 |
| Eikö ooki söpö! Sen isoveikka on aika kova kenttätykki ;) |
Edellisestä kirjoituksesta onkin jo huimat puoli vuotta.
Kesä oli niin epäonninen, että ei tehnyt mieli kirjoittaa. En olisi saanut
revittyä huumoria edes pukkirodeosta. Nyt kuitenkin tilanne näyttää jo kohtalaisen
lupaavalta, joten jaetaan nämä hevosen omistamisen riemut taas muiden kanssa.
Muistakaa, että aina on joku, jolla menee huonommin, kun homma potkii päähän.
Tähänkin aiheeseen palaan myöhemmin.
----
Suomen kesä. Ollaan vissiin ilmastomuutoksen myötä menetetty
talvi ja kesä ja tilalla on syksyn ja kevään riemukas yhdistelmä. Ensin peruttiin
Ypäjän kenttäkilpailut, koska satoi. No, pikkujuttuja. "Kyllähän noita
kisoja tänä vuonna riittää". In my ass. Toukokuussa pääsin starttaamaan
Ypäjän kisoissa ja ne meni meidän taso huomioiden aika kivasti. Otettiin vaan
maastossa hitusen yliaikaa. Sellanen 1,5 minuuttia eli 50% ihanneajasta. Ihan vaan vähän. WTF?
Mitä mä oikein vatuloin? Ilmeisesti maneesikauden jälkeen mulla oli
vauhtisokeuden sijaan todellinen hitaussokeus. Tästä lähtien puhun itsestäni
hitaussokeana. Harmitus oli silmitön, kun tuomaritornissakin sanottiin, että
"kyllä sä menit tossa meidän näkökentässä ainakin tosi hiljaa."
Höh... yritin vaan olla tarkka ja täsmällinen. Vedin senkin sitte överiksi.
 |
| Tätä mä en ihan täysin vieläkään tajua :D |
Hillittömästä yliajasta maastossa
suivaantuneena päätin alkaa treenata vauhteja meidän omalla hiitillä. Hiittiä
ei oltu hoidettu viimesinä vuosikymmeninä juurikaan, joten se oli paikoittain
kova. Sittemmin tallia pyörittävään perheeseen tuli ravihevonen ja hiittiä on nyt kunnostettu muutakin käyttöä varten. Treenisuunnitelma oli ihan hyvä siihen asti, että ensimmäisen kerran kokeilin ravata hiitillä.
Poniini päätti yrittää kotiin ilman minua. On kuulkaa hivenen epämiellyttävää
ratsastaa kalsarit täynnä hiekkaa. Olin onnistunut tähän asti pitämään hiekat
ulkopuolella kaikista rypemisistä huolimatta. Edes veteen en ole tippunut. Nyt onnekseni hevonen valitsi mun laskeutumispaikaksi tontin pehmeimmän hiekkadyynin. Narutkin pysyi käsissä,
joten karkuun se ei päässyt yrityksestä huolimatta. Ei siis treenattu kevyttä istuntaa tahi
myötäämistä hiitillä enempää – hanuri penkkiin, kantapäät alas ja ohjat käteen.
Koitin jonkun ajan päästä myös laittaa pari tynnyriä, ämpäriä ja valkoisia
tötteröitä hypättäväksi hiitille. Molemmilla kerroilla homma oli vaikeampaa ku
hikisen kumihanskan pois repiminen. Pysyin kyydissä (!!!), mutta homma ei ollut
järin nautittavaa, ei minulle, eikä hevoselle. Toisella treenikerralla
päädyttiin risukasaan keskelle puskaa. Mieltä kaivoi.
Topi kengitettiin ennen starttia ihan normaalisti.
Ilmeisesti kuitenkin vej:n epätasaista kasvua ei muistettu riittävästi
huomioida ja kavio jäi hiukan vinoksi. Samaisessa jalassa oli siis arpi
kymmenen tikkiä vaatineesta haavasta ja vuohinen huomattavasti vennompi kuin
toisen etusen. Ongelmia sen jalan kanssa on ollut enemmän tai vähemän aina. Jos
jostain jalasta irtoaa kenkä, niin siitä. Tämä oli aiemmin, tänä kesänä ja tulee varmasti aina olemaan jonkin asteinen ongelma.
 |
| :D <3 |
Pian hiittirävellyksen jälkeen Topi alkoki sitte näyttää epämääräiseltä. Ei ontunut,
mutta just se perus epämääräinen, että et ole ihan varma soitatko kengittäjän,
eläinlääkärin vai psykiatrin itsellesi. Hetki lepoa, tilanne meni ohi. Topi
pääsi laitumelle ja tattadadaa, polkaisi kengän irti. Mistäpä muusta jalasta ku
siitä vasemmasta etusesta. Saatiin kenkä takaisin, mutta jouduttiin laittamaan
paikka-ainetta reippaasti, sillä kaviosta irtosi taas kunnon pala. Just siltä
puolelta, joka ei kasva kunnolla. Varmaan osittain siksi, että kavioaines on
muutenkin huonoa. Johtuneeko aiemmasta vammasta vai painon jakautumisesta
epätasaisesti? Mene ja tiedä.. Ja oli taas epämääräinen. Faija sattu tulemaan
kulmille, joten taivutettiin se kotona. Parin päivän päästä multa jo kyseltiin
tallinkäytävällä, että kuka eläinlääkäri se oli. Heh, ei ollut eläinlääkäri ei.
Hevosen taivuttaminen ei ole onneksi ydinfysiikkaa. Topihan otti sitte kunnon reaktiot vej
alaniveliin. Itku pääs. Soittelin sit tutun eläinlääkärin kanssa tovin ja
varasin ajan klinikalle.
Klinikalla käynti oliki oma tarinansa. Ensin Topi juoksutettiin ympyrällä pihalla. Topi oli
aika leija eikä näyttänyt juuri ontuvan, mutta eläinlääkäri sanoi, että se
ontuu oikeaa takajalkaa. Ok, tiedän, että se on heikompi, siellä on nestettä ja
se käyttää sitä huonosti, mutta se ei kuitenkaan antanut taivutuksiin
reaktiota. Enkä kyllä itse erottanut liikkeessä mitään. Fine, mä en ole meistä se ammattilainen. Itsevarmana eläinlääkäri kysyi epäillen, että taivutetaanko. No todellakin!
Sitä varten mä tänne tulin. Sitä hämmennystä, kun väitteeni vej alanivelten
reaktiosta olikin totta. Huoh. No, kaipa ammattilaiset törmää jos jonkinlaisiin
kotidiagnooseihin jatkuvasti. Ymmärtäähän sen. Kuvattiin sitten eestä
alanivelet, sekä takaa kintereet ja polvet.
Sittemmin olen kiroillut, etten vaatinut takaa alanivelten kuvaamista, mut no, en vaan osaa. Edestä sen sijaan löytyi alkava nivelrikko. Sekös
musersi. Mitään ennustetta tai tuomiota en saanut. Ei suosittelisi
ostotilanteessa kenttään, mutta sanoi, että jos se ei kipeydy, niin senku hyppäät, kun se sun kerran
jo on.
 |
| Hippaleikki. Edes valtava laidun ei auttanut. |
Ok, piikki kortisonia niveleen (myös takakintereeseen, koska
lääkärillä oli sellainen ”fiilis” – mä oon joskus niin sinisilmänen…) ja kotiin
kuntoutumaan. Ohjeeksi saatiin korjata kavioiden kulmia loivemmiksi.
”Pukahtavat” kaviot on voinu aiheuttaa ongelmia. Ok, kengittäjä oli tulossa 3
viikon päästä, mutta muutos pitäisi tietty saada nopeammin. Paha vaa ku
kengittäjä oli just kesälomalla. Sit kyseltiin suosituksia ja vapaita
ammattilaisia. Kaikki oli joko lomalla, eläkkeellä, liian kaukana. saikulla tai listalla
oli kuukaudeksi kengitettäviä. Perus kengittäjän etsimisen tuska. Sitten löytyi yks mammalomalta palannut, joka
otti vielä asiakkaita. Ok, mennään tällä, kun kaveri suositteli. Eihän se niin paska voi olla, eihän?
Ennen ku saatiin kengittäjää edes paikalle, Topi sai potkun
lapaansa. Luonnollisesti vasempaan lapaan. Silminnäkijä kauhisteli ja vekki tuli, mutta
ilmeisesti vaurioita ei tullu edes henkisiä, koska da vandaali häiriköi
edelleen laidunkavereita minkä ehti. Kavereiden loimia ja riimuja voi repiä.
Niihin voi vähän nojailla ja niskan päälle on kiva laittaa pää. Tai lepuuttaa
leukaa esim. toisen lautasilla. Huoh. Eikä mitään itsesuojeluvaistoa. Jos kaveri
nostaa takajalkaa kerran ja toisenki, niin vauhti sen ku kiihtyy. Tältäkö
tuntuu pienten poikien äideistäkin?
To be continued…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti