Oivaltavaa kokeilemista.

Varsinkin ratsastuksessa tapoja on yhtä monia kuin on tekijöitäkin. Tyylejä riittää ja jollekin ratsastajalle sopii yksi tapa, jollekin hevoselle toinen. Siksipä myöskään kaikki ratsastajat ja hevoset eivät sovi toisilleen eikä toisaalta kaikki valmentajat kaikille ratsukoille. Jokaiselta voi oppia jotain, mutta pitkän päälle on löydettävä se oma juttu.

Minullakin on siis oma tyylini ja omat tapani. Joitain tapoja olen joutunut ja saanut muuttaa myös Topin myötä. Yhtä ajatusmallia ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa. Tajusin sen tänään. Vuosien varrella olen ratsastanut jos jonkinmoisia hevosia ja mieleen nousee heti kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen oli Lore. Kun tapasin Loren ekan kerran, se oli vihainen ja jopa vähän vaarallinen. Tuli hampaat edellä karsinassa vastaan eikä halunnut tehdä ihmisen eteen mitään. Ratsastaessa täysin kuuro. Mikään apu ei tehonnut mihinkään suuntaan. Olisin voinut tehdä vaikka voltteja ja seistä päälläni siellä selässä, sillä tämä otus ei liikkunut m-i-h-i-n-k-ä-ä-n. Omistajansa olivat vasta ostaneet tämän valtavan ruunan n. 176 cm ehkä enemmänkin --> sain lempinimen apina, kun kipusin kyytiin maasta ilman ongelmia. Nykyään käytän jakkaraa hevosen ja satulan säästämiseksi. Silloin alkuun kukaan ei oikein saanut siihen eloa. En puuhastellut ruunan kanssa kauaa sillä haavaa, mutta osallistuin koulukilpailuihin ja ansaittiin heti sinivalkoinen rusetti uusille omistajille.

Purtsi 20 v <3

Miten sitten sain siihen eloa? Laitoin ihan järkyttävät kannukset. Siitä seurasi se, ettei jalkaa tarvinnut enää käyttää kuin ihan vähän ja pieni huomautus kannuksella riitti. Pääsin eroon potkimisesta ja patistelusta, sekä raipasta. Sain antaa sille rauhan ja sen ratsastettavuus parani nopeasti. Niitä kannuksia en edes halua käyttää, jos ei oo "pakko". Lore muutti pian muualle ja tapasin sen useita vuosia myöhemmin. Hevonen oli täysin muuttunut! Paljon positiivisempi, reippaampi ja herkempi vaikka edelleen toki laiska ku mikä :D Oli kyllä ihana nähdä miten se vuosien myötä muuttui tyytyväisemmäksi elämäänsä ja työskentelyyn. Sen kanssa sai silti edelleen välillä kikkailla. Kyseinen ruuna jouduttiin ihan vastikään lopettamaan, mutta sai ainakin onnellisen loppunsa.

Toinen esimerkki on ruuna Porsse. Se oli hyvä ratsastettava, mutta esteillä siltä hävisi jarrut. Sain laittaa sille kumipelhamit estetunnille perus nivelen sijaan, jolloin pystyin huomattavasti paremmin pitämään sen hanskassa. Se lakkasi kieltelemästä, kuskaamasta ja muutenkin pelleilemästä. Osuttiin esteisiin ja taas, sain antaa hevoselle rauhan. Kovempaa kuolainta olen käyttänäyt monissakin tapauksissa, kun pidätteet ei mene läpi ja niin varmasti moni muukin. Purtsin kanssa taas vaihdoin olympian suoraan kumiin, koska se kielteli ja selkeästi nappasin sitä aina liikaa suusta. Kyllähän se hyppäsi, mutta Ylänteen Aki kehotti joskus lähettämään postikortin "sieltä mihin ikinä päädyttekin", kun paahdettiin Riksun raviskan kenttää ympäri vailla järkeä. 

Kauheasti naruja=gramaanit ja rintaremmi

No miksi mietin näitä tänään? Topin kanssa on ollut hankalaa ja pidän sitä erittäin herkkänä hevosena. Olen käyttänyt pientä kannusta (ja liian vähän jalkaa) ja tavallista niveltä tai kolmipalaa tai suoraa ja pehmeää kumikuolainta. Ennen joulua hommasin gramaanit, joista olikin sitten suuri apu, mutta nekään ei pitkän päälle olleet hyvät. Nyt en voi mennä ilman, koska Topi tajuaa tilanteen heti eikä mun auttanut ku kitistä kyydissä. Olen jostain syystä ajatellut, ettei sille voi laittaa mitään varrellista tai "rajua" kuolainta, koska se on niin herkkis. Ja paskat. Viime aikaisten kukkoilujen myötä päätin, että nyt riittää, kokeillaan suoraa kumipelhamia. Kannusta en muuttanut, mutta toimivan kuolaimen myötä uskalsin sentään käyttää jalkaa. En laittanut gramaanejakaan, koska tiesin, että kyseinen kuolain riittää tiukan paikan tullen. Niinhän siinä sitten kävi, että sillä pelhamilla pääsin lopultakin antamaan rauhan Topille huolimatta siitä, että se välillä säpsähteli, yritti sinkoilla ja kertaalleen kukkoili tosissaan, sillä joka kerta se leikki loppu sekunnin sadasosassa, koska kuolain otti riittävästi kiinni, vaikutti sekä leukaan, että niskaan. Laitoin myös remonttiturpiksen, mutta se ei olisi yksin tähän riittänyt.

Kerrankin ja VIHDOINKIN pärjäsin rehellisesti oikeasti sen kanssa ja uskalsin potkasta, käyttää raippaa ja oikeasti Ratsastaa sitä isolla R:llä enkä vaan vikissy kyydissä. Raippaakin käytin siinä tilanteessa, kun etujalat tömähti tasajalkaa maahan eikä ratsusta löytynyt kuin pakki. Törmättiin me kertaalleen seinäänkin takamus edellä, koska Topi yritti taas vaihteeks ihan kaikkea. Miksi miksi miksi minä kuvittelin, että hyväksi kokemani tavat olisivat tämän kohdalla jotenkin huonompia? Onneksi tajusin sen edes nyt. Tyhjäksihän se meni edestä, mutta entä sitten? Mua ei pelottanu puolikskaan niin paljon, se lopetti kaiken sooloilun ja hetken harjoittelun jälkeen se alkoi vihdoin rentoutua. Tajusin myös miten järkyttävän pahasti se on joka kerta päässyt sen nivelen ja kolmipalan kanssa joka kerta sinkoamaan karkuun enkä ole voinut asialle mitään. No nyt voin. Huolimatta "kovemmista" otteista hevonenkin oli tyytyväinen päivän jälkeen. Kirjoitin tekstaria kotikokille taluttaessani sitä, niin Topi meinasi laittaa omat puumerkkinsä mukaan. Turpa käsissä ja kännykässä kiinni ihan koko ajan :D

Selfie <3

Joskus kauhistellaan kovia kuolaimia ja valtavia kannuksia. En itsekään tykkää erityisesti kovin rajuista välineistä, mutta joskus ne ovat todellisuudessa pehmeämmät kuin tavallisemmat välineet. Jos hevonen ei reagoi jalkaan niin sitä joutuu jatkuvasti potkimaan ja hoputtamaan ja ärsyttämään. Sopivalla kannuksella riittää pieni kerta huomautus ja asian voi sitten antaa olla. Samaten jos hevonen ryysää, riekkuu ei kuuntele ja joudut roikkumaan suusta, repimään koko voimalla tai päädyt syömään hiekkaa niin on molemmille parempi laittaa se kovempi kuolain, että homma saadaan takaisin hanskaan. Yksi pidäte riittää ja taas saat antaa hevoselle rauhan ja itse uskallat rentoutua. Jäykkä ratsastaja on huono ratsastaja ja mikä hevonen haluais kantaa kököttävää rautakankea selässään, joka vielä repii ja kiskoo paniikinomaisesti minkä ehtii? Näihin kovempiin apuihin ei myöskään tarvitse jäädä. Jos kyse on vaan rajojen testaamisesta niin kerta tai kaksi saattaa riittää ja voi taas palata takas vanhoihin mukaviin välineisiin. Itse ainakin helposti jätän jalan käyttämättä, jos koen, että kannus on liikaa eikä sekään ole hyvä. Hevonen ei myöskään usein tukeudu kovaan kuolaimeen ja sekään ei taas ole hyvä. Meidän pelham-kokeilu taitaa nyt kestää ainakin niin kauan, että se ei enää edes yritä häipyä maisemista häntä pystyssä ja silmät hedelmäpelinä pyörien :D Mä muuten joskus luulin, että vaan arabit nostaa hännän suoraan taivasta kohti. Olin todella väärässä!

Tästä päästäisiinkin sulavasti siihen, että muutenkin on hyvä vaihdella kuolaimia ja turpahihnoja ja mennä erilaisilla satuloilla ym. vermeillä. Ei näistä nyt enää enempää. Ei pitäisi pelätä niin paljoa pilaavansa hevosen, että unohtaa käyttää niitä keinoja, jotka on aiemmin hyviksi todennut.

Lyhyt historiikki

Kesä 2013, kuvakulma korostaa. Ei se ihan noin kuihtunu ollu tullessaan. Ks. video alla.

Tällä videolla Topi oli ollut meillä viikon ja näyttänyt todellisen luonteensa juuria myöten. Tähän aikaan se vielä ainoastaan nauratti ;) "Kissamaista liikehdintää ja kaivamisen alkeet"

Muistan kyllä, että Topi oli langan laiha tullessaan, mutta yllä oleva kuva jotenkin pysäytti., kun kaivoin arkistoja. Tässä vaiheessa Topi oli ollut meillä jo muutaman kuukauden ja päivät laitumella. Ruokaa nostettiin pikku hiljaa koko ajan. Treeni oli matala tempoista peruskuntotreeniä pitkine maastoineen ja kävelyineen. Kauden tavoitteet oli lähinnä tutustumista, pientä kisaamista ja peruskunnon kasvattamista. Päätin edetä hitaasti ja ottaa kaikki maailman aika, mitä tarvitaan. Noh, starttasin kuitenki syksyllä 2013 jo seurakisoissa helppoa A:ta, koska tämä kaveri oppi nopeasti ja kaikki tekniset jutut oli niin helppoja. Ponnetonhan se oli ja kokoamisaste kaukana oikeasta aasta, mutta kaikki tehtävät tehtiin nätisti pientä rikettä lukuunottamatta. Topi jopa väläytti osaavansa näyttää ja pistää parastaan kisatilanteessa :) Radan jälkeen mulle sanottiin, että "eihän se nyt niin huonosti mennyt", kun kyyneleet valu silmistä. "Ei niin, ku se oli ihan super hyvä!". Sittemmin olen pitäytynyt helpossa B:ssä ja kenttäkisojen C:n radoissa. Ehkä tällä kaudella startataan joku A ihan "tosissaan"? Toki tämän hetken yhteistyöllä ei päästäisi edes sitä C:tä varmaan loppuun :D

Syksyllä 2013 löydettiin myös eka estevalmentaja ja päästiin aloittamaan se touhu, mitä sekä minä, että Topi oltiin todella odotettu. Pienillä esteillä rauhallista rutiinin hakemista ja kaikki sujuikin kuin tanssi, jos ei ota huomioon mun epämääräistä heilumista kyydissä, huonoja lähestymisiä ja löysääkin löysempää menoa. Ekoista estekisoista jäi mielikuva "valuva räkä". Kiltisti hyppäsi kaiken, vaikka ratsastaja teki työn tuplasti hankalammaksi. Päästiin myös kenttäaluevalmennusrenkaaseen ja käytiin kerta kuussa Leppälän silmien alla hyppäämässä. Kevättä kohti hyppäämiseen alkoi löytyä energiaa ja rytmiä. Aloin pikkuhiljaa luottaa Topiin ja sen haluun hypätä. Aiemmat kokemukset takaraivossa näkyi vallitsevana ajatuksena läpi treenien "hyppääköhän se?". Nykyään se on lähinnä "pysynkö kyydissä kun se hyppää?". Olen siis alkanut luottaa hevoseen, mutta itseni kanssa on vielä tekemistä. Ehkä se sieltä kuntotreenin kautta pikku hiljaa kasvaa. (suotavaa olisi, sillä treenien jäliltä mulla on reidet kipeet ja tönköt enkä oo ratsastanu viikkoon :D )

Keväällä 2014 eka erikoisestekisa takana :)

Vuosi vaihtui ja epäonni alkoi. Heti vuoden vaihteesta alkoivat kenkäongelmat, kun kaveri alkoi talloa etukenkiä irti. Lisäksi säät hankaloitti treenaamista maneesittomalla tallilla. Juupas-eipäs-talvi sai mut repimään hiuksia. Jos kenttä oli sula, oli kenkä mutatarhan perukoilla. Jos kenkä oli jalassa, kenttä oli jäässä. Jossain kohtaa vej kenkä oli irronnut niin monta kertaa, että Topi ontui pienentynyttä ohutta ja herkkää kaviotaan. Pohjallinen onneksi pelasti tältä. Minulta leikattiin sitten patti hartiasta ja olin useamman viikon pois pelistä. Pääsin takas selkään ja parit kisat (huonolla menestyksellä) niin Topi sai tikit ja paranteli päkiää lähes 3 kk. Sitte oliki jo kesäkuu ja sille iski flunssa, koska tollo omistaja ei tajunnu, että kesäkuussakin voi joutua loimittamaan. Ei se keli kalenteria tuijottamalla taida sittenkään muuttua, vai? Siinä meni osa heinäkuusta. Kesäloma oli tottakai sen jälkeen, joten olin ite pari viikkoa reissussa. Lopetettiin kesäloma Suontaan kenttäleirillä, jolloin kerroin Laineen Sepolle hevosen olevan hankala. Tällä takasinki sitte sen, että Topi ei tehnyt oikeastaan mitään ylimääräistä loikkaa ja tein itseni lähinnä naurettavaksi ;) Hankala... pah.

Keväällä sairaslomalainen: "4 viikon koppihoito sekoittais rauhallisemmanki pään."

Päästiin lopulta elokuussa yhet kenttäkisat ja sitten se jo teloi itselleen uuden haavan, joka ei vaatinu erityistä hoitoa, mutta rajoitti tekemistä ja suojien käyttöä ja repesi seuraavien kuukausien aikana n. 7 kertaa uudestaan auki kaikista hoitoyrityksistä huolimatta. Haava saatiin kuntoon ja mulle iski ranteeseen jännetupen tulehdus. Tähän mennessä muutamia kenkiäki oli ehtiny välillä hukkua. Ranne parani ja lensin kyydistä, joten olin selän takia seuraavan viikon pois pelistä. Syksy tuli ja vatsavaivat. Heinän laatu vaihteli eikä Topin vatsa kestänyt, joten taas raavin päätä. Tässä vaiheessa olin jo aloittanut satulan toppaus ja sovitusrumban, joka oli enemmän tai vähemmän tuskainen.(ja kallis). Marraskuun saapuessa lähes kaikki oli koettu. Löysimme uuden estevalmentajan, kesäkuusta olin käynyt satunnaisissa kouluvalmennuksissa ja joulukuussa pääsin ekalle Pantsun tunnille. Sitten alkoi valtavat harppaukset kehityksessä sekä minussa, että hevosessa. Satulat saatiin kuntoon, mutta sitte lähtiki Topilta karvat niin satulan alta, pohkeen kohdalta, ohjan takia, loimen, lapasuojan ja ihan kaikista syistä ja paikoista. Onneksi sekin näyttäisi nyt olemaan parempaan päin. Yhtään ehjää treenikuukautta ei vuoteen 2014 mahtunut ennen marraskuuta. Ei yhtään. Ihana harrastus <3

Alkaa pikku hiljaa muistuttaa lentävää lihapullaa :) Syksy 2014

Kiiltää kiiltää :)

Vuodelta 2015 odotan vähemmän epäonnea ja enemmän treeniä. Vaikka se sitte sisältäis pukkeja, ritoloita, tippumisia ja epäonnistumisia, mutta kunhan päästään itse asiaan ja pääsen kehittämään meitä molempia valmentajien silmien alla säännöllisesti. Kisatavoitteet siirtyi vuodella eteenpäin, mutta eiköhän meillä ole sen verran yhteistä matkaa vielä edessä. Odotukset on suuret, mutta vuosi 2014 muistutti siitä, että mitä tahansa voi käydä. Kerron näistä sitten vielä lyhyemmissä pätkissä tarkemmin.

Syksy 2014 +ainakin 100 kg

"Jotkin asiat eivät taida ikinä muuttua ;)"

Pienen jutun suuri merkitys, paremmaksi ratsastajaksi itseään tutkimalla

Jalat päivän salitreenistä tönkkönä päätin nyt kirjoittaa, miksi käyn salilla ja mitä olen siellä käydessäni tajunnu.

Ei enää näitä, kiitos ;)

Pitkin koko yhteistä taivalta Topin kanssa olen ajoittain törmännyt ongelmaan, etten saa sitä kääntymään vasemmalle ja vasen laukka on ollut välillä todella vaikeaa. Topi on lisäksi hetkittäin ollut todella vino laukassa, mutta mistään se ei ole tuntunut olleen kipeä. Välillä ongelma hävisi ja sitten se taas nousi esiin. Käytin lainakuskia selässä kesken oman treenin ja Topi oikeni huomattavasti. Tästä alkoi syvälliset pohdinnat omasta istunnasta.  Olen aina tiennyt olevani jokseenkin vino, ja vasen kierros on ollut mulle vaikea. En vain ollut ikinä tajunnut asian vakavuutta.

Tiesin myöskin olevani kokonaisvaltaisesti aika heikossa kunnossa ja tarvitsevani ratsastuksen rinnalle muuta liikuntaa. Jotain aerobista ja vahvistavaa. Samalla tiesin kotikokin tarvitsevan liikuntaa ja tukea siihen, joten uhkarohkeasti ostin meille joululahjaksi jäsenyydet ja kuukausikortit läheiselle kuntosalille. Tässä oli riski, että siippa hermostuu patistelusta, mutta me molemmat tarvittiin kipeästi elämäntapamuutosta. Sain tähän vielä tukea niin appivanhemmilta kuin omiltanikin, joten marssin 1,5 km päässä sijaitsevalle salille, totesin sen riittävän monipuoliseksi ja tein sopparit meille molemmille. Tarkoituksena oli siis aloittaa salitreenit heti tammikuussa 2015.

Viimeisen niitin kuntoprojektille antoi estetunti vuoden vaihteen jälkeen. Lyhensin jalustimia reiällä lyhemmäksi kuin normaalisti ja katsoin, että asentoni on ok sekä peilistä, että omista polvista. Ne oli tasassa toisiinsa nähden ja pysyivät just ja just satulan etutuen takana. Istuin siis kohtalaisen suorassa ja keskellä. Ratsastin näin puolituntia ja homma alkoi taas mennä vaikeaksi. Hevonen ei kääntynyt vasemmalle ja kaikki oli ihan kamalaa ja hankalaa. Alko pelottaa edes hypätä, kun tuntui, ettei pääse suorassa mihinkään. Välikäynnillä sitten katsahdin jalkoihin ja järkytyin syvästi. Oikea polveni oli 10 cm taempana kuin vasen ja siis kokonaan irti etutuesta, kun taas vasen oli visusti sillä paikalla kuin aloittaessa. Syy? Vasen nilkkani ei ollut lämmetessä alkanut joustaa puoliksikaan niin paljon kuin oikea. Vasen kantapää oli siis 5-10 cm ylempänä kuin oikea! Apua!

Lyhensin rohkeasti oikeaa jalustinhihnaa reiällä ja juttelin valmentajan kanssa, että se voisi olla hyvä ratkaisu kokeilla. ja mitä tapahtui? Hevonen alkoi kääntyä. laukka oli helpompaa ja ennen kaikkea hyppääminen alkoi sujua ja laukat vaihtua! Iän ikuiset ristilaukka ja vastalaukkaongelmatki tuntu hävinneen sen siliän tien. Kaikki ongelmat oli siis johtuneet enemmän tai vähemmän siitä, että kesällä 2012 nyrjäytin nilkkani hypätessä laitumella ojan yli (huom, ilman hevosta). Eihän se nilkka edes mennyt pahasti, mutta on nyt sen verran jäykempi, että haittaa harrastusta. Tästä luonnollisesti on seurannut se, että olen käyttänyt lihaksia toispuoleisesti ja väärin. Tämä taas aiheutti lisäjärkytystä kun aloitin ne salitreenit.

Seuraavalla esteellä sitten ei mennytkään näin hyvin.*

Ekan kerran kun treenasin jalkojen lähentäjiä ja loitontajia, en meinannut pysyä penkillä, sillä aloin heti ekasta liikkeestä vääntyä vasemmalle. Miksi? Koska vasen lähentäjä teki kaiken työn. Sama loitontajan kanssa. Sain tehdä monta toistoa ennen kun tajusin, että miksi väännyn vinoon ja miten saan korjattua tilanteen. Oikean jalan patistelu ei edes meinannut auttaa sillä lihas oli jo niin paljon heikompi. Pohjelaitteessa, jossa noustaan varpaille painot hartioilla tein ensin normaalisti molemmin jaloin treeniä. Seuraavana päivänä hoksasin kokeilla vuorojaloin. no mitä kävi? Vasen jalka ei jaksanut edes puolta siitä mitä oikea!!! Siis PUOLTA! Vaikka olen useita kertoja tätä nyt treenannut niin edelleen vasen jalka ei nouse kuin puolet siitä mitä oikea, mutta toistoja pystyn jo tekemään yhtä monta. Ekalla kerralla ei vaan tapahtunu mitään enää parin sarjan jälkeen vasurissa, vaikka mitä yritti. Oikea kyllä palautui aina sarjasta ja olisi tehnyt kevyesti lisää.

Nyt kun olen itseni näillä tiedoilla järkyttänyt ja asiaa seurannut myös ratsastaessa, olen huomannut monta hälyttävää asiaa. Istuessani hevosen selässä tuen painon oikealle jalalle enemmän kuin vasemmalle, jolloin lantioni tippuu oikealle ja vasen reisi ottaa osan painosta vastaan. Siksi vasen lähentäjä ja oikea pohje ovat vahvemmat. Siksi mun lantio on vino ja selkä oireilee. Luojan kiitos mä hommasin ne salikortit! Kävin pari päivää sitten Leppälän Minnan vetämällä "kokonaisvaltainen valmennus" -luennolla, jossa hän kertoi tippuneensa monta kertaa ja sitten päättäneensä treenata itsensä niin, ettei enää tipu ja vieläpä onnistuneensa siinä. Päätin itsekin, että nyt mä prkl treenaan kroppani siihen kuntoon, että en enää tipu, vaikka se toope tekis mitä! (in my dreams... ks. video** lopussa) Siksi mulla on siis tänään jalat hapoilla. Toisaalta myös siksi, etten voi treenata yläkroppaa ja käsiä, kun vasen kyynärpää on edelleen viikontakaisesta tippumisesta kipeä. Toivottavasti se nivel on ihan ok...

Shirak 2004 ja täydellinen istunta. Oi niitä aikoja ;)

Lisätäkseni vielä kropan hallintaa mun pitäis tehä syksyllä saamia fyssarin jumppaliikkeitä. Ne oli tarkotettu nimenomaan keskikropan hallintaan, koska mun selkä oireili (3 nikamaa ulkona rivistä ollu jo vuoden päivät) ja huomasinki sillon tehdessäni sänkkäritreenejä, että tasapainoni parani ja pysyin todella paljon paremmin mukana kaikissa riekkumisissakin. Lopetin liikkeiden tekemisen ranteen jännetupen tulehduksen takia, niin hävisi tasapainokin. Oon vaan niin saamaton, etten saa itteeni piiskattua tekemään niitä enää ku aniharvoin. Pitäisi tehdä niitä yhtä usein kuin ratsastan. Nyt en toki voi tehdä ku kahta neljästä liikkeestä, koska kyynärpää.

Mä oon nyt vasta alkanu oikeasti sisäistää, miten tärkeetä on treenata muutaki ku ratsastusta. On siitä paljon puhuttu ja oon aatellu, että se on huippuratsastajien juttu. No way. Jos mä en halua tulla enää tantereeseen oman harrastepollen selästä, mun on parempi alkaa treenata. Se meinaan on sellanen linko, että mä en siellä enää pelkällä kokemuksella pysy. ks. se video.

Treeniä treeniä! Sain muuten neuvon estevalkulta, että pyydä kotikokkia tulemaan kentänreunalle katsomaan ratsastusta ja anna sille käteen kuva täydellisesti istuvasta ratsastajasta, jotta se voi koko ajan huutaa, että mitä pitää korjata, jotta istunta saataisiin myös täydelliseksi. En ole vielä kokeillut, mutta aion kokeilla. Mulla oli joskus kauan kauan sitten täydellinen istunta ja hyvä kropan hallinta. Mietinki hiljan, että miten mä sillon muka uskalsin mennä puolihulluilla hevosilla :D

* https://www.youtube.com/watch?v=7HstSx3rPvY Tiedän, tuuppasin sen sinne esteeseen. Hyi mua!
** https://www.youtube.com/watch?v=7UT7ececyPU 4 vkon karsinalevon jälkeinen vapaus <3

Loman tarpeessa

Huonolla tuulella ei saisi ratsastaa. Eilen tein poikkeuksen. Juoksutin Topia ensin puolituntia ja mietin koko sen ajan, että ratsastanko vai annanko sen vaan purkaa energiat liinan päässä. Sisko tulossa käymään ja tarkoitus oli laittaa hänet ratsastamaan, joten vapaapäivä ei nyt ainakaan käy. Kaikki varusteet oli laitettu, mutta fiilistä ratsastukseen ei meinannut löytyä, sillä tiesin, että ruuna ei tuu olemaan helppo. Harmitti jo valmiiksi. Eikä se sitä tosiaan ollutkaan. Juoksuttaessa jo se kokeili minua ja jouduin keskustelemaan tosissani ja katsomaan sitä suoraan silmiin kerran jos toisenkin. Meillä ei liinan päässä tehdä mitään ilman lupaa. Ei hidasteta, ei kiihdytetä eikä erityisesti vaihdeta askellajia. Ekat 20 min lyhyen lämmittelyn jälkeen mentiin aika reipasta laukkaa molempiin suuntiin, mutta lopulta rentous alko löytyä. Siirryttiin raviin ja sekin oli kaunista ja rentoa. Sitte jostain kumman syystä se rentous vaihtui kukkoiluksi eikä askellaji pysynyt ravissa vaan vaihtui laukkaan, eikä todellakaan tullut sieltä alas. Hetken keskustelun jälkeen käskyt meni hyvin läpi, tuli pysähdykset, laukannostot, toistot ja kaikki hienosti, mutta silmät selällään. Hikiki siltä alko jo valua. Ei auttanu, selkään se oli mentävä.

Ilman gramaaneja olisin ollut maneesin seinällä. Alkuun kaikki jees, pientä kuumumista havaittamista, mutta apuohjien kanssa ei päässy sinkoilemaan. Sitten tuli poni maneesiin. Siitähän se riemu repes. Keskittymiskyky 0, pysähty selkä notkolla ja kisko nenää oven suuntaan, reaktiokyky apuihin 0. Kannus kylkeen ja mitä tapahtu? Peruutus. Seuraavan 10 minuutin aikana peruutettiin yhteensä varmaan 100 metriä. Muutaman kerran etujalat irtos hiekasta, mutta kiitos gramaanien, ne ei noussu paljoa. Välillä ei voinut mennä toiseen päätyyn vaan liinat kiinni, silmät selälleen ja taas peruutettiin. Mä niin näin mielessäni sen kirosanojen määrän sen hevosen pään yläpuolella, kun ei saanutkaan nenää ylös ja minua alas. Välillä mua pelotti ja välillä kiukutti, lopulta kasasin itteni, istuin syvemmälle satulaan ja jatkoin ratsastamista. Väistöt ok, ravisiirtymät ok, laukka mahtavan ponnekasta ja pyörivää. Mutta koska tahansa se ois voinu singota taas taivaan tuuliin tai kaivaa etujalat hiekkaan ja jäädä niille sijoilleen. Tässä vaiheessa oli jo tunti mennyt. Sitte se alko rauhottua, rentoutua ja asettua. Käytin laukan pontta hyväksi ja laukanvaihtoharjoituksia peliin. Eka yritys epäonnistui, en valmistellu tarpeeksi. Toisesta tuliki täydellinen, joten porkkanaa ja loppuravit. Loppuravit oli upean lennokkaat, mutta en uskaltanut löysätä ohjaa niin paljoa, että oisin saanut sen oikeasti eteenalas. Tottakai vähän annoin löysiä, mutta niin, että jokasesta säpsähdyksestä ja kohtauksesta sain otteen heti. Turhauttavaa.

Mikä sitte on vikana, että se heittäytyi nyt noin hankalaksi? Kipeä jostain? Ei oo ainakaan mitään muita viitteitä sellaiseen. Jos mennään ajassa taaksepäin niin viime vuonna näihin aikoihin oli ihan sama tilanne. Se heittäytyi silloinkin hankalaksi. Niin ku valkku eilen sanoi, voihan olla, että se ei vaan pääse tarhassa nyt liikkumaan jäisen kelin takia niin, että sillä on liikaa energiaa. Mutta miksi juoksuttaminenkaan ei sitten auttanut? Onko sillä vaan niin rautainen kunto? Tallille on tullut viimeisen 3 viikon aikana 5 uutta hevosta, perjantaina viimeisin. Tiedän, että se kuvittelee olevansa tontin herra, koska kukaan ei ole sille sanonut toisin, joten ehkä se kuvittelee nousseensa myös minun pomoksi? Tai vähintään yrittää sitä? Onhan se pirun paljon paremmassa kunnossakin kuin varmaan ikinä. Lihasta löytyy ja kaula alkaa näyttää kilpahevosen kaulalta. Takaosakaan ei oo enää lommolla. Ehkä nyt vaan on ns. kevätvilli ja voiman lisäännyttyä reaktiotki on rajumpia? Ajattelin joka tapauksessa, että ratsastetaan nyt muutama päivä, seuraillaan ja annetaan sitte viikon loma. Voihan sillä olla stressiäkin, kun se on joutunut opettelamaan valtavasti uusia asioita lyhyen ajan sisällä. Se oli silmiinnähden innostuneempi työnteosta ihan lyhyt aika sitten, kun pääsi vastaamaan uusiin haasteisiin ja joutui älyllisesti töihin. Ehkä kuitenki mentiin jonkin rajan yli ja se tarvitsee nyt aikaa miettiä oppimaansa?  On kuitenkin muistettava, että se on tehny nyt 3 perättäisenä ratsastuskertana ihan mielettömän hienon vaihdon. Niillähän sitä on nyt rassattu urakalla. Vai onko vaan niin, että kun mennään osaamisessa ja voimassa eteenpäin, niin tää homma vaan menee vaikeammaksi? Hevosesta vaan tulee herkempi ja mä teen virheitä, joista se vetää herneen nokkaan? Huoh, en tiedä. Kumipelhamit tilattu. Jonain päivänä ehkä kanget?

Välillä mietin, että onko se ruuna sittenki tamma? Ailahteleva se ainakin on. ja me molemmat loman tarpeessa.

Hiekkaa hampaissa

Hiekkaa suussa. Miten tässä näin kävi? Taas. Tai no, on siitä edellisestä kerrasta jo puolisen vuotta. Mutta sillon sentään hypättiin esteitä ja mä kämmäsin. Nyt mulla oli vielä ihan ekaa kertaa jalassa mun uudet ihanat nahkasaappaat. Nousin tallinovelta selkään ja tulin maneesin ovella alas, ettei tarttis sotkea. Ihan turhaan. Edellisen koulutunnin jälkeen taisin kirjoittaa facebookiin, että "melkein tipuin koulutunnilla". Tällä kertaa saan sitte jättää sen "melkein" siitä statuksesta pois. Jaa, että miksi tipuin? Koska Topi. Ei, maneesissa ei tapahtunut yhtään mitään. Ulkona ei tuullut, kukaan ei tullut maneesiin eikä edes lintu lehahtanut ulkopuolella. Valmentajakin kertoi istuneensa täysin paikallaan. Tapahtui vain siis kaksi herneen törmäämistä toisiinsa kesken rauhoittelevien raviväistöjen.

Tiedättekö ylivilkkaat lapset, kun saa ne istumaan 2 minuuttia hiljaa niin sit ne vaan poksahtaa ja joko pitää kauheeta pälätystä (niin ku mun sisko pienenä) tai menee miljoonaa ympäri taloa. Topi on just sellanen. Kaikki on hyvin tiettyyn pisteeseen asti. Sit se vaan "poksahtaa". Tänään se vaan tapahtu aiempaa rajummin ja agressiivisemmin niin, että mä en pysyny enää mukana. Eikä se johtunu siitä, että mä oisin mokannu vaan siksi, että se tollo päätti vaan varistaa mut kyydistä. Täysiä toiseen päähän maneesia toista ratsukkoa kohti, viime hetkellä käännös sata lasissa ja mulla ku vähän valu paino ulos niin lisää vääntöä, vauhtia, pari pukkia ja siinä kohtaa, ku mulla oli enää polvitaipeesta alaspäin oikea jalka oikealla puolella satulaa ja maneesin seinä alko lähestyä, päätin luovuttaa ja rämähdin kyljelleni maneesin hiekkaan.

Positiivisena tältä päivältä se, että nyt kun Topi oli reipas, se oli valkun mukaan todella näyttävä. Mä taisin sanoa jo tunnin alkupuolella, että kiva ku se on reipas, mutta sit se on niin vaikee. Pitäisi sitte vain löytää se tasapaino, että se pysyy kuitenkin hanskassa. Hetkeä ennen kohtausta valkku sanoi, että sehän kuumuu! Hyvä! Mietin mielessäni, että not if you ask me... Tehtiin vaihtoharjoituksia, joista se keräsi kierroksia koko ajan lisää ja lisää. En kerennyt ku yritää kahdesti, sitten tuli se puhdas vaihto ja tarkoitus oli rauhoitella se ravailemalla sitä rennoksi. Jepjep. Pääsinkö mä kierroksen sitä ravia? Tottakai se antoi kiltisti kiinni karkureissun jälkeen ja näytti koiranpentuilmettään. Ois pitäny saada kuva. Armoa ei silti annettu vaan gramaanit esiin ja loppuravit niiden kanssa. Säpsähtelyjä riitti loppuun asti, mutta ne oli vaan pieniä nytkäyksiä kropassa ja korvan heilahduksia. Ei muuta.

Sanoin, että enpä oo pitkään aikaan koulutunnilta tippunutkaan, eikä valkun tunneilla kuulemma yleensä tiputa. Harvemminpa kai sitä koulutunneilla... Vaarallinen laji! Mä pysyn siinä kentässä ;) Mun edellinen kerta tais olla tyyliin 12 v. vuonna 2000 tms. connemara-tammalla ratsastuskoulun tunnilla. Kaikki muut on liittyny enemmän tai vähemmän esteisiin. Alan toisaalta ymmärtää, miksi Pantsu kysyi minulta, että pysynkö kyydissä, jos hevoselleni lisätään ruokaa, jotta se saa virtaa. Sanoin, että juujuu. Olin väärässä. Vaikka itseasiassa ruokaa ei oo ees juuri lisätty!!! Kunto on vaan noussu. Nyt ei auta ku hommata ne pelhamit ja käyttää noita gramaaneja, kunnes hallitsen homman oikeasti. Työtä työtä työtä. Ja todennäköisesti se tuosta oppineena tulee yrittämään samaa vielä monen monta kertaa uudestaan, etenkin jos en laita gramaaneja tai sitä niveltä kovempaa kuolainta. Sääli sinänsä, herkkä hevonen, joka menee vaikka suoralla kumilla tosi kivasti, mutta oppi nyt puremaan kiinni ja nappaamaan nenän ylös ja riistämään sillä itsensä "vapauteen".

Se on hieno hevonen ja hienot hevoset on vaikeita. Kyllä mä tiesin ostaessani nuoren, notkean ja viriilin ADHD ruunan, että mä tuun olemaan ongelmissa ja tarviimaan apua. Eniten nyt harmittaa se, että meni taas luotto siihen hevoseen. ja ku multa menee luotto, mä alan jännittää ja pelätä ja ratsastuksesta tulee taas asteen vaikeampaa. Toisaalta, tätä kautta ehkä opin hallitsemaan sitä jännitystä ja pelkoa. Silloin ehkä pystyn kilpailutilanteessakin paremmin kasassa. Tai sitten en. Ainakin meidän kisakauden aloitus siirtyi nyt muutamalla viikolla eteenpäin. En lähde kisoihin hevosella, joka heittää mut tantereeseen, koska en saa pidätteitä läpi. Mihin hävisi se höyhenen kevyt ja kiltti ruuna, joka reagoi pieninmpäänki pikkurillin heilautukseen? Toisaalta, ainakin se on toistaiseksi terve ja niin kovassa kunnossa, että kenttäkisat on sille ihan piece of cake. Ei kai se auta, ku vaan hakata hetki päätä seinään ja nousta takas kyytiin. Välillä kyllä mietin, että onko tässä mitään järkeä...