Ratsastamaan. Voi ei.. eiku jee!

Viimesen vuoden aikan on ehtiny sattua ja tapahtua ihan kauheasti jo pelkästään ratsastuksen saralla. Uudesta työpaikasta ja asunnosta puhumattakaan. Aika tarkkaan vuosi sitten tehtiin Topin kanssa meidän ensimmäinen oikea vaihto ja sen jälkeen niitä on viety epämääräisesti harjoitellen ja harjoittelematta eteenpäin. Tammikuusta jonnekin alkusyksyyn asti pelkäsin niitä, koska Topi saattaa pukittaa ja kuumuu vaihdoista. Sitten se vaan pomppii tasajalkaa ja vaihtelee ja äh. Pelkäsin myös hyppäämistä. Sehän saattaa vaikka oikeasti hypätä isosti ja sit mä en pysy mukana ja sit se pukittaa ja... Jossain vaiheessa pelkäsin maastoilua. Peruutettiin puihin ja ojiin ja puskiin. Ei päästy eteenpäin. Pelkäsin oikeastaan ihan kaikkea ratsastusta. Oli tosi helppo ajatella "tänään riittää, et mä vaan juoksutan vaikka puomeilla. Eipähän ratsastaja häiritse liikettä ja selkää".

Jossain kohtaa ainoa vaihtoehto oli ratsastaa gramaaneilla tai pelhamilla. Kangetki otettiin käyttöön ja koulukisoissa valitsin luokan sillä perusteella, että saan laittaa kanget ja se pysyy käsissä. Tallille menin vastahakoisesti ja viimeistään tallin pihaan kaartaessa iski ahdistus. Sitten se tollo heitti mut vielä kyydistä säännöllisin väliajoin tai söi kaikki rahat lääkkeiden ym. muodossa. Onko tässä mitään järkeä? -hoin sitä itselleni melkein vuoden. Tili tyhjänä ei voi tehdä mitään erityisen kivaa. Velat kotona vaan kasaantui. Pohdinnoissani palasin aina ajatukseen, jossa tiesin 20 vuotta haaveilleeni omasta hienosta pv:stä, jonka kanssa pääsen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sitähän se on ollut. Nyt minulla oli se hevonen, jonka kyvyt riittää paljon pidemmälle kuin oma pääni. Ainakin luulen niin. Tiesin, että jos nyt luovutan ja heitän hanskat tiskiin, en anna sitä itselleni ikinä anteeksi enkä pysty enää ikinä saavuttamaan ratsastuksessa sitä, mitä aina haaveilin. Toista tuollaista hevosta ei tule vastaan. Hevosta hankkiessa tavoitteet oli vaB, 120 cm ja kentässä joukkue SM:t. 

No entä nyt? VaB lähestyy vauhdilla ja ehkä kohta päästään hyppäämään sitä 100 cm ja sitten jos mä opin hyppäämään niin tiedä vaikka mentäs enemmän ku 120 cm? Kentässä tahkotaan aloittelijatasolla edelleen, mutta enää mua ei pelottanut harrasteluokan esteet korkeuden tai koon vuoksi. Ei. Pelotti enemmän se kaikki siellä välillä, että jos se vaikka pukittaakin? Eikä sekään oikeastaan ollut enää niin pahasti mielessä, kun Harjussa nostin laukan ja lähdin suoritukseen. Se oli vaan hyvä se fiilis. Ei enää kauhusta kankea ja "miksi minä olen täällä. Mä perun koko homman. Viekää mut pois."

Tänään yllätin itseni ajattelemasta "jee! mä pääsen tänään ratsastamaan!" ja "äh, en pääse hyppäämään vielä ainakaan viikkoon." Näitä ajatuksia en ole kuullut päässäni aikoihin. En edes muista, että milloin viimeksi. Mutta nyt ne tuli! Jatkuva pelko ja epäröinti on alkanut vaihtua innostukseksi. Loputon tahkoaminen kaikenmaailman vastoinkäymisten kanssa alkaa kääntyä henkiseksi voitoksi. Pysyn kyydissä kerta kerralta isommissa rodeoissa, hallitsen tilanteet ja hermoni päivä päivältä paremmin ja pystyn nauttimaan tekemisestä huolimatta siitä, että hevonen on kuin viulun kieli. Samalla saan siitä viulunkielestä ulos ah, niin kauniita säveliä. Mitä ny välillä vingahtaa niin, että korvissa soi ja tanner tömisee, mutta se ei enää haittaa. Niin paljoa. Voin jo nauraa yleisön kanssa sille, miten harjoituslaukka pitkällä sivulla vaihtoi 180 astetta suuntaa takajalkojen ympäri, koska "talikko vaihtoi paikkaa nurkassa". Ei kun uus yritys ja homma jatkuu. Kunnes joku taas siirtää sitä talikkoa.

Toisaalta osaan myös lukea hevostani, että kun se taas maanantaina hyppi karsinassa pystyyn ja leikki naapurin kanssa hippaa, otin sen ensin liinan päähän, ratsastin tehokkaasti koko ajan keksien sille tekemistä ja jätin loppuravitki liinan päähän. Ratsastaen oisin saanu ehkä maks. 2 kierrosta rentoa ihanaa kevyttäravia, kun se ois taas pimahtanu, singonnu ja sit esittäny taas 2 kierrosta näennäisesti rentoa ravia, pimahtanu ja singonnu. Sitä voi halutessaan jatkaa vaikka tunnin. Kun se on sillä päällä, niin se on. Ihan sama miten rennoksi sen ratsastat.

Tänään sain kuitenkin pienten nytkähtelyjen lomassa ihan mahtavia fiiliksiä! Raviväistöt suju ku vettä vaan ja ekat laukat tuntu ku ois keinulaudan päällä istunu. Pehmeää ja keinuvaa <3 Maanantaina kokeiltiin laukkaväistöjä ja ne osottautu todella hankaliksi. Tänään ne väistöt suju huomattavasti helpommin ja teinki sit heti väistön lävistäjällä, pääty vastalaukkaa ja pitkällä sivulla vaihto. Seuraavasta kulmasta lävistäjä laukkaväistöä, pääty vastalaukkaa ja pitkällä sivulla vaihto. En ois voinu vuos sitte kuvitellakaan tekeväni moisia harjoituksia ikinä ite! Maanantainaki pelkät väistöt oli enemmän tai vähemmän epämääräistä pomppimista joka suuntaan, mutta tänään tuntu siltä, että oisin voinu pyytää vaikka kuun taivaalta niin Topi ois hakenu sen. Se oli niiiiiin... ihana fiilis! Hiisi, mähän en pääse nyt pariin päivään ratsastamaan ollenkaan ;)

Haasteita  toki vielä riittää, mutta nyt on löytynyt meistä molemmista herkkyys ja voima, sekä tietty rauhallisuus. Itse en sitä huomaa, mutta heräsi epäilys, että uinti ja salilla käynti on alkanut tuottaa toivottua tulosta. Toivon, että Topin maanantainen virtapiikki johtui sunnuntain sisäpäivästä. (Hepat madotettiin la, olivat sisällä su) eikä toistu ihan heti. Muistankohan sitten ensi vuonna kisojen ym. alla ne perussäännöt sen kanssa? Ei lepopäiviä ennen trailerireissuja. Ei holtitonta hömpöttelyä vaan kunnon läpiratsastusta. Jännityksestä huolimatta ei saa roikkua suussa. Käsi hiljaa ja jalka kii. Mutta älä matkusta. Vähän magnesiumia edellisinä päivinä. Satula pitää tarkistaa kuukauden välein. Villinä päivänä ei pidä kaivaa verta nenästä, vaan laittaa se liinan päähän. Vaikka se kuinka kääntyy jo 8 v. se onkuitenkin ikuinen kakara. ja tavallaan hyvä niin ;)