Aika velikulta

Tässä kun on puolen vuoden aikana käynyt koko tunteiden kirjon läpi ja laskenut mm. paljonko rahaa on kiinni trailerissa, buutseissa, satuloissa, buutseissa, kengitysvälineissä, suojissa, suitsissa, tossuissa, mömmöissä, buutseissa, ohjissa, loimissa, huovissa ja buutseissa niin on tullut samalla muisteltua mitä kaikkea Topi on vuosien varrella puuhastellut. (Jatkan tämän vuoden valitusta, kun on oma kone käsissä ja iskee uusi inspis)

Ensi töikseen Topin tultua meille se osoitti pitävänsä maastoilusta. Tallilta oli helppo lähteä maailmalle, mutta maailmalta ei noin vaan palattu tallille. Milloin tultiin takaperin, poikittain, kahdella jalalla tai kaikki jalat ilmassa. Tuli heti tosi voittajafiilis - löysin loistavan maastohevosen. No, hiljalleen se kotiinpaluukin alkoi sujua paremmin. Monta vuotta sillä kuitenkin iski aina käsijarru päälle, kun käännyttiin takaisin kotiin. Joskus kuulee puhuttavan siitä, miten hevonen osaa ja tuo kotiin, jos ratsastaja eksyy. Ei muuten tuo.

Parin kuukauden sisään se ehti jo osoittaa oman mielikuvituksensa laajuuden myös kanssaihmisille. Topi laitettiin tarhaamaan 16 vuotiaan ison ruunan kanssa. Ensi kohtaaminen 5v vs. 16 v. näytti tältä: 

Willy sieti isottelevaa huliviliä varsin hyvin, mutta näytti tarvittaessa kaapin paikan. Juuri niin kuin pitikin, eli kaikki oli hyvin. Kuulinpa sitte eräänä päivänä, että Topi oli saanut Willynkin riehaantumaan ja piehtaroimaan tarhassa. Näppäränä poikana Topi oli sitten hypännyt piehtaroivan kaverinsa yli. Jo silloin mietin, että riistakamera tarhan läheisyyteen voisi olla hauska. Olisi ollut kiva nähdä Willyn ilme tilanteen jälkeen. Veikkaan, että Topi sai kyytiä.

Jouduttiin remonttien takia vaihtamaan tallia ja siellä rupesi sitten todenteolla valkenemaan tämän kaverin luonto. Tallin omistaja kertoi, että Topi on tuonut heille paljon viihdykettä pitkin päiviä, kun se on isolla laitumellaan säikytellyt itse itseään ja pitänyt tunnelmaa katossa. Pieniä vihreitä miehiä löytyi joka päivä. Minusta siihen sopi loistavasti tämä: https://www.youtube.com/watch?v=YWZCb_YNw3c. Tämän seurauksena myös irtokenkiä löytyi mudasta harva se päivä ja kerran joutui eläinlääkäri laittamaan kymmenen tikkiä päkiään. Se oli varsinainen ruljanssi se. Muutama eri päivystävä kävi sitä vuorollaan ihmettelemässä (kertaalleen myös tyhjästä ilmestyneen silmähaavan takia) ja ensimmäinen niistä lähestyi avonaista haavaa saksilla kärki edellä. Pienen tökkäsyn jälkeen Topi ei päästänyt kyseistä eläinlääkäriä lähelle jalkaa ja minä sattuneesta syystä halusin viedä sen klinikalle tikattavaksi sen sijaan, että ko. lekuri olisi sen tehnyt. Tilannetta ehkä auttoi myös se, että en itse kestä verta.

Tästä tapauksesta Topilta kesti kuukausia toipua ja 4 viikon koppihoito teki teinipojalle tehtävänsä. Ensimmäinen kerta ulkona irti (sen jälkeen kun oli "kävelty" vartti kireillä sivuohjilla) näytti tältä: 

Moni on varmasti jo nähnyt monta kertaa, mutta tästä tulee niin hyvälle tuulelle, että kattokaa ny vielä pari kertaa! ;)

Onneksi tallista löytyi kavereita viettämään osan ajasta sisällä, ettei tarvinnu jättää sitä yksin talliin. Se oli loppuvaiheessa kavereista huolimattakin jo hetkittäin karsinaelementtien yläpuolella. Jännä muuten, miten notkeasti ja sulavasti pitkänmallinen pv mahtuu pukittamaan, keulimaan ja potkimaan ilmaa isossa ponikarsinassa päästämättä ainuttakaan kolahdusta. Sekin on siis mahdollista.

Ennen vuoden 2014 epäonnisuutta Topi oli osoittanut mielenlaatuaan myös esteillä. "älä tuu mua neuvomaan!" oli pojan vastalause, kun ensimmäisellä estetunnilla vanhasta tottumuksesta "vähän varmistelin" eli survaisin kannuksen kylkeen niin kuin olisin ratsastanut karvaisella ponilla. Topihan siis vain kumartui vähän katsomaan, että mitä ollaan ylittämässä. Virhe, kuten näkyy:

Kyllä se sit onneks pian rupes sujumaanki, huolimatta siitä, että ratsastaja oli ihan käsi. Tajusin kuitenkin edes yrittää olla hiljaa. Topi on onneksi hyvin suvaitsevainen ja kaikki käy tyyppi, että jos ei ala liikaa pätemään, niin homma sujuu. Eli just sellanen velikulta. Vähän pilkettä silmäkulmassa ja joskus turhan virkeä, mutta pääosin hyvä sydämminen. Mitä nyt välillä vähän... possu. Tässä vastapainoksi näyte kiltistä tikkujen ylittämisestä (Eihän se joutunu vielä edes hyppäämään...) 

Toki sitten oli näitäki päiviä: https://www.youtube.com/watch?v=c-elRj3gGRU&t=68s

Kun edellisen tallin remontti sitten valmistui, Topi pääsi ison ponin karsinasta oikean kokoiseen koppiin ja takaisin hiekkapohjaiseen tarhaan. Onneksi kyseessä oli luonnon hiekkaan tehty tarha, eikä suodatinkankainen tarha. Topi kaivoi meinaan siellä itsellensä kunnon hevosen poteron. Se oli sellainen puoli metriä syvä, pari metriä leveä ja 3-4 m pitkä kuoppa hiekassa, johon Topi oli sitten yks kaunis päivä mennyt onnessaan piehtaroimaan. Paha vain, että tuollaisesta kuopasta hevosen on hivenen vaikea päästä ylös. Siellä se oli ähertäny ja tuhertanu ja naapurin omistaja oli jäänyt seurailemaan tilannetta. Topi oli kertaalleen päässyt jo lähes jaloilleen, mutta kaatunut sitten takaisin kuoppaan. Minkäänlaista paniikkiahan itsevarma pojan koltiainen ei saanut ja ähersi kuin ähersikin itsensä sieltä lopulta ylös. En enää vaan muista, että seurasiko tätä tuherrusta pierupukkilaukka vai sellainen viheltelevä "ei täs mitään ollu. Normipäivä." Harmitti, etten ollut vieläkään asentanut riistakameraa tarhan nurkalle.

Seuraavien vuosien aikana Topi aiheutti lähinnä harmaita hiuksia niin omistajalle kuin kanssa ratsastajille. Milloin oli ratsastaja telonut itsensä, milloin poni aiheuttanut kaaoksen maneesissa tai muuten vaan järkyttänyt katsojat. Erilaisia tapoja karistaa ratsastaja oli harjoiteltu ja multa meni vuosia ja useita tunteja salilla oppia pysymään siellä kyydissä. Erinäisiä tilanteita voit ihastella lähinnä ratsastajan silmin täältä: https://www.youtube.com/watch?v=XYp4d4EykgU (harmi, ettei yhtään videokuvaa ole sivusta. Olen vain kuullut, että "se oli ihan jäätävä pukki!".

Olen myös saanut kouluvalmentajan toteamaan, että "mun tunnilla ei oo vielä koskaan kukaan tippunut ja tällä viikolla olet jo toinen!" Kyseinen valkku myös piti parin minuutin hiljaisuuden pohtiessaan vastausta mun kysymykseen "haluisiksä kokeilla, onnistuisko ne vaihdot sulta paremmin?" Kyllähän se sitten hetken harkittuaan selkään kiipesi, mutta totesi  ratsastuksen jälkeen: "sitä olisi pitänyt hiukan potkaista, mutta en tehnyt niin." Ei kai se liene kovin tyypillistä tippua koulutunnilla. Toki nykyisellä kouluratsastustallilla meillä palkittiin muistaakseni "vuoden putoaja" viidessä eri kategoriassa. Määrällisesti minä jäin toiseksi, mutta Topi pesi kaikki, koska sillä oli myös vuokraajan tiputukset mukaan lukien esim. 5 suunnittelematonta jalkautumista plakkarissa 1,5 kk sisällä. Miten monta kertaa olenkaan miettinyt, että mahdoinko ostaa itselleni kuitenkin liian vaikean hevosen.No, olen silti selvinnyt. Ainakin tähän asti.

Eli pojalta on aina löytynyt luonnetta ja mielipiteitä. Tämä oli kyllä ehkä mieleenpainuvin koulurata ikinä. Miten voi hevonen oikeasti raivostua, siis raivostua noin silmittömästi siitä, että hänet säikäytetään?

Topi on myös kerran maastossa potkaissut suoraan autoa kohti, kun auto tuli liian lujaa takaa mutkasta ja säikäytti hänet. Mielipide tuli varmaan kuskillekin harvinaisen selväksi. Siinä se oiski ollu setviminen, jos se metallikenkä olis osunu peltiin...

Varmasti unohdin nyt jotain mehukkaita juttuja, mutta kerrotaan niitä sitten muistaissa. Viimeisen puolen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut mm. seuraavaa:

Topin tarhan suodatinkangas on löytynyt 10x15 cm paloissa ympäri tarhaa. Sähkölanka on löytynyt 5-10 cm pätkissä ympäri tarhaa. Buutsi on löytynyt 6-7 m päästä naapurin laitumelta. Buutseja on hajonnut n. 6 kpl. (Hoks. ensimmäinen kappale). Ruokakupista on löytynyt litra turvetta. Turpeet on olleet useamman kerran yhdessä nurkassa kasalla, tuomani kuusenrangat oli parissa päivässä silppuna ympäri tarhaa, kenkiä on irronnut parin päivän välein eri jaloista ja kaikkea muuta pientä. Lääkeaddiktin vikaaki tuntuu olevan, kun meinas mennä metacam-tuubin mukana multa sormet. En päässy edes karsinaan asti, kun se kahmas multa tuubin kädestä. Totesin, että jatkossa syötetään nämä ruokakupista sellasenaan. Toimii ihan hyvin.

Parhaat naurut pitkään aikaan sain, kun kanssaratsastaja oli pari päivää sitten lähtemässä maneesista ja tallin tapojen mukaisesti ennen lähtöään huuteli "me mennään!". Ei edes "ovi aukee", mikä on yleisempi käytäntö. Ko. henkilö ei siis ollut edes avaamassa ovea, kun Topi lähti kuin nato-ohjus pelkästä huudahduksesta ja sain sen vaivoin pysäytettyä seinään. Refleksit tuntuvat siis olevan varsin hyvin tallessa. Mä en ehtiny tajuta, että jotain edes tapahtu, kun oltiin jo siirrytty maneesin pitkältä keskihalkaisijalle. Ehkä juuri siksi sain ponin hanskaan vasta toisella pitkällä sivulla. Pysyin kyllä onneksi kyydissä.

Vastaava tilanne tuli eilen ja nauroin taas ihan kippurassa, kun tultiin maneesiin ja siellä oli eläinlääkäri tekemässä toiselle hevoselle taivutuskoetta. Topin leuka tippu lattiaan, silmät pullahti päästä ja hillitön puhina ja puuskutus alkoi. Yritti se pari kertaa takavasemmallekan ja varuiks oli sellainen takanojo päällä. Sykkeen ois varmasti taas tuntenu jaloissa, jos olisin istunut selässä. Onneksi (!) taivutettava hevonen ei reagoinut Topin lietsontaan, kun eläinlääkäri roikkui jalassa. Kimpoili tosin seinälle liikkeelle lähdössä... Topikin vähän asettui, mutta kyllä se oli taas aikamoinen pommi ratsastaa. Johan se oliki melkein vuoden varsin rauhallinen. Ehdin jo kuvitella sen aikuistuneen edes vähän ja itsehillinnän kehittyneen. Mutta ei. Ei kun ei..

Tottakai sitten pinkeä hevonen päätti myös sillä ratsastuskerralla kokeilla ratsastajan refleksejä ja samaisesta kohdasta maneesin pitkää sivua teki poistumisen takavasemmalle juuri ja juuri väistäen sitä hevosta, jota oli just taivutettu ja todettu kipeäksi. Taluttajalla oli muutenkin haasteita ko. ratsun kanssa, joten me ei autettu nyt tilannetta yhtään. Onneksi taaskaan (!) ko. hevonen ei pahasti kimpaantunut. Minä kyllä ehkä vähän. Kenellekään ei koskaan selvinnyt, että miksi Topi sinkosi taas raketin lailla. Kukaan ei edes puhunut erityisen kovaan ääneen ko. hetkellä saati ollut poistumassa maneesista. Vissiin joku vaan hengitti liian äänekkäästi?

Puolen tunnin ratsastukseen mahtuu yllättävän paljon "oho sori!" älähdyksiä. Jätin loppukäynnit ratsastamatta - tulin suosiolla alas heti raveista ja talutin sen verran, että kehtasin lähteä koulutunnin jaloista pois. Se se ois ollu taas noloa, että oltais aiheutettu suunnittelematon jalkautuminen kesken koulutunnin.

Tallissa Topin pyöriessä ympyrää karsinassa loimittaessa KK sano mulle "oo kiltti sille" -mut ku menee hermo! "oo kiltti sille". Annoin Topille baananin. Se muussas sen mössöksi mun käteen. Aika velikulta <3

Da kesä 2017 part VI - aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin

Hienoin suokki ever, Mega-Pomo, kuvattu 2010

Lupasin taannoin kertoa siitä parivaljakosta, jolla meni vielä huonommin, vaikkei meilläkään mennyt kovin vahvasti. Kysyin luvan tämän jutun kertomiseen. Opiskelukaverillani on siis parikymppinen suokkiori. Sellanen ihana liinaharja, joka on tarhannut aina muiden kanssa ja helppo ja kiltti käsitellä. Ori toki, mutta sitä ei huomaa kuin äänestä. Täysin harrastelijavarma tätikuljetin. Auntproof. Ori muutti keväällä Etelä-Suomeen, eikä elämä etelässä alkanut auvoisesti. Tarhanaapuri hermostui oriin jostain syystä niin pahasti, että puri siltä leuasta palan. Siis palan. Enkä puhu pienestä ihon repaleesta vaan kahden kämmenen levyisen palan lihaa, nahkaa, verisuonia ja hermoja. Joku päähermoista ilmeisesti kulki niiltä main, sillä haavan parantuessa hevonen rupesi horjumaan - lähes kaatuilemaan. Sen etupää vaikutti puutuvan helposti ja ainoa selitys, joka keksittiin oli, että purutilanteessa se toinen on kiskassut hermoa niin rivakasti, että nykäisy on vaikuttanut hermoston kautta raajoihin asti. Ai että miten kiva. No, ei siis suitsia, kuolaimia tai mitään muutakaan hetkeen. Oria se ei onneksi suuresti haitannut.

Pikkupojat kotona vuosia sitten

Kaveri päätti laittaa sen sitten laitumelle kuntoutumaan ja löysikin kivan laidunpaikan, jossa ori sai kaverikseen 2 vuotiaan pv oripojan. Kaikki näytti menevän hyvin. Lapsiori vaikutti kuitenkin potevan jonkinnäköistä eroahdistusta. Niinpä sitten kun eräs aamu kaveri kävi poikia katsomassa, tämä nuori jannu sai ilmeisesti paniikkiraivokohtauksen ja hyökkäsi suokin kimppuun. Puri, repi ja kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Suokkiori oli ihan hätää kärsimässä. Pikkupoika sai jopa kaadettua sen aidan päälle ja sen yli kasvimaalle, jossa oli rautaharava kuinkas muuten kuin piikit ylöspäin. Ne meni kyljestä sisään. Ja mä ajattelin, että mulla ja Topilla on huono tuuri? Älkää siis ikinä jättäkö käytäville, pihoille mihinkään hevosten lähelle mitään teräesineitä. Talikot, lapiot ja kaikki terä seinää päin, jos roikkuvat naulassa!

No, luita ei menny poikki eikä reiät olleet yltäneet merkittäviin paikkoihin asti. Huh. Pikku ori oli kuitenkin saanut muuta vahinkoa aikaan. Suokin kaaduttua, kakara oli tallonut sen pään päälle. Niin rajusti, että suokilla meni koko kallon halki nenästä ylös murtuma. Päässä. Halkeama. Melkein katkipoikki. Sillä oli jo kerran potkusta ollu hammas ja leukaa rikki. 

Kuvitelkaapa hetki, että teillä on suokki ori, jota ei saa taluttaa riimusta, suitsista, kapsonista, tai mistään päähän pantavasta, koska päähän ei saa kohdistua yhtään painetta, ettei murtuma muutu halkeamaksi. Se olisi nimittäin kuolemaksi Oria talutettiin siis jatkossa kaulapannasta. KAULAPANNASTA!!! Luojan kiitos ori on kiltti, kokenut ja rauhallinen ja omistajalleen tuttu. Omistajansa on vienyt ”paineettoman taluttamisen” ja äänikäskyt on way new level. Tehkääpä perässä. No, nämä orin kaikki vammat ja vaivat paranevat. Hitaasti, mutta kuitenkin. Jos kaikki sujuu nyt hyvin, hevosella harrastetaan taas normaalisti ensi keväänä. Tiedä sitten millaisia henkisiä vaurioita tämä kesä sai aikaan. 

Olipa kerran mökki-ilta :D

Ei saisi nauraa, mutta liekö ollut orin murre liian pohojalaasta etelän vetelille, ku noin ovat kiivastuneet yks toisensa jälkeen? 😉 Joka tapauksessa, aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Menipä tuota keväällä 2017 pelkästään meidän tallilta kolme hevosta kuoppaan. Monesti puhutaan, että pitäisi nauttia siitä mitä sulla jo on ja nähdä asioiden valoisat puolet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Se on vähän niin ku lasten kasvatus, että voihan sitä yrittää opettaa kaiken valmiiksi, mutta jotkut asiat lastenkin on vaan koettava itse ja opittava kantapään kautta. Ihan niin ku sähköpaimeneen ei piä mennä pissaamaan, niin joku sitä silti aina kokeileen. Osa virheistä pitää tehdä ite, että asian oikeasti ymmärtää. Meidän tapauksessa kengitys on selvästi ollut se kulmakivi, joka on pitänyt opetella juurta jaksain aina uudestaan. Oli muuten palkitsevaa kuulla kengittäjältäkin ”hyvä, että pidit pääs. Kyllä se on nyt paljon parempi noin”. Ehkä se sietää mua jatkossakin?

Vasta tämän kesän jälkeen opin nauttimaan käyntimaastoistakin oikeasti. Olen toki aina tykännyt maastoilla, mutta tänä kesänä piti käyttää mielikuvitusta ja viedä hevonen trailerilla maastoon, että sen sai ylipäänsä ratsastettua. Kun tulevaisuus on ollut todella epävarmaa, on kaikki tavoitteet heitetty romukoppaan. Se oli toisaalta vapauttavaa ja toisaalta turhauttavaa. Mitä mä nyt muka sit tekisin? Ei enää syytä pitää omaa kuntoa yllä, ei syytä laittaa satulaa joka ratsastukselle. Miksi toisaalta pitäisi?  Ei syytä edes ratsastaa joka kerta. Samalla toisaalta monipuolistin tekemistä sekä mulle, että hevoselle. Tein meistä enemmän kaverit kuin aiemmin ja aloin pitkästä aikaa puuhastella Topin kanssa. Hivenen kyllä meinas hermo mennä, kun tarhaa siivotessa oli koko ajan joku edessä. Siis kirjaimellisesti edessä. Nenässä kiinni. Onneksi se tietää, mitä tarkoittaa ei ja yleensä uskooki sen. Huusin meinaan aika kovaa ”EI!!!”, kun se nappas täyden lantakärryn kahvasta kiinni. Nothing happened. Yet.

 Tänä kesänä tunnekirjo on ollut laajempi kuin hevosten kanssa ikinä. Luopumisen pelkoa ja surua, innostusta ja toivon heräämistä. Epätoivoa ja luovuttamista. Täydellistä ”mä en jaksa enää” -masentumista ja peittoihin kääriytymistä ja sitten taas hullun kiiltoa silmissä ”Kyllä me tästä vielä noustaan!”. Suuri kiitos KK:lle, joka on koko kesän jaksanut tsempata, tukenut ja yrittänyt piristää pahimpina päivinä. Vieny mut vesiputoukselle, Kolille, hiekkaveistoksia ja suurta puukirkkoa katsomaan. Tehny ruokaa ja tuonu peittoa, kun en itse ole enää jaksanut. Kestänyt kaikki kiukuttelut, itkut ja sanattomat hiljaisuudet. Tullut mukaan katsomaan Topia ja ottanut sitä yhteistä aikaa. Perheaikaa. Meidän yhdessä valitseman ja rakastaman hevosen kanssa. On se vaan niin söpö <3 Ei kai tätä muuten olisi jaksanutkaan. Jonkin verran näissä tilanteissa lohduttaa se, ettei muillakaan niin helppoa ole. Mutta oma tuska on aina omaa. Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa. Siitä yritetään pitää kiinni. Minä ja mun kaveri.