Tappajatiput ja pääsiäismunat

Sitä pettymyksen määrää, kun kaikki muu on mennyt nappiin valmisteluista verkkaan, mutta radalla hevosesta tulee pinkeä kuin viulunkieli ja suhaa esteistä ohi kuin rasvattu salama. Kuulemma ilma maneesissa oli kaikkiaan todella jännittynyt, eikä katsomostakaan kuulunut puheensorinaa ja monet hevoset kielteli esteille. 2/3 pääsi kuitenkin maaliin asti, joten ei sen ois pitäny mahdotonta olla. Vaikka kieltämättä mietin jo rataa kävellessä, että nyt on harrasteeseen aika vaativat esteet. Tuo kissa varsinkin, kun on niin kapea ja epämääräisen mallinen.

Kävinki sitte näyttämässä Topille ne, mitkä minusta oli kaikista epäilyttävimmät eli tappajatipun ja sapelihammastiikerin. Kyllähän se Topi niitäki tuijotti, mutta loppupeleissä se valkoinen laavu violeteilla munilla oli liikaa.Viime kisoissa päästiin sama este leikiten huolimatta joulukuusen koristeista ja blingblingistä. Ehkä ne munat muistutti isoja pedon silmiä? Koita siinä nyt sit taas arvata, että mikä tänään on jännää. Kaikkia esteitä kun ei ehdi millään esitellä ennen rataa. Jälleen kerran myös oljet maassa oli kauhea asia. Ekoissa kenttiksissä vaalea hiekka ennen estettä oli liikaa ja nyt oljet. Niihin en vaan osannu varautua enkä edes rekisteröinyt olkia rataa kävellessä. Okei, ehkä osin siksi, että kävelyssä tuli kiire ja juoksin radan läpi. Enkä nyt tarkoita juoksemisella, että pidin kiirettä, vaan saappaat jalassa juoksemalla juoksin radan loppuun - turvaliivi auki, kypärä vinossa ja saappaiden nahkaläpät lepattaen. Mahtoi ratahenkilökuntaakin huvittaa. Mulla piti olla hyvin aikaa! Mutta ei... jotenki taas onnistuin. Tästä seurasi se, että radan kulku oli mulle snadisti epäselvä, kun starttasin. Olisin muistanut kyllä radan, mutta jouduin sitä hetken miettimään, joten ehkäpä keskittyminenkin vähän herpaantui?

Maneesiin tullessa Topi siis jännittyi pinkeäksi. En taas osannut reagoida tilanteeseen riittävän tehokkaasti, kun se oli ollut verkassa jo niin rento ja rauhallinen. Tipun vieressä olevat pajunoksatki nosti pojalle veden kielelle, joten en pitänyt tilannetta kovin vakavana. Ravi tuntui siltä, että killun trampoliinilla ja Topin nenä nous ylemmäs ku oikeastaan ikinä. Ajattelin, että ok, nyt on ryhtiä, en lähde kiskomaan alas, kun se etenee kuitenkin kivasti. Katselkoot nyt vähän - Mistä mä näitä ajatuksia oikein revin aina kisatilanteessa??? Daa... Olisi varmaan pitänyt tehdä avoa se yksi pitkä sivu, koska avolla se verkassakin suorastaan löysisty. "Ei jaksa. Onko pakko?" Joku voltti ehkä ja se vitoseste ois pitäny näyttää. Mutta eeei. Toki, en tiedä oisko se vitosesteen näyttäminen auttanu mitään.

Verkkahyppy ykköselle meni leikiten. Luottavaisin mielin siis ja näytin vielä yhden valkoisen esteen Topille, kun pilli jo soi. Tässä välissä olisin ehkä voinut vielä ravata sen vitosen ohi, jos olisin pitänyt sitä vaikeana esteenä. Tästä lähtien muistan, että valkoiset jutut ja oljet on pahasta. Mutta pilli tosiaan soi ja mentävä oli. Mua ei pelottanut. Jännä homma sinänsä.

Ykkösen jälkeen oli hyvä fiilis, eikä tullut pieneen mieleenkään, että helppo pieni laavu olisi ollut jotenkin vaikea. Niinpä en osannut varautua yhtään ohi menoon ja näyttääpä videolla siltä, että päästin vasemman pohkeen nanosekunniksi irti. Sehän riittää valoakin nopeammalle panttereita pelkäävälle ponille. Videolla näyttää myös siltä, että mulla olis ollu aikaa pelastaa tilanne, mikä tuntuu nyt tosi turhauttavalta. Selkään se tuntui siltä, että peli oli menetetty ja ote hevoseen hävisi. Se oli ku limanen kala, joka vaan lipes sormien välistä. Se heitti ohjat tyhjäksi, kaula mutkalle oikeelle ja lapa edellä karkuun. Siihen olis tarvinnu napakan ulko-ohjan tuen ja vahvan ulkojalan. Mutta oisko nekään riittäny? Noin kaukana esteestä aloitettu väistöliike olisi ihan täysin mahdollista korjata ja palauttaa hevonen takas linjalle. Jotenki se vaan tuntui täysin mahdottomalta ja ratsastajasta tuli täysin voimaton matkustaja. Sehän edesauttoi masennusta, kun leikki piti lopettaa kesken. Mikään ei ole turhauttavampaa, kun se, että et voi tilanteelle yhtään mitään. Tai jos voi, ei tiedä, että mitä sille pitäisi tehdä. Mun reaktionopeus ei vaan vielä riitä tähän.

Kannus ois varmasti auttanut paljon, mutta useimmiten pelkään käyttää jalkaa kannuksen kanssa, koska Topi protestoi herkästi väärässä kohtaa annettua kannusta ja pukittelee. Ja kun pelkää käyttää jalkaa, se lepattaa omiaan, eikä ainakaan auta tilannetta. Okei, asia, joka pitää ehkä vaan opetella ja opettaa Topille monen muun asian joukossa. Ei kannukset koulusatulan kans ole ongelma, mutta estepenkissä jalka heiluu enemmän, ylempänä ja kannus osuu herkemmin kylkeen, myös tahattomasti. Huoh, pakko se on sitäki alkaa opetella käyttämään. Mun mielestä ratsastin kuitenkin ihan hyvin ja moni asia on loksahtanu paikalleen. Silti kävi näin. Millä eväillä siis tästä eteenpäin? Jaa-a... Jos olisi joku helppo vastaus niin kaikki ratsastajat varmaan hyppäis gp:tä. 

Kaikestahan pitää kuitenkin löytää jotain positiivista, joten:

1. En tippunut. Viimeksi Harjussa tipuin verkassa ja nytkin olisin voinut jäädä matkasta, kun Topi ekan kerran suhas vitosesta ohi. Ei, olin todella tukevasti ja hyvin satulassa. Istunta tuntui kaikin puolin tukevalta ja turvalliselta! Estepenkki ei tuntunu enää liukkaalta katapultilta.

2. En pelännyt. En pelännyt Topin reaktioita, en pukkeja, en esteitä, en mitään. Esteet tuntui pieniltä (Jes!!!) ja hyppääminen helpolta. Hirvitti tottakai, että se tökkää jonnekin, mutta se oli enemmän sellasta... epäluuloa. ei pelkoa. Olen päässyt itsevarmuudessa uudelle tasolle ja se toivottavasti välittyy myös hevoseen ajan myötä.

3. Valmistelut meni hyvin. Olkoonkin, että ohimenoja tuli jo kotona, mikä ei ollu hyvä juttu, vaikka tilanteet silloinkin saatiin korjattua. No, ainakin niitä siis pääsee harjoittelemaan myös kotona. Mutta hevonen oli sopivan "veltto", ei ylimääräistä pöllöenergiaa ja se oli läpiratsastettu.

4. Osasin ratsastaa verkan alusta loppuun toimivasti ja kunnolla. Avot ja väistöt toimii kaikissa askellajeissa hyvin. Laukassa sai takajalat töihin, mutta poni ei pääse räjähtämään käsiin. Parin avon jälkeen kuulu vaan "pärsk" ja möröt katos nurkista. Ihan mahtava fiilis siihen paikkaan!

5. Topi saatiin juomaan reissussa! Se vaati kyllä valtavasti maanittelua ja läjän leivänpaloja, mutta melkein 10 litraa lopulta upposi mellavettä. Askel eteenpäin, että voidaan turvallisin mielin lähteä myös 2 päivän kisoihin.

 6. Mulla oli KK hevosenhoitajana ja se jaksoi mukisematta odottaa kilpailut loppuun eikä huomauttanut koko päivänä, että meidän lähtö mökille venyi niin myöhään - huolimatta 2 h odottelusta, että kisat päättyy ja päästään vielä treenaamaan. Sain myötätuntoa, tukea ja turvaa. Näin videolta heti radan jälkeen, miltä se näytti sivusta päin. En ollut kyllä ihan varma siinä mielentilassa, että haluanko katsoa... Katsoin kumminkin. Enkä ollut yksin itkupotkuraivarini kanssa <3

7. Sain ratkaistua ongelman vielä ennen kotiin lähtöä. Hetken keskusteluiden jälkeen sain tosiaan  jäädä kisojen jälkeen hyppäämään sen vitosen, ettei tarvitse viedä nuorta kotiin huonon suorituksen jälkeen vaan sain sen vieläpä nätisti esteestä yli ja saatoin kiittää ja taputtaa poikaa. Heti oli paljon parempi fiilis, kun voitettiin möröt ja vieläpä niin "helpolla" tavalla. Vaatihan se 5 minuutin kiertelyn esteen ympärillä, mutta sitten se oli ekasta lähestymisestä homma selvä. Hieno poika <3

8. Topi tykkäs kyllä hypätä. Nyt oli liikaa pelokkeita ja ratsastaja ei ollu tilanteen tasalla tarpeeksi eikä rutiinia riittävästi, mutta poni eteni ja hyppäs mielellään.

9. Ne askellajit... Näittekste miten se leijaili?! Sen ravi näyttää kimmoisalta, sen laukka on saanu voimaa ja pontta eikä me liikuta enää niin ku laakamadot tai valuva räkä! Käyntiki oli hienoa, mitä nyt vähän nyki, koska "mörkö". Liikkuuhan se nyt kaikkiaan ihan eri tavalla kuin vuosi tai kaksi sitten. Vielä kun saisi ne ratsastajan kädet aloilleen...

10. Elämä ei päättynyt tähän, enkä vielä ehtinyt myydä hevosta. KK ilmoitti heti, että hänellä on sitten etuosto-oikeus, jos hairahdun niin pahasti, että pistän hevosen myyntiin. No, en mä nyt sentään. Vähän piti kuitenkin läpällä siitä puhua tallillakin. Jotenki jännästi ei kuitenkaan tullut heti tarjouksia. Onkohan meillä jo liian paha maine? ;)

Muistilista kisoihin

Mitä minun pitäisi siis ensi kesänä muistaa ennen kilpailuita ja osata itse kilpailuissa paremmin? Kokosin  muistilistan viime aikaisista sekä vuosien tuomista opeista Topin kanssa.

1. Valmisteleva viikko ei saa olla kevyt, vaan hyvät tehokkaat treenit alle. Ei piippuun, mutta selkeästi läpi ja ylimääräiset tehot pois. Magnesium auttaa myös hyvin Topin rauhoittamiseen.

2. Edellisen päivän ratsastus pitää olla oikea ratsastus eikä maastokävely puskassa. Jos se ei ole läpi kotona perjantaina, miksi se olisi sitä ulkopuolella lauantaina?

3.Traikkuun heinäverkko, että se pysyy siellä tyytyväisenä niin matkalla kuin perilläkin. Ilman verkkoa heinät on lattialla ja matkalainen huutaa henkilökuntaa.
4. Kisapäivän aikataulu pitää olla sopiva. Ei liian aikaisin kisapaikalle, ettei Topi joudu seisoskelemaan. Kiirekin on Topin kannalta parempi, joskin omat pasmat voi mennä sekaisin. On jo todistettu, että 5 min kouluverkka voi riittää hyviin pisteisiin. Ei sitä kisapaikalla enää mitään muuteta. Tämä ei tietty ole tavoite, mutta joskus asioita vaan menee pieleen. Tai siis aika usein. n. 20-30 min olisi hyvä. Joskus olen istunut selässä tunnin jo ennen suoritusta... kumpikaan ei tykkää.

5. Verkka pitää aina suunnitella. Pää ei toimi kisapäivänä kuitenkaan.Verryttelyssä tehdään väistöjä, avoja, sulkuja ja siirtymiä. Ei päätöntä ravailua ja laukkailua ympäriinsä. Nopeasti esteille, että se saa ajateltavaa. Samalla joudut iteki miettimään miten siellä selässä heilut. Aloita puomiesteistä aina jos mahdollista.

6. Kantapää kainaloon. Ei saa könöttää etukenossa kantapää kupeissa, koska silloin on kuin tykinkuula valmiina lähtöön ensimmäisestä pukista.

7. Käsi. Älä roiku siinä ohjassa. Ei saa vetää ku viimestä päivää, mutta älä heitä ohjaa pois. Ohja ei saa myöskään löystyä missään vaiheessa tyhjäksi. Ei yhtään! Eli sopiva tuki ja nenä ylhäällä estettä lähestyessä sopivalla tuella. Älä myötää askelen mukana. Mutta ei saa vetää. Tässä ku onnistuu niin se on jo puoli voittoa.

8. Katse. Älä tuijota estettä vaan sen yli. Samalla saat pidettyä painon paremmin keskellä. Ajoissa katse seuraavalle esteelle. Jos et itse tiedä mihin olet menossa, miten se hevonen sen sitten tietää?

9. Pidä jalat kiinni! Ei saa antaa niiden lepattaa irti kyljistä, vaikka edessä olisi kauheakin okseri.
10. Jos et saa painoa keskelle, lyhennä oikea jalustinhihna. Eli jos se ei käänny vasemmalle, tee jotain. Tämä koskee nyt siis ihan vain minua ja minun vasemman nilkan ongelmaani.

11. Älä päästä omaa tai hevosen nenää alas missään vaiheessa! Topi pukittaa kyllä alas, jos antaa sen nenän mennä jalkojen väliin ja on sellanen päivä. Eikä se laakamatoasento ole muutenkaan kovin ergonominen kummallekaan. Mieluummin nenä ylös.

12. Hengitä. Koko ajan. Ei pätkissä. Tämä on ehkä oleellisin juttu, että ylipäänsä selviää maaliin. Eikä kukaan soita heti lanssia paikalle.

Kaikki muu hoituu kuin itsestään. "Anna Topin hoitaa loput. Se pystyy ja osaa kyllä :)"

Kuvat by KK 8/2014

Perunasäkki

Ehkä jotain pientä korjattavaa (2013)

Aina välillä ajattelen (lue: koko ajan), että ratsastukseni näyttää siltä, että olen ekaa kertaa hevosen selässä. Selkä on spagettia, jalat heilurit ja kädet narujen päässä pomppivat pingispallot. Tietyissä tilanteissa siltä se näyttääkin. Onneksi ei aina. Nuorena mulla oli kaunis ryhdikäs istunta, mutta se hävisi kasvamisen ja ratsastuksen taukoamisen myötä jonnekin. Nykyään oikeassa asennossa istuminen on sula mahdottomuus, ellei olla pysähdyksissä ja ensin asettele itseäni sinne satulaan puoli minuuttia. Vasen laukka on tuskallisen vaikeaa ja ryhdistä ei ole tietoakaan. Mutta niillä ei liene väliä muualla kuin kouluradalla, kunhan ei häiritse hevosta ja pystyy antamaan oikeat avut oikeaan aikaan. Niin ainakin uskottelen itselleni, kunnes hevoseni on taas nakannut valmiiksi syöksyasennossa istuvan ratsastajan pöpelikköön. "Lähti ku tykin suusta" istuu aika hyvin tähän mielikuvaan.

Pala täydellistä istuntaa. r. Shirak (2004)

Tänä päivänä on tarjolla jos jonkinmoista istuntakurssia ja -tuntia. On ratsastuspilatesta, centered ridingia ja sen sellaista. Mitään näistä en ole kokeillut, haaveillut vain. Miksi? Koska lompakkoni sisältö on rajallinen ja olen halunnut panostaa edes niihin perusvalmennuksiin ja kilpailuihin. Kotonakin voi kuitenkin tehdä todella todella paljon ihan itsekin istunnalleen. Oma valmentajakin pystyy sanomaan paljon, kun vain pyytää. Ekaks tietty tarvii hevosen ja vieläpä sellaisen, joka reagoi ratsastajan istuntaan ja pieniinkin apuihin. Jos ratsastaa kuurolla puupökkelöllä, joudut kuitenkin tekemään niin äärimmäisiä liikkeitä raajoillasi, että et saa siitä kaunista muuten kuin esittämällä kiihtynyttä balettitanssijaa siellä selässä.

Oi niitä aikoja... t. Darial (2007)

Mun suosikki tapa kehittää omaa istuntaa on junnusta asti ollut ilman satulaa ratsastaminen. Erityisesti pyöreällä tinkerillätai suokilla, jonka askelet on tasaset ja luonne vielä tasasempi. Laukkaa löysin ohjin ja ilman satulaa pitkin pururataa. Purtsi <3 Laihalla luisevalla pv:llä, jonka selkäranka pistää ahteriin ja jonka mielenliikkeet on yhtänopeat kuin sun silmänräpäytykset - sillä se ei ole niin hauskaa. Topi </3Sen selässä ei pääse rentoutumaan saati miettimään omaa asentoa. Siellä kipristät itsesi munamaiseen suojeluasentoon ja yrität pikistää itsesi hevoseen kiinni, mutta todellisuudessa pompit vaan pahemmin ja lopulta munamainen asento suojaa niskaasi retkahtamasta tömähtäessäsi maahan. Tässä tapauksessa ehdottomasti parempi vaihtoehto on mennä ilman jalustimia. Aina parempi, jos saat jonkun liinan päähän juoksuttamaan hevosta ja hevoselle sivuohjat. Silloin pääset oikeasti keskittymään itseesi ja voit unohtaa hevosen. Kyllä se oma hevosia pelkäävä mieskin kelpaa tähän hommaan. (Hox. stereotypia. Ei päde läheskään kaikkiin miehiin.) Sä voit edelleen vaihtaa askellajista toiseen itse, mutta joku muu pitää näennäisesti hevosen ympyrällä. Ei se hevonen sitä tajua. Heti.

Yksi valmentaja kerran sanoi, että etsi netistä kuva mielestäsi täydellisestä istunnasta, jollaisen haluaisit itse, tulosta se ja ojenna miehellesi tai kaverillesi ja pyydä huutamaan kentän laidalle, mitkä asiat istunnassasi eivät ole niin kuin kuvassa. Mies on tähän ehkä huono, koska huudat kuitenkin kohta takaisin "mutta ku ei pysty!" tai "tuu ite koittaan!" tai jotain muuta ihan vaan koska turhauduit siihen, kun lonkka ei aukea ja kyynärpää ei pysy kyljessä. Ja kun "ei toi mies vaan tajuu...". Valitse huutelijaksi henkilö, jolle et kehtaa väittää vastaan. Saatat ehkä jopa kuunnella ja kiltisti yrittää toteuttaakin.

Aluevalmennus: jalustimet irti satulasta... (2014)

Muita hyviä tapoja? Mä vedin siskolta kerran kyynärpäät pintelillä selän taa (siskoja saa kiusata <3). Tuli ryhtiä, eikä kädet heilunu. Siihen on nykyään joku ihme muovinen telinekin tehty. Ehkä snadisti turvallisempi ja helpompi käyttää ku solmitut pintelit. Sitten voit myös ottaa jalustimen roikkuvan hihnan pään jalan etupuolelle ja omaan käteen, jotta käsi pysyisi paikallaan. Auttaa myös pitämään vastaan tarpeen tullen. Ei toki ole suositeltavaa opettaa hevosta makaamaan kuollutta kättä vasten, joten pitää olla varovainen, jos lukitsee kätensä paikalleen. Topi ei tule kovaksi suusta, mutta saattaa ilmoittaa nopeasti, että mene sitte itte! Vaihtoehtoisesti voi kiinnittää jonkun hihnan satulan lenkkeihin etukaaren kohdalla tai niissä olevaan kauhukahvaan. Meidän koulusatulassa on kauhukahva. Joskus on kuulemma otettu vesilasia käteen tai raippa poikittain ja molempien peukkujen alle. Tai kukka käteen ohjan kanssa. Kukka ei saa kallistua tai vesi läikkyä. Joku valmentaja uhkasi ottaa sulta viiskymppiä ja laittaa pepun ja satulan väliin. Jos se tippuu, löytäjä saa pitää. Ts. opettaja. Kikkoja löytyy!

My favorite pic... (2015)

Istuntaa kehittää huomattavasti myös kevyenistunnan harjoittelu vaikka jokkey-jalustimilla. Se vahvistaa keskikroppaa. Pakko vahvistaa, johan se tuntuuki niin kauheelta! Joudut myös ehkä painamaan kantapäitä alemmas tukevan asennon löytämiseksi ja nostamaan päätäsi, että näet edes ne korvat, joita on aina niin kiva tuijottaa. Kovin arvaamattoman tai herkän hepan kanssa tämä on aika hankala harjoitus. Jos horjahdat, tiput. Jos naapuri horjahtaa, tiput. Jos hevosen mielentila horjahtaa, tiput. Ellet sitten ole se ammattilaiskenttäratsastaja, jota ei saa alas kuin kaatamalla hevosen. 

Jos oma istunta ahistaa, kerro siitä omalle valkulle. Saat vähintäänkin tukea "ei tuossa nyt niin pahasti vikaa ole. Sen kun ratsastat." tai siis "pidä ne ohjat kädessä. Hartiat takana. Selkä suorana. Kantapää alas. Älä purista polvella. Katse eteen. Katse! ja ne ohjat. Istu molemmilla istuinluilla. Älä kipristä kylkeä ja kaadu kaarteessa mukana vaan istu suorassa. OHJAT!"

Istunnan kanssa ei voi oikoa. Jos kroppa on jostain jumissa, se näkyy kaikessa ratsastamisessa. Esim. viime treeneissä vasemmalle kääntyminen tuntui taas sulalta mahdottomuudelta. Se johtui taas vain ja ainoastaan siitä, että vasen nilkka oli jäykistynyt ja koko jalka oli ylempänä kuin o

Kantapää vielä alas ni aika jees! (2014)

ikea. Jalustinhihnoja muuttamalla olisin korjannut tilanteen ja auttanut hevosenkin elämää, mutta piti ratsastaa muutama päivä ja mennä ilman jalustimia, että taas muistin ja tajusin, miksi kaikki on niin vaikeaa vasemalle. Kummasti rupes poni taipumaan ja kääntymään, kun korjasin tilanteen. Minusta tuntui, että se jopa ihan huokaisi, että "vihdoin, senkin daiju." Ja taas ihan vaan siksi, että nilkka on jumissa.

Ikävä kyllä paras apu siihen istuntaan on liikunta ja venyttely. Mulle pilates/functionality, salitreenit ja loputon tuskallinen kamala ahistava venyttely on ne avainasiat, joilla sain istuntaa parannettua. Mutta heti ku nuo lopettaa niin ongelmatkin palaavat. Ei tätä kroppaa lopullisesti saa korjattua parilla salitreenillä, mutta elämää sillä voi helpottaa. Varsinkin hevosen elämää. Jahka tästä flunssasta pääsen, niin alan harjoitella ohjasajoaki. Tulee juostua itselle kuntoa ja liikutettua poni. Kiitos flunssien ja pieleen menneiden aikataulujen, 2 kk taukoa kaikesta oheisliikunnasta ja se näkyy sekä vyötäröllä, että videolla. Eiku lenkille mars!

ps. vaikka istuisin pääosin kuinka hyvin, kun iskee pakokauhu ja paniikki, tästä kropasta tulee rautakanki niillä pingispalloilla ja heilureilla. Jännitys on pahasta.

Jipii! (2014)

Läsnäolopakko

Jostain tajunnan syövereistä työpäivän jälkeen hississä nousi yhtäkkiä ajatus siitä, että Topi on opettanut minulle todella paljon läsnäolosta. Olen ollut koko ikäni oman tien kulkija ja sitä myöten myös omissa maailmoissani viihtyvä. Olin sitte kotona, tallilla tai vaikka kavereiden kanssa, ajatukset kulki usein omaa rataa. Yks parhaimpia muistoja yläasteelta on, ku kavereiden kans käveltiin liikkatunnin jälkeen uimahallilta koululle. Kaverit jutteli "tiettyyn sävyyn" luokan pojista edellä, kun minä jostain ajatusten syövereistä tokaisin kesken keskustelun, että "mun silmät heijastaa". Ajatus juonsi juurensa jo ala-asteelta, mutta nyt sanoa paukautin sen ääneen. Hetken mua tuijotettiin, naurettiin ja keskustelu jatkui. Edelleen ajoittain nauretaan sille. Vasta 15 v. myöhemmin näköjään ymmärrän koko tilanteen ja miksi toistuvasti päädyn siihen.

No, sama poissaolevuus on pätenyt aina ratsastukseenkin. Nyt kun asiaa miettii, niin ihme, että pääsin koskaan niinkin pitkälle, mitä pääsin ennen Topia. Mulla on kyllä kiven kova keskittymiskyky, mutta keskityn enemmän itseeni kuin ympäristöön tai allani olevaan hevoseen. Ratsastus on aina ollut mulle suoritus, jossa mietin, että mitä minä teen tai en tee. En ole juuri kuunnellut hevosta ajatuksella. Tottakai huomannut sen reaktiot, mutta ne on ollu enemmän mekaanista tajuamista ja kylmää tulkitsemista kuin rehellistä kuuntelua. Eräs ratsastustunti kin pääty riitaan, koska en tajunnut, että opettaja puhui minulle. Luulin, että se neuvoi koko ajan toista (taitavampaa) ja mä vaan köpöttelin ympäriinsä ja yritin pysyä poissa tieltä. Sain uppiniskaisen leiman otsaani, kun en tehnyt mitä opettaja oli käskenyt. En vain ollut tajunnut. Topi on antanu vähän erilaisia leimoja. Sellasia kirjavia ja turvonneita. Samasta syystä.  Joko olen hukkunut ajatuksiini tai en ole vain kuunnellut Topia ja tarkkaillut mun tekemisten vaikutusta siihen. Asia kerrallaan ja valmentaja valmentajalta olen oppinut uutta ja nyt ne opit kietoutu yhteen ainoaan sanaan. Läsnäolo. Kuunteleminen. Silmiin piirtyy kuva Keravan maastoesteiltä, kun olen pysäyttänyt Topin ennen estettä. Valkku kysyy miksi, kun se reagoi jo siihen ekaan pidätteeseen hyvin. "Ai reagoi vai?" (Dumbass)

Esimerkkinä myös se, että jännityksestä kangistuneena olen pelottavissa paikoissa roikkunut suussa kuin turvatakseni hätäjarruun koko ajan. Topilla tottakai meni sitte kuppi nurin sellasesta turhasta kiskomisesta, mutta kesti pari vuotta tajuta se. Mulle se oli vaan "veemäinen vatipää", vaikka se yritti kertoa mulle, että "ite oot!". Yksi valmentajista sai mut tajuamaan sen, mitä mulle oli hoettu jo 2,5 vuotta. Joskus vaan tarvitaan se oikea ajoitus ja oikeat sanat, että ratsastajan korvien välissäkin ne herneet kohtaa. Monelle asialle on löytynyt ratkaisu, kun on löytynyt syy, mistä mitkäkin Topin reaktiot johtuivat. Tarvittiin valmentaja sanomaan mulle, että mulla on herkkä hevonen, että tajusin sen. Tiesin, että se on herkkä, mutta jonku muun piti sanoa se ääneen, että opin oikeasti suhtautumaan asiaan niin kuin piti. Mutta se lienee normaalia ihan kaikille.

Ennen Ypäjän hallimaastoestevalmennusta aamulla olin ahistunut ja täysin haluton lähtemään pitkälle ja raskaalle reissulle Topin kanssa. "Entä jos se taas riehuu? Jos mä taas tipun? Mua pelottaa kuitenki eikä siitä tuu yhtään mitään. Tää on ihan typerää, miks mä teen tätä, voinko mä perua sen" jne. Tunnollisena en tietenkään olisi kehdannut niin tehdä, kun kaikki asiat oli sovittu ja järjestelty ja tunti maksettu etukäteen. Matkalla oli vähän parempi fiilis, vaikka edelleen jännitti. Silloin jostain tyhjästä hyppäs ajatus uudestaan siitä läsnäolosta ja ymmärsin, että aina hypätessä olen ollut poissaoleva. Heti, kun jännittää, pakenen pääni sisään, kroppa menee kipsiin ja jätän hevosen yksin. Tavallaan jätän itsenikin yksin. Niin. Sekin valmentajan neuvo hevosen jättämisestä yksin sai ihan uuden merkityksen. Se ei ole pelkästään mekaanista apujen hukkaamista vaan koko ajatuksen hukkaamista. Totally lost the point. Hevonen ei ole kone, joka suorittaa ratsastajasta huolimatta - ellei se ole oikeasti se "kone", joka vie tädin ku tädin maaliin. Maksaa hunajaa, omaa enemmän sydäntä ku kykyä tai on kuopan reunalla. Hevosta pitää tukea ja auttaa. Olenhan mä yrittänyt auttaa, mutta keskittymällä omaan tekemiseen, ennen kaikkea omiin virheisiin. Omaan kroppaan ja apuihin. Ei siihen hevoseen. Ajatukset pitäs siirtää enemmän siihen ajatukseen "tehdään tämä yhdessä". Eikä niin, että kun mä teen näin, niin sä teet noin. Samalla keskittyminen menee oikeaan suuntaan ja jännityksestäkin on helpompi päästä eroon. Ainakin teoriassa!

Toteutus tästä ajatuksesta on luonnollisesti pahasti vaiheessa. Pienen eron olin jo huomaavinani valmennuksessa ja menihän se tosi hyvin. Heppa oli sopivan väsynyt, että se ei riehunut eikä pöllöillyt yhtään ylimääräisiä, mikä auttoi mua keskittymään olennaiseen. Tarpeeksi pirteä kuitenkin innostuakseen tehtävistä ja viedäkseen mua välillä ku märkää rättiä. (Ainaki mun mielestä. Valkku voi olla eri mieltä). Sekään ei haitannut, kun ei tullut niitä pukkeja yms. Kyllä me kovaa voidaan mennä, jos se vauhti suuntautuu eteenpäin! Sisäisesti kiljuin riemusta samalla ku vähän vielä pelkäsin, että kohta se pukittaa. Siihenkin yksi avain oli juuri se käsi, jolla ei saanut roikkua jarrussa. En pitänyt kässäriä päällä. Hyvä minä! Vähän ne ohjat kyllä taas lipsu hypätessä ja tuttu huuto "OHJAT!" kaiku jälleen :P Mutta se ei haitannu Topia <3

Uskalsin myös päättää, että nyt mennään ja vein hevosen esteelle. En jäänyt kauhistelemaan sitä mielessäni ja taas irrottanut käsiä ja jalkoja niin, että ne heiluu valtoimenaan hevosen ympärillä, vaan suuntasin ajatukset siihen, miten saan hevosen siitä yli. Ei tullut se "hui apua este!" niiiin pahasti vaan sanoin Topille, että vie mut yli. Mitä nyt ihan vähän huusin ihan vaan varmuuden vuoksi. Jonka jälkeen totesinki, että taisin huutaa enemmän itselleni ku hevoselle. Topi ehkä mietti, että mikä tolle nyt tuli. Korvien asennosta ja imusta päätellen se ei edes miettinyt <3 Vaikka minä mietinki :D Mun asennetta tottakai helpotti kovasti se, että valkku sanoi tiukasti ennen tuntia, että kapasiteetti riittää hypätä vaikka ne vaativanki esteet. Se on sieltä korvien välistä vaan kiinni. Topi hyppää kyllä ihan mitä vaan ja just siltä se tuolla tuntuikin <3