The end

Edellisen kirjoituksen jälkeen on paljon vettä virrannut. Yli vuosi on vierähtänyt kirjoittamatta tähän blogiin ja varmasti pitkälti siksi, että vuosi on ollut raskas. Antoisa, mutta raskas.

Kaikki loppuu aikanaan. Enkä kadu päivääkään. Niinhän se pitääkin olla. Harva asia elämässä sujuu niin, etteikö jotain katuisi, mutta matka Topin kanssa on ollut todella opettava. Kivinen alusta loppuun, mutta niin kai kunnon tarinassa niin kuuluukin olla. En tiedä palaanko enää tämän blogin ääreen joskus ehkä uuden hevosen kanssa. On vaikea kuvitella toista yhtä vivahteikaista persoonaa ja monipuolista kavioliittoa. Voihan olla, että palaan tähän vielä muisteluiden merkeissä erityisesti kuluneen vuoden ajalta ja jotain luonnoksia näyttää roikkuvan keskeneräisinä blogin arkistoissa. Tällä haavaa on kuitenkin viimeisen kirjoituksen ja suuren kiitos viestin aika.

Kun Topi tuli meille, tiedettiin, että jalat on vänkyrät ja sydän falskaa. Silloin jo meille annettiin rajallinen määrä vuosia aikaa tehdä, mitä me molemmat rakastettiin. Mennä lujaa ja hypätä. Hetkittäin tosin ei tuntunut siltä, että meillä olisi yhteisiä nautintoja, kun pelkäsin kuollakseni seuraavaa pukkia tai äkkikäännöstä. Se opetti, mitä tarkoitti kropan hallinta ja tasapaino satulassa. Kultaisen istunnan löysin ja hukkasin vähän väliä. Viimeisen puolen vuoden aikana väitän löytäneeni sekä este- että kouluistunnan. Aika viime metreillä. Viimeisen vuoden aikana löysin Topin kanssa sellaisen yhteyden, etten enää pelännyt jokaista rasahdusta tai jännittänyt kilpailuissa itseäni tukehduksiin. 

Kilpailuissa... niin. Keskimäärin 3 starttia vuodessa ehdin kilpailla. Missään lajissa. Enkä niissäkään välttynyt tippumisilta. Opin arvostamaan asioita sen kilpailun ympärillä. Edelleen hiertää, että ne puomit tippuivat viimeisissä kisoissa ja viimeiset mahdollisuudet rusettiin meni ensin hevosen sitten minun virheeseeni. Mutta nautin niistä radoista. Opin arvostamaan onnistumista omassa suorituksessani. Opin ymmärtämään, että jokainen kisa on harjoitus seuraavaa varten. Ettei kilpailuihin oikeasti voi aina mennä vain voittamaan vaan joskus (meidän tapauksessa joka kerta) oli opeteltava ratsastamaan ja keskittymään siihen suoritukseen sen rusetin sijaan. Että oikeasti ratsasti. Ei matkustanut ja haaveillut onnistumisesta. Ja yritti auttaa hevosta onnistumaan ja antaa sille edellytykset tehdä hyvä ehjä suoritus. Jokaista tekemääni virhettä on edeltänyt virheellinen ajatus. Niistä virheellisistä ajatuksista oli opeteltava yksi kerrallaan pois.

Ja niitä virheellisiä ajatuksiahan riitti. Voi pojat... Sitä häpeän (ja samalla ylpeyden) määrää, kun kuulet tai tajuat jotain, joka on varmasti tuhansille ihmisille itsestään selvää. Mm. niinkin yksinkertainen asia kuin, että miten peruutetaan. Se oli joulukuu 2018. Minä 30v. Ratsastanut yli 20 vuotta ja sitten minulle kerrottiin, että hevonen peruuttaa, kun siirrät JALKOJA taakse. On mahtanut Topi tuumia, että no jo oli aikaki! Moni on varmaan ensimmäisinä asioinaan kuullut tämän ratsastuskoulussa. Mähän olen skipannut ratsastuskoulu-uran, kun perheessä oli hevosia pienestä pitäen. Tokihan tunneilla kävin, mutta se ei ole ihan sama asia.

Onhan mulla ollu hienoja ja hyviä hevosia alla useita. Ihanat ihmiset ovat luottaneet aarteensa mun käsiin ja tiedän, että tapaan hienoja ihmisiä ja hevosia vastakin. Mutta Topia ei tule kukaan koskaan päihittämään. The One and Only. Muistatteko, kun pienenä lapsena haaveilitte jostain kuten "sitten kun olen iso, minulla on iso hieno musta ori!". Topi on mun musta ori. Halusin kevyesti tanssahtelevan, älykkään ja kauniin hevosen, jolla olisi valtavasti kykyjä hypätä vaikka kuuhun! Sain mitä tilasin. Sillä erolla, että päädyin aika monta kertaa itse sinne kuuhun. Miten monta kertaa mietinkään, että ostinko itselleni liian vaikean hevosen. Ostin. Todellakin ostin. Mutta oikean. Juuri sen, joka opetti minulle juurta jaksain, mitä tarkoittaa itsevarmuus, luottamus, tasapaino, itsehillintä, herkkyys, taito, yhteys ja ymmärrys. Samalla myös miten tunnistetaan kipuilmeet, luetaan hevosta, hoidetaan tikkejä vaatineita haavoja, silmävammoja, tulehduksia, niveliä, lihaksia, mahaa, vatsahaavaa, toimettomuutta, tekemisen puutetta ja kengittämään. Ensin irtokenkäämään ja viime metreillä tulin lopulta siihen tulokseen, että osaan jo kokonaan kengittää. Peruskengällä joo, mutta osaan ja ymmärrän. Pystyn siihen. Iso etu, mihin tahansa päädynkin ratsastamaan. Mitään näistä en oppinut kymmeniltä muilta hevosilta ennen Topia niin hyvin kuin opin nyt. Ehkä osin siksi, että aiemmin en ollut valmis. Enkä ollut antanut sydäntäni kokonaan tälle touhulle. Siihen tarvittiin yksi erityinen poniini.

Ei saanut olla likaisia varusteita, ei hiertäviä loimia, ei muovisia harjoja tai kankaita (koska sähköiskut ja ET SAATANA KOSKE MUHUN!!!-ilmeitä). Ei voinut mennä kisoihin pirteällä hevosella eikä loppuverkata estetunnilla, jos muut vielä hyppäs. Piti mennä jonossa ekana maastossa ja opetella lastaamaan. Ne ensimmäiset keskustelut vieraalla parkkipaikalla, kun Topi ei aikonut tulla autoon... voi luoja! Ja nyt se menee lähettämällä. Silmääkään räpäyttämättä.

Nyt lyö tyhjää. Koko elämästä tulee niin tyhjää, kun tätä suurta persoonaa ei enää ole meidän elämässä. Kuusi pitkää ja tuskaista, mutta niin antoisaa ja tärkeää vuotta menivät nopeasti. Viimeiset pari vuotta aivan liian nopeasti. Koskaan ei päästy aidosti niihin tavoitteisiin, jotka itselleni olin asettanut. Enkä tule ehkä koskaan pääsemäänkään. Mutta kuten sanoin. Päivääkään en kadu. En erityisesti sitä, että vielä viime syksynä päätin vielä kerran yrittää. Sen jälkeen sain Topilta jotain, mitä en voinut uskoa ikinä saavuttavani. Luottamuksen. Yhteyden. Olen ihan varma, että ongelma ei koskaan ollut Topin yrityksissä saada yhteyttä vaan siellä ohjien toisessa päässä. Mutta ei se Topi sitä kyllä helpoksi tehnyt... "Hyppää ite, jos et osaa." "Jee kivaa! Ai sä tipuit..." "BANZAI!"

Banzaipa niin. Loppuun asti. Tänään kun tätä kirjoitan, se yksi banzai kiusaa vielä laidun kavereita. Viikon päästä sille kuitenkin tulee viimeinen kuljetus. VEJ rakenne petti ensimmäisenä. Takapolven sain vielä kuntoon ja kuriin, mutta nyt on 3 kk hoidettu ontuvaa hevosta. Hetkittäin se on ollut tuskainen ja hetkittäin lentoon lähtevä pingispallo. Mutta ei ole hevosen elämää enää. Eikä näin kalliin eläimen ylläpito pihan koristeena ylläpitotallissa ole millään muotoa kannattavaa. Ei tässä koko lajissa toki ole mitään kannattavaa, mutta kun ei voi oikein enää edes sanoa, että rakkaudesta lajiin. Kun ei sitä lajia pääse harrastamaan. Kuulun niihin, jotka ei laske rapsuttelua harrastamiseksi. Jos sattuis perjantaina tulemaan 90 miljoonan eurojackpot niin ehkä veisin ton vaikka Kiinaan hoidettavaksi, mutta kyllähän me kaikki tiedetään, ettei niin käy.

Kamalinta tässä on se, että tilanne on edelleen hyvin epäselvä. Ontuu kyllä, selvästi kyllä ja pitkään. Mutta olisiko voinut sittenkin vielä muuttaa/korjata/hoitaa jotain? Aivan varmasti. Mutta johtaisko se kuitenkaan enää yhtään mihinkään? Tuskin. Paska mikä paska. Jalka siis. Ihan hirveää, kun omassa päässä on kaksi selvästi eri henkilöä, jotka yrittää ottaa toisistaan niskaperseotetta: se, joka miettii, että JOS, kun se kerran on aiemminkin saatu kuntoon (tämänkin totesin harha-ajatukseksi lukemalla treenipäiväkirjaa.) ja sitten se, joka on, että vatun idiootti. Tällä kertaa jälkimmäinen on ottamassa voiton. Sievoinen ihme oli se, että pääsin vielä talvella hyppäämään. Kilpailemaan ja maastoestevalmennuksiin. Todellinen ihme. Ihana sellainen.

Tiesin, että tämä tulee olemaan kova paikka ja hanurista. Mutta että näin kova ja näin hanurista? En ehkä halua nähdä hevosia viikkoihin. Enkä ainakaan ostaa uutta. Ei. Mulla on toiset suunnitelmat. Ja ihan sama mitä sanotte "Niin niin, kyllä me kaikki tiedetään, miten tässä käy!". Ei. Se ei ole nyt vaihtoehto. Sinä päivänä, kun Topi lähtee, mun elämässä ei käänny lehti vaan vaihtuu kirja. Ratsastan varmasti edelleen, mutta en sillä intensiteetillä kuin olen viimeiset 6 vuotta YRITTÄNYT eikä sillä vastuun määrällä. Aion maksaa nyt muille siitä, että he kantavat vastuun siitä hevosen pitämisestä ja opettelen ratsastamaan. Sillä enhän osaa ratsastaa millään muulla kuin Topilla. Miksi pitäisikään? Topin selässä olen aina ollut kotonani. Vieraalla maalla on ihan eri säännöt.

EDIT:
Se on jännä, miten hevoset aistii asioita ja miten ne ymmärtää tunteita. Mulle on tullut sellainen käsitys, että ne elävät hyvin pitkälti tunteisiin perustuvassa maailmassa. Mehän ollaan Kotikokin kanssa kulunut viikko märisty enemmän tai vähemmän joka päivä tallilla käydessä ja aivan varmasti meistä on huokunut erilaisia asioita. Sitten kun lopulta Topin kanssa oli viimeinen matka tehty ja kiipesin traileriin sisälle riisumaan suojat, Topin olemus oli jotenkin luonnottoman rauhallinen ja tyyni. Sitten se kääntyi mua kohti ja painoi pään syliin. Sen katse oli jotenkin erilainen. Niin kuin sanoakseen hyvästi, olen valmis. Näin on hyvä.

Otin sen trailerista ulos, enkä ehtinyt edes lastaussillalta alas, kun teurastamon mies oli valmiina ottamaan hevosen. Silitteli ja jutteli sille ja vei. Topi katseli hetken horisonttiin ylväänä korkeassa ryhdissä kuin luodakseen viimeisen katseen maailmaan ja sitten käveli niin rauhallisena ja varmana miehen perässä siltaa ylös ja sisälle. Kotikokille oli vielä sanottu, ettei heille ollut koskaan tullut noin kilttiä ja rauhallista hevosta. Halkean ylpeydestä edelleen.

Olo on tyhjä. Pala minua, meitä, lähti. Paljon lämpimiä ihania muistoja jäi ja naurun remakkaa. Rankkaa tämä on. Rankempaa kuin pelkäsin. Mutta tiedän, että näin oli oikein. Ja Topin viimeinen katse antoi kuin anteeksi. Näin on hyvä. Vaikkei siltä tunnukaan.