Läsnäolopakko

Jostain tajunnan syövereistä työpäivän jälkeen hississä nousi yhtäkkiä ajatus siitä, että Topi on opettanut minulle todella paljon läsnäolosta. Olen ollut koko ikäni oman tien kulkija ja sitä myöten myös omissa maailmoissani viihtyvä. Olin sitte kotona, tallilla tai vaikka kavereiden kanssa, ajatukset kulki usein omaa rataa. Yks parhaimpia muistoja yläasteelta on, ku kavereiden kans käveltiin liikkatunnin jälkeen uimahallilta koululle. Kaverit jutteli "tiettyyn sävyyn" luokan pojista edellä, kun minä jostain ajatusten syövereistä tokaisin kesken keskustelun, että "mun silmät heijastaa". Ajatus juonsi juurensa jo ala-asteelta, mutta nyt sanoa paukautin sen ääneen. Hetken mua tuijotettiin, naurettiin ja keskustelu jatkui. Edelleen ajoittain nauretaan sille. Vasta 15 v. myöhemmin näköjään ymmärrän koko tilanteen ja miksi toistuvasti päädyn siihen.

No, sama poissaolevuus on pätenyt aina ratsastukseenkin. Nyt kun asiaa miettii, niin ihme, että pääsin koskaan niinkin pitkälle, mitä pääsin ennen Topia. Mulla on kyllä kiven kova keskittymiskyky, mutta keskityn enemmän itseeni kuin ympäristöön tai allani olevaan hevoseen. Ratsastus on aina ollut mulle suoritus, jossa mietin, että mitä minä teen tai en tee. En ole juuri kuunnellut hevosta ajatuksella. Tottakai huomannut sen reaktiot, mutta ne on ollu enemmän mekaanista tajuamista ja kylmää tulkitsemista kuin rehellistä kuuntelua. Eräs ratsastustunti kin pääty riitaan, koska en tajunnut, että opettaja puhui minulle. Luulin, että se neuvoi koko ajan toista (taitavampaa) ja mä vaan köpöttelin ympäriinsä ja yritin pysyä poissa tieltä. Sain uppiniskaisen leiman otsaani, kun en tehnyt mitä opettaja oli käskenyt. En vain ollut tajunnut. Topi on antanu vähän erilaisia leimoja. Sellasia kirjavia ja turvonneita. Samasta syystä.  Joko olen hukkunut ajatuksiini tai en ole vain kuunnellut Topia ja tarkkaillut mun tekemisten vaikutusta siihen. Asia kerrallaan ja valmentaja valmentajalta olen oppinut uutta ja nyt ne opit kietoutu yhteen ainoaan sanaan. Läsnäolo. Kuunteleminen. Silmiin piirtyy kuva Keravan maastoesteiltä, kun olen pysäyttänyt Topin ennen estettä. Valkku kysyy miksi, kun se reagoi jo siihen ekaan pidätteeseen hyvin. "Ai reagoi vai?" (Dumbass)

Esimerkkinä myös se, että jännityksestä kangistuneena olen pelottavissa paikoissa roikkunut suussa kuin turvatakseni hätäjarruun koko ajan. Topilla tottakai meni sitte kuppi nurin sellasesta turhasta kiskomisesta, mutta kesti pari vuotta tajuta se. Mulle se oli vaan "veemäinen vatipää", vaikka se yritti kertoa mulle, että "ite oot!". Yksi valmentajista sai mut tajuamaan sen, mitä mulle oli hoettu jo 2,5 vuotta. Joskus vaan tarvitaan se oikea ajoitus ja oikeat sanat, että ratsastajan korvien välissäkin ne herneet kohtaa. Monelle asialle on löytynyt ratkaisu, kun on löytynyt syy, mistä mitkäkin Topin reaktiot johtuivat. Tarvittiin valmentaja sanomaan mulle, että mulla on herkkä hevonen, että tajusin sen. Tiesin, että se on herkkä, mutta jonku muun piti sanoa se ääneen, että opin oikeasti suhtautumaan asiaan niin kuin piti. Mutta se lienee normaalia ihan kaikille.

Ennen Ypäjän hallimaastoestevalmennusta aamulla olin ahistunut ja täysin haluton lähtemään pitkälle ja raskaalle reissulle Topin kanssa. "Entä jos se taas riehuu? Jos mä taas tipun? Mua pelottaa kuitenki eikä siitä tuu yhtään mitään. Tää on ihan typerää, miks mä teen tätä, voinko mä perua sen" jne. Tunnollisena en tietenkään olisi kehdannut niin tehdä, kun kaikki asiat oli sovittu ja järjestelty ja tunti maksettu etukäteen. Matkalla oli vähän parempi fiilis, vaikka edelleen jännitti. Silloin jostain tyhjästä hyppäs ajatus uudestaan siitä läsnäolosta ja ymmärsin, että aina hypätessä olen ollut poissaoleva. Heti, kun jännittää, pakenen pääni sisään, kroppa menee kipsiin ja jätän hevosen yksin. Tavallaan jätän itsenikin yksin. Niin. Sekin valmentajan neuvo hevosen jättämisestä yksin sai ihan uuden merkityksen. Se ei ole pelkästään mekaanista apujen hukkaamista vaan koko ajatuksen hukkaamista. Totally lost the point. Hevonen ei ole kone, joka suorittaa ratsastajasta huolimatta - ellei se ole oikeasti se "kone", joka vie tädin ku tädin maaliin. Maksaa hunajaa, omaa enemmän sydäntä ku kykyä tai on kuopan reunalla. Hevosta pitää tukea ja auttaa. Olenhan mä yrittänyt auttaa, mutta keskittymällä omaan tekemiseen, ennen kaikkea omiin virheisiin. Omaan kroppaan ja apuihin. Ei siihen hevoseen. Ajatukset pitäs siirtää enemmän siihen ajatukseen "tehdään tämä yhdessä". Eikä niin, että kun mä teen näin, niin sä teet noin. Samalla keskittyminen menee oikeaan suuntaan ja jännityksestäkin on helpompi päästä eroon. Ainakin teoriassa!

Toteutus tästä ajatuksesta on luonnollisesti pahasti vaiheessa. Pienen eron olin jo huomaavinani valmennuksessa ja menihän se tosi hyvin. Heppa oli sopivan väsynyt, että se ei riehunut eikä pöllöillyt yhtään ylimääräisiä, mikä auttoi mua keskittymään olennaiseen. Tarpeeksi pirteä kuitenkin innostuakseen tehtävistä ja viedäkseen mua välillä ku märkää rättiä. (Ainaki mun mielestä. Valkku voi olla eri mieltä). Sekään ei haitannut, kun ei tullut niitä pukkeja yms. Kyllä me kovaa voidaan mennä, jos se vauhti suuntautuu eteenpäin! Sisäisesti kiljuin riemusta samalla ku vähän vielä pelkäsin, että kohta se pukittaa. Siihenkin yksi avain oli juuri se käsi, jolla ei saanut roikkua jarrussa. En pitänyt kässäriä päällä. Hyvä minä! Vähän ne ohjat kyllä taas lipsu hypätessä ja tuttu huuto "OHJAT!" kaiku jälleen :P Mutta se ei haitannu Topia <3

Uskalsin myös päättää, että nyt mennään ja vein hevosen esteelle. En jäänyt kauhistelemaan sitä mielessäni ja taas irrottanut käsiä ja jalkoja niin, että ne heiluu valtoimenaan hevosen ympärillä, vaan suuntasin ajatukset siihen, miten saan hevosen siitä yli. Ei tullut se "hui apua este!" niiiin pahasti vaan sanoin Topille, että vie mut yli. Mitä nyt ihan vähän huusin ihan vaan varmuuden vuoksi. Jonka jälkeen totesinki, että taisin huutaa enemmän itselleni ku hevoselle. Topi ehkä mietti, että mikä tolle nyt tuli. Korvien asennosta ja imusta päätellen se ei edes miettinyt <3 Vaikka minä mietinki :D Mun asennetta tottakai helpotti kovasti se, että valkku sanoi tiukasti ennen tuntia, että kapasiteetti riittää hypätä vaikka ne vaativanki esteet. Se on sieltä korvien välistä vaan kiinni. Topi hyppää kyllä ihan mitä vaan ja just siltä se tuolla tuntuikin <3