Henkinen yliote

Jatkoa edellisestä:

Kun nyt saatiin tasapaino ja itsevarmuus riittämään tähän vaiheeseen, alkoi huima edistyminen kaikin puolin Topin kanssa. Uskalsin ratsastaa ja käydä sen kanssa loppuun asti keskustelut siitä, mennäänkö vai ei ja etuperin vai takaperin, villisti vai hillitysti. Ei paljoa pukit ja pomput haitannu. Opettelin myös käyttämään suoraa kumipelhamia uudestaan sen kanssa ja huomasin, että vaikka se muuten on turhan kova kuolain, niin tiukassa paikassa sillä saan pidettyä Topin linjalla - ohjan ja pohkeen välissä. Sillä kun on ollut tapana livahtaa esteestä ohi nappaamalla kuolaimesta ja lapa edellä karkuun - ohjien välistä pois viuh vaan. Pelhamin kanssa saan pidettyä kaulan suorana ja lavan kurissa, eikä se pääse livahtamaan yhtään mihinkään. Ähähää! Paha vaan, kun jotenki kummasti se ohja kuitenkin tyhjenee ja tuki häviää kuin tarjottimella tiukan paikan tullen. Tiättekste sen fiiliksen, ku "ei se kuitenkaan mee" ja kädet ja jalat vaan irtaantuu hevosesta? Ai ette? Damn...

Tästä se lähtee!

Konrtollin tunteesta rohkaistuttuani sitten päätin aloittaa pienimuotoisen treenaamisen kotiradalla. Meillä on kilometrin hiekkahiitti kotona - aivan parasta! Riittävän pienillä esteillä kun puuhastelee, niin voi mennä yksinkin. Treenien teemana oli tittididii! valkoiset esteet. Näitähän puitiin jo aiemminkin. Tällä kertaa nämä ämpärikyhäelmät aiheutti enemmänkin puhinaa, peruuttelua ja vastustelua. Vuosi sitten oisin ollu ihan hukassa, mutta nyt survoin kannuksen kyljysten väliin, häntäluu alle, takamuksen  satulaan ja pidin ohjat tiukkana. Topi laukkasi paikallaan, poikitti. peruutti, pomppi, pyöri ja hyöri ja yritti kaikkensa, kunnes oli ajautunut niin lähelle estettä, ettei auttanu ku ponkasta yli - vaikka poikittain.

Sama keskustelu käytiin moneen kertaan monesta eri suunnasta samalla ja vähän eri esteillä. Välillä peruutettiin kuuseen, välillä laukattiin paikallaan, pyörittiin 180 astetta toiseen suuntaan ja saman verran takaisin. Kaviot viuhto sinne tänne tonne ja kanssa ratsastajilla taisi olla taas hauskaa :D Iso ero vaan oli se, että mua ei pelottanu pätkääkään ja itsevarmuutta uhkuen päättäväisesti sanoin kerta toisensa jälkeen, että ei. Nyt mennään eteenpäin. Sain henkisen yliotteen itsestäni ja lopulta myös Topista. Siitä se koko kevät lähtiki rullaamaan kerta kerralta paremmin. Pääsin näyttämään Topille, että kantti kestää ja minusta on pomoksi, jota voisi jopa kuunnella.

Eiks oo söpö muuri! <3 Kauheen pelottava.

Oli muuten vinkeä fiilis, kun isosta pitkästä ja löysästä hevosesta kuoriutui säpäkkä ja napakka "poni", joka poikittaa, kipittää ja laukkaa paikallaan kuumana ku väkkärä ja valmiina sinkoamaan vaikka kuuhun, jos ratsastaja herpaantuu vaikka ajattelemaan kärpäsiä. Hyvä tietää, että sieltä sitä potkua löytyy! Pitäisi vain osata kaivaa se ulos ja mielellään suunnattuna siihen työntekoon ja esteillä etenemiseen eikä pakenemiseen.

Seuraava iso askel eteenpäin mun korvien välissä olikin rataesteharjoituksissa Keravalla. Maastoradan ollessa jo kiinni käytiin ratsastamassa harrasteen rataesteet uudestaan (siellä kun tuli kielto. Ettekä ikinä arvaa millaselle esteelle! Tidii! valkoselle.) ja tuttari läpi. Topi oli viikkoa aiemmin päässyt laitumelle nuorisolaumaan ja keli oli todella kuuma. Pojalta oli siis veto totaalisesti pois. Ruokintakin pääsi vahingossa pienenemään turhaan, mikä ei auttanu asiaa. Kyllähän se kaiken mukisematta hyppäsi, mutta löysästi. En saanut sitä kirveelläkään pohkeen eteen. Koko tunti meni siis siihen, että yritin saada sitä liikkumaan esteeltä toiselle. Positiivista sinänsä, että mistään se ei edes yrittänyt ohi eikä mua mietityttänyt esteiden koko tai näkö. Ei sitä voinut miettiä, ku 110% ajatuksista oli "miten kehvelissä tämä eläin saadaan edes laukkaamaan?!"

MIKÄ TUO ON?! EI VOI MENNÄ!

Ratsastin mielestäni ihan tosissaan ja yritin ja yritin. Lopulta ei auttanut ku potkia joka askelella ja käyttää raippaa jokaisessa lähestymisessä, että se eteni riittävästi. Enkä puhu silmittömästä piiskaamisesta vaan lavalle napauttamisesta. En oo varmaan ikinä käyttäny niin paljon voimaa ja ähissy niin paljon hevosen selässä, ku nyt. Koko tuttarin rata oli yhtä eteenpäin ratsastamista este toisensa jälkeen. Hypyt alko olla sujuvampia,  joskin sarjaväliin me ei edelleenkään venytty kunnolla. Mä en tajua, miten se on joskus voinu mennä neljän askelen välin kolmella saati kolmen askelen välin kahdella, kun se ei nyt normaalia askelen väliä pääse yhdellä! No, ei se auttanut. Mietin radan jälkeen, että ei herranen aika,  miten kovaa tätä herkkistä pitää ratsastaa! Varmaan ihan kamalan näköstä huitomista ja liioittelua. Enempään en edes pystyisi. Sitten valkku toteaa lakonisesti "nyt se näytti ratsastamiselta". Apua... mä en kestä.

Tappajaämpärit

Eli - uskallan ratsastaa ja ennen kaikkea VOIN ratsastaa sitä jatkossa vahvasti. Ei tarvi silkkihansikkaita, höyheniä tai turvaistuimia. Se ei vedä hernettä nokkaan vahvoista otteista. Ainakaan joka kerta. Heti. Tottakai tarvitaan edelleen herkkyyttä, kun ei se homma halolla tai kirveellä toimi kouluradalla ainakaan. Mutta ei tarvi pelätä Ratsastaa tosissaan. En mä sieltä sen takia enää tipu. Tämän käännepisteen jälkeen muuttui niin mun ratsastus kuin Topin suhtautuminen kaikkeen tekemiseenkin. Laumaelämä laitumella ja tämä kuori Topista astetta aikuisemman hevosen, joka uskaltaa nauttia hyppäämisestä. Sitä myöten minäkin olen alkanut nauttia siitä, enkä malttaisi millään lopettaa! ;)

ravatessa roiskuu! Siellä se valkonen mörkö...

Älä tipu.

Greencard, NR vuonna nakki.

Koska luin tippumisesta blogikirjoituksen, kirjoitan tottakai oman versioni ja omat ajatukseni aiheesta. Mikäs sen osuvampaa, kun tänään vein kakun tallille. Tippumiskakku 1/7. Sanoin tosin, että turha odotella kakkua kaikista tippumisista :D Jos ehdin tehdä toisen tälle vuodelle niin hyvä! Ko. kakun tekemiseen kun menee helposti se 3 h. Voitte vaan arvata, löytyykö multa sellaista aikaa. :P Tai sitten ostan valmiin kakun kaupasta? Tsiisus! Miettikää ny niitä hintoja! Vien kääretortun.

Miksi ihmiset sitten tippuu hevosen selästä? Ihan ensimmäinen tekijä on hevosen arvaamattomuus. Eläimen luontainen pakoreaktio sen säikähtäessä, kiukkukohtaus joko omasta tai ratsastajan virheestä tai ihan vaan tyytymättömyys ratsastajaansa, varusteisiin tai ylipäänsä elämään. Sitten on niitä, jotka riemastuvat hyppäämisestä tai ihan vaan elämästä ja osoittavat ilostumisen merkkejä kyseenalaisin tavoin. No miksi sitten toiset pysyvät rodeoheppojen selässä ja toiset tippuvat pienimmästäki heilahduksesta? Avain sanat taitaa olla rohkeus, päättäväisyys ja vartalon hallinta. Ei taidot. Kysykää vaikka kotikokilta... "En minä tipu. Kyllä mä voin mennä Topilla pellolle laukkaamaan" (ratsastuskokemusta sen alkeiskurssin verran). Ihailtava itsevarmuus!

Meillä on kaikilla erilaiset taustat ja erilaiset tavoitteet. Toiset treenaaa useita hevosia päivässä, toiset harrastaa muuta liikuntaa ratsatuksen rinnalla ja toiset vain ratsastaa muutaman kerran viikossa. Näillä ihmisillä on erilainen lihaskunto. Kun lihaskunto on kohdillaan, pystyy reagoimaan hevosen liikkeisiin ja pitämään itsensä tasapainossa satulan alla tapahtuvista asioista huolimatta. Tottakai saa vain ratsastaa ja vain muutaman kerran viikossa eikä kaikilla ole enempään mahdollisuuttakaan. Mutta silloin on hyvä tiedostaa myös se, että lihakset eivät tule sellaiseen kuntoon, mitä tavoitteellinen ratsastaminen oikeasti vaatii. Vähän sama kuin kävisi kaksi kertaa viikossa salilla ja tekis aina hauiksia 5 kg painoilla 3x10 sarjaa vuoden. Se ei enää näy eikä tunnu missään.

2013

Itse huomasin ensimmäisen kerran kuinka huonossa kunnossa ratsastukseen tarvittava lihaksisto on, kun kävin fysioterapeutilla selän takia. Sain kotiläksyksi päivittäin 4 liikettä, joita piti tehdä 5 kertaa. Ei siis paljon mitään. Luulisi pystyvän suorittamaan joka päivä. Suoritinkin ekat 2 viikkoa säntillisesti ja tulokset näky heti. Olo oli huomattavasti tasapainoisempi Topin selässä, vaikkei se ollut edes alkuperäinen tavoite liikkeillä. Piti siis ensin kehittää tasapaino hyväksi, että tajusin sen olleen huono. Kyllä tunsin itseni taas älykkääksi. Jotenki silti olen jättänyt kyseiset harjoitteet täysin tekemättä. (Tämän kirjoitettuani teen niitä tänä iltana ja ehkä huomenna. Sitten ne taas jää. Tai no, en kyllä tee enää tänäänkään.) Senkin huomaa. Ja taas tunnen itseni älykkääksi.

Myös ilman satulaa tai edes ilman jalustimia ratsastaminen kertoo, onko tasapaino riittävä vai ei. Selässä pitää pysyä ilman jalustinten tukea kaikissa askellajeissa tai ei ole riittävän hyvässä kunnossa ratsastaakseen hevosta tasapainoisesti ja rennosti. Pikistää väkisinki jostain, jos ei pysy selässä ilman jalustinten keinotekoista tukea. Oman tasapainon heikkouden tiedostamisen jälkeen aloitin pian salitreenit. Välillä aktiivisemmin, välillä harvemmin. Riippuen paljon työtilanteesta ja kiireistä. Sitten se muuttuikin laiskuudeksi. "Kyllä mä sit huomenna!" You know?

No, jostain kumman syystä alkuun näistä iltatreeneistä ja tasapainon parantumisesta huolimatta tipuin edelleen. Itsevarmuus tosin alkoi kasvaa. Seuraava asia, mikä mun piti korjata oli ratsastusasento. Yksin ratsastamisen varjopuoli on se, että oppii äkkiä huonoja tapoja ja huonoja asentoja, joita ei itse edes tajua. Mä jännitin ratsastamista ja pelkäsin Topin seuraavia liikkeitä niin paljon, että henkisen pienuuden lisäksi istuin selässä käpristyneenä. Tarkoitti siis pientä etukumaraa, jalat kipsissä vähän liian takana. Se on sama asia kuin olisit kyykyssä uimahallin hyppylaudan reunalla valmiina lähtöön. Sit joku - satulan takakaari - potkasee persauksiin ja FIUUU sinne meni! Ei siis näin. Yksi ratkaiseva tekijä mulle oli tajuta yhdellä valmennustunnilla, että kantapäät voi työntää eteen ja hevosen kainaloihin. Niitä ei tarvi pitää oppikirjamaisesti, jos tuntuu, ettei luota tilanteeseen. Varsinkin, kun on taipumus käyttää pohjetta lähempänä takajalkoja kuin satulavyötä, kuten yllä kuvassa. Liioittelemalla jalkaa eteen tilanne korjaantui. (Ei kuitenkaan syvemmälle jalustimeen, kuten alla.) Tämän oppimisen jälkeen tippumiseni väheni puoleen. Oikeasti. 

Seuraava askel oli lantio eteen. Se ei siis tarkoita, että pitäisi istua takakenossa! Vaan ihan vain sitä, että työnnät oman häntäs alles, käytät niitä vatsalihaksia. Näin pystyt pitämään painon keskellä, kropan valmiina esimerkiksi hyppyyn ja kuitenkin niin, että jos hevonen esimerkiksi kieltää, sä et inahdakaan satulasta. Aivan mullistava juttu! Tämän tajuamisen jälkeen (tähän tarvittiin "muutama" muistutus, että jäi selkärankaan) tippumiset on vähentyny vielä enemmän. Nollaan en voi sanoa vielä päässeeni, koska rakas karvalapsi keksii aina uusia juttuja, joihin en ole varautunut. Kuten "hyppään esteen, mutta vinoon, niin että laskeudun kilometrin oikealle ja sitten pukitan". Miten kiva! Että just ku luulet selvinnees ylläripylläristä ja oot hilaamassa takapuoltas lähemmäs satulaa, sieltä tulee vielä se viimenen niitti. Ja sinne se hävis häntä pystyssä ku pieru saharaan. Taas riitti tallilaisilla juteltavaa! "Siitä se suhahti maneesin oven edestä ilman ratsastajaa".

Okei, eli teknisiä juttuja joille jokainen voi tehä jotain helpostikin, jos vaan muistaa, tajuaa ja treenaa. Mutta entä se rohkeus? No, jos pelottaa liikaa, sitä vetää ittensä kippuraan. Se on ihan sama, mitä joku on kertonu, mitä valmentaja huutaa pääpunasena kentänlaidalla tai mitä ajatteli juuri ennen tuntia "tänään mä pidän kantapään alhaalla ja hyppään ainaki metrin!". Pelkotlassa kroppa ei tottele järkipuheita edes naapurin päästä. Omastahan ei tule järkipuhetta. Mutta siis, jos siitä pelosta pääsee yli, niin kropan saa hanskaan ja avot! Mitä se sit vaatii? No se vaatii sen, että luottaa itteensä ja taitoihinsa. Ja jotta voi luottaa itteensä, pitää olla myös sellainen tasapaino että on hyvä olla hevosen selässä. Mulla meni 3 vuotta ja monta salilla vietettyä tuntia ennen ku opin luottamaan siihen, että mä handlaan Topin ja lähes kaikki tilanteet sen kans Pysyn jo pirun hyvin kyydissä aiempaan nähden PAITSI! silloin kun mä matkustan tai luovutan.

Eli tasapaino on hanskassa, eikä mua pelota enää. No kun ei pelota, ei oo koko aikaa varautunut ja kun ei ole varautunut, niin helposti tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen ja heittäytyy matkustajaksi. Silloin ei oo skarppi eikä tilanteen tasalla. Ajattelee ehkä rusetin väriä ja unohtaa, että edessä oli vielä valkoinen portti tai paali. No hups. Rusetti edelleen mielessä, mutta ei kädessä.

No, sitten on ne tilanteet, kun päättäväisyys ja itsevarmuus loppuu kesken. Joudut keskelle elämäs pukkisarjaa, ja selviät kahdesta ensimmäisestä kohtalaisesti, mutta sitten tulee se ajatus "äh, en mä pysy/ei tästä tuu mitään/voi ei nyt mä tipun" ja sit sä tiput. "Nyt mä tipun." Ei juma miten jälkikäteen ärsyttää, kun kuulee tuon ajatuksen edelleen päässään ja tietää tasan, että ei, et olisi tippunut, jos et olisi ajatellut noin. Kun sen ajatuksen päästää päähän, koko kroppa lamaantuu ja kaikki lihakset suorastaan huutaa, että "hei me lennetään!". 

Tilannekuva. 2016

Yksi tallituttu on vienyt tilanteen jo niin pitkälle, että heittäytyy alas hevosensa pään viereen joka kerta, kun tulee tiukka paikka. Siististi jaloilleen, niin ettei mitään ehdi tapahtua. Mutta eihän niin voi tehdä kisoissa, eikä joka kerta. Hevonen alkaa pitää sitä normaalina ja ehkä jopa hauskana ja helppona tapana päästä ikävästä työnteosta. No, jokainen priorisoi asiat omalla tavallaan. Jos esim. kroppa ei kestä enää ainuttakaan hallitsematonta jalkautumista, niin se heittäytyminen voi olla ainoa vaihtoehto, jos aikoo vielä joskus kävellä. Mua auttas kyl, jos osais tulla jaloilleen, ois pienempi riski teloa itteensä tai päästää hevosta karkuun. Mä niin nään jo sieluni silmin Topin vetämässä häntä pystyssä maastoesteiltä trailerialueelle saaden aikaan kaaoksen, jonka jälkeen antaa ensimmäiselle vastaantulijalle kiinni ja katsoo söpösti "onko namia?".

Muutama malliesimerkki 2013-2015:

Viime talvena hankitreenissä menin harjoitusravia ympyrällä pellolla. Topi oli jo vähän relannu ja kuuliainen. Uppouduin työntekoon, kenahdin etukenoon ja molemmat jalat hitusen taakse. Ihanteellinen katapulttiasento! Se oli yksi nanosekunti, kun istuin siellä pehmeässä kinoksessa. Takaa tietä pitkin tuli auto, joka ilmeisesti säikäytti Topin, joka hetkeäkään miettimättä heitti kokovartalopukin. Jos olisin laittanut kantapäät eteen, en olisi todennäköisesti tippunut.

Kevään ekat erikoisestekisat Peuramaalla ja oltiin hypätty jo 11 estettä. Nro 12 oli valkoinen (tadaa!) pieni heinäpaali, joka oltiin hypätty jo pariin kertaan toisesta suunnasta. Varjon puolelta. No daa, eihän se näytä samalta auringon puolelta! Jo pelkästään lähestyminen oli huono, sillä oikaisin suunniteltua reittiä roimasti. En ratsastanut sitä tietä ku piti vaan tulin huonolla linjalla ja paali pääsi "yllättämään". Enkä ollut varautunut - ei kantapäätä eikä lantiota edessä. Paino vähän jaloilla ja jalat irti kyljistä enkä myöskään keskittynyt hevoseen. Topin äkäinen sivusyöksy oli videolta katsottuna snadisti ennakoitavissa, mutta mä olin auttamatta myöhässä tilanteesta. Mä en siis keskittyny koko touhuun kunnolla.

Ja estekorkeus oli? 2015

Kaikki ensimmäisten 3 vuoden tippumiset on lähteny huonosta tasapainosta, joka on johtanu itsevarmuuden puutteeseen ja ajatukseen "apua mä tipun!", jonka seurauksena en ole edes yrittänyt pysyä kyydissä. Riittävän monta kertaa kun lensi kyydistä tavalla tai toisella, alkoi tehdä mieli pysyä kyydissä vaikka väkisin. Sitten alkoi salitreenit ja saatiin kantapää eteen ja häntä alle -ohjeet. Näistä seurasi myös se, että en pelkää ratsastaa. Kaikin puolin homma on kivempaa ja uskallan mm. hypätä isompaa, kun en pelkää. 

Pitkä tuli taas tästäki. Tippuminen on siis pitkälti asenne asia. Vahinkoja sattuu kaikille olympiatasollakin, mutta jos tippuu jatkuvasti, niin jotain on jo pielessä. Joko on tehtävä itelleen jotain tai ostettava tasasempi hevonen. Ite suosin ensimmäistä ;) Topi <3

Armoton tunari

Laidunkaudella klo 17-19 on päiväuniaika. Kuorsaaminenkin kuulemma yleistä...

Jotta virheistä voi oppia, täytyy virheet ensin tunnistaa ja tunnustaa. Pitää tiedostaa tehneensä jotain väärin, että sen voi korjata. Seuraavaksi pitäisi tietää, miten se korjataan ja iskostaa uusi toimintamalli päähän. Hevosten kanssa sitä ensin ajattelee oppineensa jotain virheistään ja että nyt! Nyt tämä sujuu! Niin sitten hevonen muuttuukin erilaiseksi ja olet uudessa tilanteessa ja teet uuden virheen. Edellisen tilanteen ratkaisu ei enää sopinutkaan tähän tilanteeseen. Voi miten palkitsevaa se onkaan!

Tilanne päällä.

Tässä kohtaa pitäisi valmentajan astua kehiin. Kertoa, että hei, tässä tilanteessa sinun pitää toimia niin tai näin. Erityisesti kilpailuissa, kun oma ajatusmaailma on sekaisin ja tilannetaju on.. tai siis sitä ei ole jännityksen takia, tarvitsisi jonkun, joka huutaa kentän laidalta, että miltä meno näyttää, mikä on vielä pielessä ja mitä asialle voisi edes yrittää tehdä.

Oltiin pari päivää sitten pitkästä aikaa rataestekisoissa. Tällä kertaa Laaksolla, jonka kentällä on tilaa enemmän ku juuri missään, missä olen ratsastanut maastoja lukuun ottamatta. Suuri tila nielaisi mm. nopeustajuni täysin. Hevonen oli pohkeen takana ja tuntui vetelältä ja tuntui, ettei se edennyt ja pitäisi saada vielä lisää. Lopputulos oli sitten virhearvio toisensa perään ja huonoja lähestymisiä hevosella, joka paino miljoonaa pitkänä ku teekkarin vappu. Pelkäsin ottaa yhtään ohjasta, koska mopo tuntui hyytyvän heti ensimmäiseen pidätteeseen. Jalassa ei riittäny paukut kompensoida pidätettä, niin että vaikutus olisi ollut ylöspäin eikä taaksepäin.

On Topi kyllä... <3 Poika tietää, miten pelastaa tilanne :D

Kun tilanteeseen vielä lisätään itse kerätyt henkiset paineet, koska kentän reunalla tuijotti henkilö, jonka silmissä olisin halunnut olla kehittynyt valovuoden ja kaikista paras, oli tilanne valmis. Päädyin siis tekemään samat virheet kuin 2 vuotta sitten saman tasoisella radalla. Sillä kertaa tosin tipuin, tällä kertaa en. Mutta ihan yhtä kamalaa räpeltämistä ja virhearvioita. Ei se tippuminenkaan kaukana ollut, todellakaan. Se kakkosen hissihyppy taas sinne kuuhun oli ihan kamala. Hevosparka. Ihan voin sanoa, että hävettää, miten huonoa ratsastusta harrastin. No, hevonen ei kyllä auttanut tilanteessa muuten kuin kiipeämällä sinnikkäästi paikasta kuin paikasta esteistä yli. Siitähän luonnollisesti seuraa yleisön sympatiat hevosta kohtaan, joka taistelee ratsastajansa puolesta, joka vaan säheltää. Oikeasti hevonen joo hyppäs kiltisti, mutta olisi se voinut reagoida jalkaan tai edes raippaan jotenki muuten ku sukeltamalla.

Jos jotain positiivista, niin esteet tuntui pieniltä ja 90 cm rata myös näytti siltä, että Topi vaan laukkas esteistä yli. Metrissä joutu jo vähän ponnistamaan, koska lähestymiset oli niin kakat. Muuten seki olis varmaan ollu vaan muutama harppaus. Ainakin tiedän nyt, että verryttely kertoo täysin, miten se pitää ratsastaa radalla. Pinpong-päivänä pelham on kaveri ja mä pidän vaan paletin kasassa ja näytän tietä. Laahustuspäivänä paksu nivel ja kunnon kannukset - julmettua ratsastusta ja työstämistä verkassa, että takaosan saa alle. Vaikka sitte niitä takaosakäännöksiä, piruetteja, vaihtoja tai mitä ikinä tarviikaan - jotta se on sitte ihan loppu ja väsy jo ennen rataa ja verkan työstämiset häviää ensimmäiseen kaarteeseen. Nyt mä jotenkin onnistuin haahuilemaan läpi koko verkan kuvitellen, että ympyröillä ja suunnanvaihdoilla saan takaosan alle. What? Mikä aivopieru siellä kisoissa pitää aina iskeä?

Pitää varmaan palkata joku kentän laidalle hokemaan, että väistöt, siirtymät, avot, sulut, kaikki. Nii ja se hengitä. Vähän ku meinas alkaa metri jännittämään, niin heti rupes henki kulkemaan huonosti ja sen huomas äkkiä suorituskyvyssäki. On se kumma, ku aikusen ihmisen pitää keskittyä hengittämiseenki! Samalla tietenkin pitäen hevonenki hereillä. Liikaa liikkuvia osia.

Tässä kohtaa olin ensin varma, että tipun. Sitte päätin olla tippumatta.

Okei, eli selvästi tiedostan omat virheeni ja about on joku ajatus, miten niitä pitäisi korjata. Ei saa kuitenkaan olla liian tiukkis. Vastahan me saatiin meidän eka rusetti kenttäkisoissa ja aletaan olla valmiita siirtymään vihdoin tuttariin! Alkuperäisen tavoitteen mukaan vuonna 2016 tosin piti olla helpossa ja ehkä osallistua joukkue SM:iin. No, kaikkea sattuu ja tapahtuu. Enkä tavoitteita asettaessa tiedostanut omia puutteitani. Olin vielä siinä sinisilmäisessä vaiheessa, jossa luullaan osaavamme kaiken ja olevamme päteviä ratsatajia. 

Tänä päivänä olen valtavasti parempi ratsastaja kuin silloin, mutta pidän itseäni ihan p*skana :D Osin taito kyllä tuli ihan puhtaasti itsevarmuuden myötä, ei niinkään tekniikan. Toisaalta olen ehkä oppinut kääntämään ajatukset suorittamisesta myös siihen nauttimiseen. Ekaa kertaa estekisoissa ajattelin ennen radalle menoa, että JES! Nyt pääsen hyppäämään kunnon esteitä! Ei pelottanut, eikä tehnyt mieli perua osallistumista. En miettinyt, että miksi olen täällä. Tiesin tasan, miksi olin siellä. En vaan ihan päässyt siihen flowhun ja radat oli tuskaa, mikä näky sitten uloski päin. 

 Suunta on siis selvästi oikea. Ehkä jonain päivänä pääsen vielä näyttämään sille yhdelle henkilölle, että olen kehittynyt edes vähän ;) Vaikka kuinka tiedän, että tämä ajattelumalli on ihan naurettava ja teen tätä itseni, enkä muiden vuoksi, niin palaan tuohon ajatukseen usein eri tilanteissa, eri piireissä. Ehkä siksi, että koitan löytää itsevarmuutta? Yritän todistaa itselleni jotain. Teen sen vaan eri persoonien kautta tajuamatta, että no other opinion matters than mine. Mun elämä, mun hevonen ja meidän omat ongelmat. Joista on pahimmat jo selätetty <3 Hurraa sille! 

(Sitten voittekin lyödä vetoa, että kuinka monta päivää tästä lausumasta menee siihen, että ihastelen hiekan jyviä tai kedon kukkia ratsastusvarusteissa. Jos ei muuten, niin sitten ilman satulaa tuulihousuissa, eiks je?!)