että fuuuu, nyt ollaan just pystyesteen takaviistossa, ku kaveri lähestyy ko. estettä VALKOISELLA PONILLA. Tiesin, että Topi reagoi siihen, että näkökentässä joku hyppää, joten käänsin sen pään, niin, että näkee tilanteen ja pidin ohjat lyhyenä. Topipa sitten otti ja hyppäs ensin eestä ylös eli tuntuma tyhjäksi, ratsastaja takakaarelle ja sitte pää alas, ohjista kiskaisten ratsastajan tasapaino pois, selkä pyöreeks ja täys potku niin ylös ku kavioista lähtee ja kuski katapulttina kyydistä. Minä lensin sitten kauniisti ensin täydellä painolla ponin niskaan ja siitä kierähdin takamukselleni maahan. Käynnissä. Kivasti hiljensi mun matkaa se ponin pää siinä. Ei sattunnu mihkään. Mua ainakaan. Sain vaan sitte kunnon hyperventilaatiokohtauksen kävellessäni jakkaraa kohti. Mietin koko loppu illan, että miksi ponin pitää olla niin kakkiainen, että hyvän päivän päätteeksi heittää toisen kuitenki kyydistä? Miksi miksi miksi? Fiilis on vähän sama, ku syöt litran ihan törkeen hyviä mansikoita ja se viiminen minkä syöt, maistuu pahalle. Sulle jää vaan paska maku suuhun, vaikka kaikki ennen sitä yhtä mansikkaa oli super hyvää. En mä ny voi kuitenkaan radan jälkeenkään heti maaliviivalla jalkautua, että pääsen lopettamaan hyvään suoritukseen, vaikka ois kuinka hyvä rata. Huoh. On siinä mulla kullannuppu.