Litra mansikoita

Usein puhutaan siitä, että pitäisi lopettaa treeni hevosen kanssa hyvään suoritukseen. Yleensä lopetanki työt heti, jos onnistutaan tekemään jotain todella paljon paremmin kuin yleensä. Mutta tätä ei tapahdu usein, koska harvemmin onnistutaan niin hyvin. Sitten on niitä kertoja, kun olen ratsastanut vartin tai vähän enemmän ja poni on super, mutta päätän silti jatkaa. Syynä voi olla joko hairahdus tai seuraavana päivänä odottava valmennus, johon en halua mennä liian viriilillä hevosella. Onnistumisilla en nyt sitten tarkoita sitä, että on kiva istuskella kyydissä ja poni kulkee kiltisti, vaan esim. ensimmäisten vaihtojen harjoittelu, laukkapysähdykset, avot, sulut, tai vaikka ryhdikäs ravi taipuen läpi voltin. Sekin on jo saavutus... huoh.

Treenin lopettaminen hyvään suoritukseen auttaa monella tavalla. Hevonen saa kiitoksen hyvästä suorituksesta ja saattaa jopa tajuta tehneensä oikein ja saavansa siitä palkinnon - yrittää samaa ehkä seuraavallakin kerralla - yleensä tietty väärässä paikassa. Sen lisäksi onnistuneesta päivästä jää molemmille hyvä mieli. Hyvillä mielin tyytyväisinä talliin ja kotiin nukkumaan. Mikä sen parempaa? Miksi siis jatkaa hampaat irvessä lisää, jos sai jo sen yhden superfiiliksen? No, ei sitä voi tietenkään ihan aina lopettaa vartin treenin jälkeen. Oppii kai se hevonen siitäki, että vartti riittää ja sit se ei ainakaan enää toimi vartin jälkeen. Se se oiski... poni löis automaattisesti kaviot maahan, ku 15 min on kulunu. Siinä ois naurussa pitelemistä. Ehe ehe.

"Pieni vihreä mies! Must be!"

Noh, sitten on niitä kertoja, kun melkein onnistuttiin. Tai onnistuttiin, mutta sitten iski force majour. Tässä viimesenä kolmena päivänä Topi on ollu 5min super hyvä. Yhtenä päivänä heti alkuun. Toisena päivänä puolessa välissä ja tänään vasta ihan lopuksi. Eilen olisi pitänyt tajuta lopettaa siihen 20 minuuttiin, kun sain tehtyä ympyräkahdeksikon tasapainoisella, taipuvalla ja itsenä kantavalla hevosella. Tänään oli koko alkuratsastuksen alla ankerias, joka sätki ja kiemurteli joka suuntaan ja oli välillä ku sähköiskun saanu. Ei keskittyny, ei tehny kunnolla mitään vaan kaiken sinne päin. Seistessä alko roikkua kädellä, kävellessä kaatu naamalleen, ravatessa kaatu sivuille ja suoralla lähti lapasesta, laukassa laahas jalkoja. Sit ku tajusin, että oikea pohjekaan ei mene millään läpi niin hermostuin. Muutama (lue: tuhat) "napautus" kylkeen kannuksella ja lopulta siinä meni ensin 2 minuuttia saada sitä reaktiota aikaiseksi ja Topi kuvitteli, että riittää, ku kerran väistää ja sit ei enää tarvi. Sit sillä meni herneenpalko nenään ja yritti sivulle, ylös, taakse, eteen ja pukki ja hyppy, mutta sehän vaan villitsi sen oikean puolen singerin siinä kyljessä. Haahaa! Enpäs pelkääkään! Ilman raippaa silti mentiin. (ts. itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä tallella).

Toissapäivänä oikeastaan olin koko ratsastukseen tosi tyytyväinen. Kunnes aloin loppuverkkaamaan. Ehdin mennä taas kevyttä ravia varmaan 20 metriä, ku armas poniini sai kohtauksen ja heitti kamikatsepukin täysin tyhjästä. Tällä kertaa pysyin kyydissä. Mutta harmistus oli valtaisa. Pitikö sitä nyt sit lopuks heittää vielä tollanen "viimenen niitti", ku muuten ois ollu ihan täydellinen päivä? Joku viikko aiemmin kevyestä ravista löysin itseni hiekasta, kun Topi teki tyhjästä täyskäännöksen takaosalla ja heitti siihen pukin päälle. Se kerta toki ei ollut muutenkaan järin täydellinen...

No mut sitten viime sunnuntaina aluevalmennuksessa. Oivoi. Topi oli todella hyvä ratsastaa ja teki kaiken, mitä siltä pyysi. Imi esteelle, mutta sain ottaa puoli pidätteitä matkalla ja se vaan nousi eestä ylös. Käänty sujuvasti, vaihteli suvereenisti ja tasapainoisesti laukkoja aina tarpeen tullen. Ite en osaa edelleenkään tuoda sitä esteille oikein ja pitää sitä riittävästi ohjan ja pohkeen välissä. Nyt oon saanu kuitenki laukkaa kasaan ja uskallan edetä muutakin kuin mummolaukkaa. Hetkittäin uskalsin jopa "antaa palaa" tietty sillä seurauksella, että poni piteni taas erämaalaivaksi, mutta sai sen sieltä silti takas kasaan. Heureka! Ihmeitä siis tapahtuu! Viimeinen ratakin meni hevosen osalta hyvin, ite en vaan meinannu jaksaa. Jostain syystä jalat veti veltoksi jo ihan alkuvaiheessa ratsastusta ja oli tosi voimaton olo. Sain kyllä hyvän asennon satulaan ja jalat hyvin kylkiin kiinni, mutta silti oli fiilis, etten pysty ratsastamaan. Liikaa jännitystä? Kauhea puuskutuski oli päällä taas koko ajan. Mikä lie menny taas korvien välissä tai treenissä pieleen.

Niinpä siinä käviki sitten niin, että kun me lopetettiin suoritus, otin raviin ja käyntiin ja melkein ehdin taputtaa, ku tajusin, että fuuuu, nyt ollaan just pystyesteen takaviistossa, ku kaveri lähestyy ko. estettä VALKOISELLA PONILLA. Tiesin, että Topi reagoi siihen, että näkökentässä joku hyppää, joten käänsin sen pään, niin, että näkee tilanteen ja pidin ohjat lyhyenä. Topipa sitten otti ja hyppäs ensin eestä ylös eli tuntuma tyhjäksi, ratsastaja takakaarelle ja sitte pää alas, ohjista kiskaisten ratsastajan tasapaino pois, selkä pyöreeks ja täys potku niin ylös ku kavioista lähtee ja kuski katapulttina kyydistä. Minä lensin sitten kauniisti ensin täydellä painolla ponin niskaan ja siitä kierähdin takamukselleni maahan. Käynnissä. Kivasti hiljensi mun matkaa se ponin pää siinä. Ei sattunnu mihkään. Mua ainakaan. Sain vaan sitte kunnon hyperventilaatiokohtauksen kävellessäni jakkaraa kohti. Mietin koko loppu illan, että miksi ponin pitää olla niin kakkiainen, että hyvän päivän päätteeksi heittää toisen kuitenki kyydistä? Miksi miksi miksi? Fiilis on vähän sama, ku syöt litran ihan törkeen hyviä mansikoita ja se viiminen minkä syöt, maistuu pahalle. Sulle jää vaan paska maku suuhun, vaikka kaikki ennen sitä yhtä mansikkaa oli super hyvää. En mä ny voi kuitenkaan radan jälkeenkään heti maaliviivalla jalkautua, että pääsen lopettamaan hyvään suoritukseen, vaikka ois kuinka hyvä rata. Huoh. On siinä mulla kullannuppu.