Esran leiri Niinisalossa

Jälleen yksi viikonloppu vietetty Niinisalon kangasmetsässä. Vielä kertaakaan ei ole näin masentunut fiilis siellä ollut. Tänä aamuna kävellessäni hiekkapolkua Taulunkylästä maastoesteille mietin, että pitäisikö Topista tehdä rataestehevonen. No, ei se huonona päivänä ole siellä juuri sen helpompi. Olo oli helpompi ja rennompi kuin eilisaamuna ekalle maastolle lähdettäessä, mutta ei siis järin hyvä silti. Eilen olin ihan paniikissa, tänään vaan pettyny ja turhautunu. Miksi mun hevonen on niin vaikea? Mihin hävisi se ihana ja täydellinen otus, jonka kanssa voisin tehdä mitä vaan? Nyt mulla on tammamainen hienohelma, joka käyttää jokaisen ratsastajan herpaantumisen hyväkseen ja kokeilee välillä ihan skarppiakin ratsastajaa. Monta asiaa olen tehnyt väärin tämän kanssa, mutta ei kai tää kaikki nyt voi olla niistä kiinni?

Ekana päivänä menomatkalla Topi teki ekat uukkarit jo alkumatkasta maneesin takana, kun polku oli märkä. Eka erä ratkes nopeasti, kun vihdoin uskalsin komentaa kunnolla. Ekasta komennuksesta sain toki vastalauseena etujalat ilmaan, mutta niin vaan matka jatkui. Toinen uukkari tuli, kun olin ravannut pari sataa metriä ja otin ekan laukkapätkän. Jouduin tosissaan tiirailemaan, että löysin sen sinisen pienen nauhan pätkän tikun nokassa, jonka takia killuin juuri metrin päässä satulasta. Jalka tiukasti jalustimessa ja ohjat kädessä sain kiskottua itseni takaisin satulaan, kun Topin katse oli kesken laukka-askelen takaisin tulosuuntaan. Onneksi se pysähtyy, kun roikkuu ohjissa. Nää täys käännökset laukasta on vaan todella todella mieltä ylentäviä. Luottavaisin mielin treeniin? Juu ei.

Onneks meidän ekaan verkkaan kuului isolla "ympyrällä" laukkaamista muutama kierros molempiin suuntiin. Meitä oli ryhmässä kolme ja Topi tuijotti niitä kahta muuta koko ajan "tuolla se menee! tuolla se menee! sinnesinnesinne" ja sain roikkua ohjissa minkä pystyin. Tais siinä pari kilometriä mennä molempiin suuntiin, kunnes uskalsin a) nostaa pepun satulasta b) joustaa kädellä. Siihen asti olin istunut satulassa ja roikkunut ohjista pikistäen itseäni kaikilla lihaksilla satulaan, koska hetkenä minä hyvänsä heti kohta se ois voinu tehä taas uukkarin tai jopa pukittaa. Voin kertoa, että mun löysin vatsalihakset ja hartiat on krampissa. Maastolaukka satulassa istuen on melkeen ku keskiravitreeni ilman jalustimia.

Hyppääminen suju ekana päivänä ok. Kaikesta päästiin ekalla yrittämällä yli. Kolmas uukkari toki tuli, kun kaveri laukkas vastaan. Kaverihan siis laukkasi kohti vasta n. 50 m päässä, kun Topi tuumasi, että ei pysty ja teki taas vauhdista täys käännöksen. Olin hereillä, en tippunut. Kiukutti vaan ja ärähdin. Matka jatkui. Loppua kohti Topi tuntu tasasemmalta ja mäki pystyin hiljalleen relaamaan. Pieni pelko persiissä toki koko ajan, mutta kuitenkin. Veteen herra meni ku vanha tekijä aalloista huolimatta. Vedestä ylös, tukki ja sit se hyyty ylämäkeen. Piti tulla uudestaan, että saatiin edes vähän vauhtia. Sitte se lähtiki ku ammus ja hypättiin vielä kaksi helpon tukkia kaarevalla 3 askelen linjalla. Aika siistiä! :) Sillä hetkellä se homma tuntu helpolta ja hyvältä, vaikka otettiinki vähän leveämpi kaarre ja 4 askelta. Pikku juttuja tässä vaiheessa.

Toisena päivänä ei tosiaan pelottanut enää niin paljoa, että ois ollu kotiin ikävä, mutta Topilla oli käsijarru päällä tallin pihasta lähtien. Verkkahypyt otin maltillisella lähestymisellä eli nöpönöpölaukkaa ja alla kiemurteli niin ku ois yrittäny käärmeellä mennä suoraan. Päästiin kuitenkin tukeista ja sitten käänsin nenän kohti metkojen mutkien bankettia ja jotain hämmentävää tapahtui. Topi nosti nenän ylös, korvat pystyyn ja ampas! Se imas sinne banketille ja huusi varmasti "jippii" mielessään samalla, kun loikkasi ylös, harppasi kahden askelen välin yhdellä (luvattoman helposti) ja syöksyi alas valtavalla loikalla, minkä jälkeen nakkeli niskojaan ja olisi varmasti mielellään vähän ilopukitellut. Alashypyssä mä en pysyny ihan messissä, mutta sen verran olin mukana, että sain estettyä ilopukit ja taputtelin tyytyväisenä pärisevää hevosta. Sama toistui uusintakierroksella. Okei, eli se snadisti tykkää tästä sittenkin jotenkin kuitenkin. Ainaki jos on kuun asennot kohdillaan, eikä hernettä satulan alla.

Sit oliki aika ratsastaa harrasteen rata kokonaisuudessaan läpi. Verkkahyppy, joo ihan kiva. Nyt sit piti lähtä pois kavereiden luota ja hei, tuolla on valkoinen PONI! Unohdetaan se, joohan? Ravissa kohti mustaa mökkiä, pari askelta laukkaa ja... ai ei onnistunu? Eiku takas esteen eteen ja huomautus, josta sain vastapalloon kiukuttelua. "älä komenna mua! älä koske muhun!" Komensin uudestaan ja sain hiljaisuuden. Ok, ravissa uudestaan. Päästiin se este ja hienoista kylkimyyryä kohti seuraavaa. Vasemmassa kyljessä oli magneetti, joka veti kavereiden puoleen niin, että hevosesta tuli banaani. Katsoin hyvän reitin ja totesin, että damn, juuria. Korjausliike -> mutka matkaan ja ku kärryeste tuli näkyviin niin kappas, istuinki taas nenä tulosuuntaan. Huomautus, kiukuttelua, huomautus, nenä menosuuntaan, kaks askelta, hyppy. Korvanapissa kuului "se oli jo toinen kielto". No aijaa... Ravissa ladolle, iso loikka yli, kaarre puskaan ja alla laukka muuttu hyppyjäniksen loikiksi, jotka töksähteli maahan ja jarrutti vauhtia etenemisen sijaan. No, ravissa sitte. Nenä ylös, jalat kii, lantio eteen ja... se meni sen valkosen risuesteen siellä keskellä puskaa! Hahaa! Seuraavalle, nenä ylös, jalat kii ja lantio eteen: se meni! Toistin saman vielä tynnyreillä, jotka tulin varmuuden vuoksi ravista ja muutaman töktök askelen jälkeen se meni siitäkin. Renkaille en varmistanut enää niin voimakkaasti, mutta vähän kuitenkin. Sitten annoin laukan vähän sujua mäen päälle, mistä ravialashyppy oli suorastaan tylsä alas laskeutuminen ja loppurata sujui jo ihan kohtuullisesti.

Uusintakierroksella varmistelin ekat esteet ja kaikki meni kerralla. Loppua kohti pystyin irrottamaan taas enemmän takamusta satulasta ja antamaan laukan edetä. Suhina kävi hetkittäin korvissa, kun laukka lähti viemään. Ihan hirveesti en kuitenkaan antanut siimaa, koska tiesin tasan, että heti otteen herpaantuessa Topi ottaa banaaniasennon ja sinkoaa vasemmalle kohti kavereita tai vaihtoehtoisesti nappaa kuolaimesta, kiihdyttää ja pukittaa. Päästiin kuitenki rata loppuun asti ilman ylimääräisiä manööverejä. Nyt vaan ei enää bankettikaan ollu niin kiva ja jännä, joten tultiin se kiltisti kahdella askelella ja alas tyylikkäästi laskeutuen eikä hypäten "banzai!"-loikalla. Lopuksi veteen ja sama helpon tehtävä kuin eilen. Kyllähän se sinne veteen meni, mutta vauhtia pitää vielä harjoitella. Olin hitusen paremmin hereillä tukeilla, mutta kaarre meinas taas venyä. Sain kuitenki kolmella askelella Topin kaarteesta ulos. Tässä kohtaa oli jo ihan hyvä fiilis. Juteltiin sitte valkun kans ja todettiin, että se oli nyt lopuksi ihan eri mielentilassa kuin aloitettaessa. Silmät ei kuulemma ollu enää lautaset ja selkäänki tuntu erilaiselta. Se pitää siis vaan jollain ilveellä saada tuohon oikeaan mielentilaan ennen kuin mistään tulee mitään. How the hell I'm supposed to do that?!

Opin siis viikonloppuna ainakin kaksi asiaa: saan sen esteestä ku esteestä yli pitämällä sen nenän todella ylhäällä, puristamalla jalat ympäri ja työntämällä lantio eteen. Pelkästään jo lantion asentoa ajattelemalla saan tuettua itteni sinne penkkiin tukevammin ja samalla se työntää sitä hevosta eteenpäin. Ajatus on tosi tärkeä, koska jännittäessä varsinkin työnnän hartiat eteen ja sukellan kaulalle, jollon tuun ihan sata varmasti myös alas, KUN se tekee jotain yllättävää. Eikä mun tarvi olla kuitenkaan takakenossa saadakseni lantion eteen. Yksi avaintekijä tähän tukevan asennon löytymiseen on myös se, että satula istuu oikeassa asennossa ja toi mun vasen nilkka todella antoi sille hierojalle periksi. Nyt mun lihakset on tasapainossa, saan kantapään alas ja pystyn oikeasti tukemaan itteni jaloilla hevosen ympäri. Kolme vuotta sitä pitiki sitte opetella...

Toinen opittu juttu on se, että mun pitää löytää ne keinot, millä mä saan Topin oikeaan mielentilaan. Todennäköisesti se vaatii koulutyöskentelyä alle. Eli mun pitäs päästä tekemään ns. kouluverkka (avot, sulut, väistöt, vastalaukat ja vaihdot) ennen ku lähden hyppäämään. Ypäjällä heti testaamaan. Ja sit jos mielentila saavutetaan riittävässä ajassa, useita hyppyjä ennen radalle lähtöä. Ei mitään rataesteverkan "muutama hyppy, että lämpeää" vaan monta hyppyä, kunnes rauhottuu. Okei, mulla on siis sotasuunnitelma vapun kisoihin. Sillä on onneks aika rautainen kunto nyt. Pitää myös saada omat ajatukset pysymään kasassa ja keskittyminen hanskaan, koska Peuramaalla se keskittyminen oli aivan totaalisesti hukassa. Olin ku hias hämäläinen formularadalla. Pitää vissiin alottaa siitä, että tarkistan, mikä kouluohjelma mun pitää siellä ratsastaa ja vielä opetellaki se... Oivoi. Siitä tulee taas rankkareissu. Eikä ole kovin suuria odotuksia. Anything can happen. ps. valkku meinas, että mä mietin ja analysoin liikaa. Miiiten niin? En ymmärrä ;)

Kuvat on syksyltä 2013. Samat esteet, mutta osin eri paikoissa. Ihan yhtä isosti hyppäs tälläki kertaa.

Kisaharkat Peuramaalla

Pysäytyskuva kypäräkameran videolta,  huomaa jalustin ja varjo!

Meinas tämän kirjottaminen jäädä kokonaan. Kauhee kiire ollu taas koko ajan ja töissäki päivät venyny. Sitte sitä raahaa ittensä lauantai-aamuna kukonlaulun aikaan tallille todetakseen, että kisatakki jäi kotiin ja olen jo myöhässä aikataulusta huolimatta siitä, että osa hommista aamulta peruuntui. Puntaroin aikatauluja ja päätin, että jätän letittämättä ja haen takin kotoa hevosen kanssa. Eiku soitto kotiin, iloisen (olotilaisen) KK:n herätys firman illanvieton jälkeisenä aamuna ja vieno pyyntö, että josko vois tuoda kadun varteen sen takin, että pääsen nopeasti takaisin reitille. (Thank god Topi todellakin kävelee autoon). KK tarkisti myös traikun valot samalla ja totesi, että mikään valo ei pala vasemmalla puolella. Mulla oli myös nastat alla. No, ei oo aikaa. Ei syttyny liitintä ränkläämällä. Pääsin kilometrin niin valoissa nous höyryä konepellin alta. Voi sanonko mitä!!! Matkalla onneks oli useampi huoltoasema, joten eiku Nesteen pihaan, konepelti auki ja myymälään, että pääsis vessaanki. No ei päässy. Kello oli 6.50 ja paikka aukee vasta 8.00. Just. No, ainaki saan vettä? Juu ei. Helsingissä kaikki pitää lukita. Mukaan lukien hanat. No, kurkkasin kuitenkin konepellin alle ja totesin, että vettä on, mutta syyläri on vuotanu ja se vuotanu vesi höyryää. Ei siis ite kone. Puhhuh. Kansi kiinni, omaiset on nähny.

Kaarsin siis hevosineni aution huoltoaseman pihalta pois. Vastaan tuli tottakai poliisit. Aikeissa kai myös asioida huoltoasemalla. En edes tajunnut tilanteen luonnetta ennen ku tajuntaan iski se nastojen rapina. (Mikä äänieristys?) Liikennevaloissa vielä käännyin vasemmalle, joten vilkkuakaan en siis näyttänyt. Tai no näytin, mutta se ei näkynyt. No, ei ne perään lähteny, joten eipä ne kai huomannu tai kokivat tankkauksen sillä hetkellä tärkeämmäksi. Yhtä kaikki, matka jatkui jälleen. Olin arvioinut matka-ajan onneksi reippaasti yläkanttiin, joten olin todella ajoissa kisapaikalla kaikesta tästä sählingistä huolimatta. Ehdin siis rauhassa kävellä radan ja "pikaisesti" letittää. Sitte olinki taas myöhässä aikataulusta ja kädet ja hartiat krampissa. Huoh. 

No, ehdin kuitenkin verkata, mutta joku oli pielessä. Tein eilisiä harjoituksia lisätystä käynnistä ja takareista. Puoli huolimattomasti, enkä saanu jutun juonesta kiinni. Keskiravit ei irronnu ja Topi oli löysä ja vetelä. Minä ihan kuutamolla. Radalla takareista tuli väistöympyrät, vastalaukoissa kompastus ekalla ja vaihto toisella. Sitten siirsin sen vielä väärässä pisteessä raviin. Sinne meni ainakin 6, ehkä 8 pistettä tai enemmänkin. Mun hölmöilyjen takia. Silti saatiin 60 %. Sisääntulosta 7 ja paljon 6,5. Sisääntulo onki ollu mun bravuuri aina. Yli 10 v. sitten Kemppaisen Minna rataharkoissa antoi sisääntulosta 9:n ja sanoi, että olisi voinut melkein antaa 10. Suora ja täsmällinen. No, se ei nyt kauheesti lohduttanu. Tiesittekö muuten, että harrasteluokan kouluohjelmassa ei enää edes tulla suoraan sisään vaan LIMC? WTF??!! Varmistamalla varmistetaan, että kaikki pääsee tuomaripäätyyn?

Esteverkassa Topi oli kohtuu normaali. Pari säpsähdystä muista hyppääjistä, mutta ei katastrofia. Radalla sai ottaa kaks hyppy-yritystä esteille 2 ja 6. Tukki ja valkoset paalit. Hyvin meni. Ratakin meni hyvin ekat 11 estettä. Jopa vesimatto ja siniset tynnyrit meni heittämällä! Jes! Sit mä huokasin, että ah, tää sujuu, ihanaa, rentouduin, hukkasin ajatuksen, ratsastin huonon tien ja löysin itseni hiekasta. Sitä ketutuksen määrää! Kävelin rauhallisesti pettyneenä pois radalta hevosen kanssa. Uusinta yritys meniki sitte ku vettä vaan, mutta en muistanu ottaa sitä videolle. Huoh. Eikä se fiilis kovin voitokas ollut,vaikka toisella kierroksella päästiinkin kaikki esteet leikiten. Vahinko oli jo tapahtunut ja mieli maassa. Oikeissa kisoissa se ois ollu taas leikin loppu. Täytyy kaivaa kotitallilla kaikki valkoiset härpäkkeet esiin. Topi ei tiedä, mitä sai aikaan! Onneksi saatiin mennä koko rata uusiksi ja se suju hyvin. Jotain toivoa vielä on.

Rusettihai

Poskia kuumottaa, jalkapohjia jomottaa ja silmät pysyy nipin napin auki. Sohvan nurkka pehmeän viltin kanssa tuntuu oikein makoisalta maha täynnä. Taas yksi kisapäivä takana. Käytiin Keravalla 1-tason rataestekisoissa avaamassa myös rataestekausi. Keravan kisoihin oli meiltä vain 8 km matkaa ja kisatkin alkoivat vasta klo 12, joten ei tarvinnu nousta kukonlaulun aikaan. Silti sitä ihminen saa kiireen itselleen aikaiseksi! Luonnollisesti.

Topi oli parina päivänä ollu ihan pystyyn kuollu ja eteenpäin potkittava. Jotain mitä se ei ikinä ole. Voi yhden käden sormilla laskea ne kerrat, kun sitä on tarvinnut patistella mihinkään. Ehkä nää kelit ja loimituksen muuttaminen vei energiaa. Se oli siis ihan vetelä ja löysä lauantaina ja mietin, että tuleekohan tästä taas mitään, kun se kaatuu nenälleen, jos ei sitä kato yläkautta silmiin koko ajan. Tallissa se oli kuitenki kisa-aamuna yllättävän pörheä, joten päätinkin suunnitelmista poiketen juoksuttaa sen kotona ennen lähtöä. 15 min juoksutus ei ole paljoa, mutta riittävästi sekoittamaan aikataulut.Pientä paniikkia sain siis itelleni aikaiseksi, mutta ei multa aika loppunu sit kuitenkaan.

Linssilude

Ulkokentällä sai verkata sileetä. Topilla oli tulpat korvissa, suu tiiltä ja kyljisä teräspanssarit. Tuntu, ettei se reagoinu yhtään mihinkään. Nyt se ei kaatunu nenälleen, mutta ei kuullu mua alkuunkaan. Näki kyllä ympäristössä kaikenlaista "jännää". Mietin jo, että jätän toisen luokan hyppäämättä, kun se on ihan nuupallaan. Muutenkin oli tosi epävarma fiilis ja jännitys teki ihan hirveen olon. Koko kroppa voi pahoin. Pieni kauhu iski jännityksen päälle, kun tajusin, että verkka on 8 ratsukon ryhmässä maneesissa. Muutin mieleni siitä toisesta luokastaki, kun päästiin maneesiin.*iuu viuu röhröh* kuulu joka kerta, ku joku tuli kovaa liian läheltä, kolautti puomiin, ropisutti hiekkaa seiniin tai saatika rymisti esteen sekaan. Ketteriä piruetteja ja hyvää ryhtiä kyllä irtos! Mua hirvitti. No, onneksi muut verkkas ns. rykelmänä ja saatoin vältellä sitä varpusparvea toisessa päässä maneesia. Otin omat hypyt sitte ku varpusparvi rauhottu. Kisoissa piti tai siis "sai" odottaa lähtövuoroa edellisen ratsukon radan ajan. Ok, saa katella ja kierrellä esteitä. Mutta pitäs pysyä pois sen toisen eestä, eikä peruuttaa kahella jalalla linjalle ja mielellään niin, ettei se toinenkaan tuu liian läheltä lennätä mua taivaan tuuliin, koska *iuu viuu röhröh*. Vähän ehkä nauratti, koska poni pysy hanskassa. Mut vaan vähän ;)

Joku on happyhappy :)

Verkassa Topi heräs ihan uuteen eloon. Jarrut katos lopullisesti ja kaasu hirtti kiinni. Se tykkäs ihan tautisesti hyppäämisestä ja vei mua ku märkää rättiä. Tein muutamia este-seis-harjotuksia, mutta niillä ei tuntunu olevan mitään tehoa. Toki, eka pysähys tuli 60 m esteen jälkeen ja toinen jo puolessa siitä. Siispä aloitin 70-80 cm luokan ravista. Videolta näkee, miten se esteen nähdessään lähtee ensin lentoravia ja sit ampasee esteelle ja joudun ottamaan kokovartalopidätteen, että se ei syöksy sukkana seuraavan esteen sekaan. Harrastin niitä kokovartalopidätteitä aika monta kertaa matkan aikana. Siis Matkan aikana. Mä olin ihan matkustaja. Toimitin lähinnä navigaattorin virkaa. Uusinnan viimenen suhteutettu meni vähän riskillä, kun jätin yhden askelen välistä. "Ei se kuitenkaan anna pidätettä enää läpi. Ei jaksa". Eihän se 80 cm okseri Topille ongelma ole vähän kauempaakin. Eihän? No ei. Mut jos se hyppää sen 120 cm okserina, niin sit se on ongelma vähän kauempaaki. Ja ku kolahti, niin korvien välissä kiehahti. Mutta vältyin pukeilta ja päästiin tyytyväisinä maaliin eikä puomikaan pudonnut. Johdettiin luokkaa ihan viime metreille asti, mutta pari nato-ohjusta pesi meidät kuitenkin. Valkoinen rusetti oli ihan kiva kiitos talven töistä <3

Se oli kyllä niin täynnä itteensä ekan luokan jälkeen. Siitä näki, että se ties olleensa hyvä :D Sellanen törkee leuhka, joka vaatimalla vaati koko ajan taskunpohjalta jotain. "Mä olin hyvä. Mä tiedän, että mä oon ansainnu nameja. Sulla on siellä nameja. Kyllä toi sun buffapizzaki kelpaa! Iiihan vähän vaan maistaisin! Ai ei, pusipusipusi anna nyyyy" Sillai söpösti. Pitkästä aikaa itsevarma ja todella hyväntuulinen. KK talutteli sitä ja piti pojan hyvällä tuulella alusta loppuun. (Sama ei ihan yhtä hyvin onnistunut hermostuneen ratsastajan kanssa, surprise? no?). Mä kävin välillä ottamassa KK:n lämmitetyssä autossa lukua. Sydän hakkas kahtasataa, vaikka istuin paikallani. Ei ihme, että simahdin ja vähän väsytti. Muistin sentään syödä.

Nameja? Taskussa?

Toisen luokan kohdalla Topi tuumas, että hän on tehnyt jo tarpeeksi, että hän ei maneesiin enää tule. Itteäki suorastaan oksetti ennen luokan alkua. Welcome back, oh lovely kisajännitys -.-" Aikamme pyörittyä pihalla ympyrää jouduttiin oviaukkoon vastatusten ulostulevan kanssa ja mun suusta kajahti aika kovaa "varokaa!!!" kun lauma ihmisiä tunki Topin vierestä portilta pois päin ja Topi päätti lähteä niiden matkaan ottamalla sellasen takaosakäännöksen kahdella jalalla. Se on aika taitava siinä 180 asteen käännöksessä koskettamatta maata etusilla. Mietin jo vakavasti punasen rusetin käyttöön ottamista.  Saakohan sitä rusettia käyttää ihan vaan, että ihmiset varois vähän enemmän... Myös ratsastaessa. Ko. ratsastaja tuli heti mun radan jälkeen pyytämään anteeksi, että tunki ulos ennen ku mä ehin sisään. Ihan vilpittömästi pahoitteli. Olin hämmentynyt, mutta iloinen.

90-100 cm verkassa olin huolestunut, että se ehkä väsähti, kun luokkien välissä meni yli tunti, josta se käveli ison osan. Eikä mitä. Sama *iuu viuu röhröh* jatkui edelleen. Pidätteet meni ehkä ihan ihan ihan snadisti paremmin läpi. Ehkä. En oo ihan varma. Radalle ku lopulta päästiin ja otin verkkahypyn vapaavalintaiselle esteelle ja olin sitten kuitenkin ihan varma, että tästäki selvitään. Huolimatta valkoisista kukista (!!!) Topi lensi ohjuksen lailla radan läpi ja jossain kohtaa se kokovartalopidäte ois ollu ihan paikallaan. Matkustaminen kostautui parilla esteellä juureen ajautumisella ja hankalalla hypyllä. Topi kiipesi paikasta ku paikasta esteiden yli. Sarja sujui jo mallikkaammin kuin pienemmässä luokassa, siinä Topi malttoi hienosti. Jos olisin ottanut ne pari pidätettä, eikä vauhti olisi sitten tyssännyt miniaskeleisiin muutamalla esteellä, etenkin vikalla, oltaisiin säästetty ajassa ne pari kymmenystä, joilla hävisin voittajalle. Sininen rusetti siis tästäkin. Meidän ekasta metristä sitten sen 2014 sekaan ratsastuksen. Aika siistiä ^_^

Ajattelin kyllä alunperin, että ratsastuskoulun seurakisat on hyvä paikka ottaa ekat metrin hypyt. En tiedä oliko yksikään este täysimittainen, kun se oli kuitenkin 90-100 ja ne esteet ei todellakaan tuntunu isoilta. Päin vastoin! Topi tietty latas väliin vähän enemmän hyppyä ja hypyt taas tuntu isoilta. No, tiedänpä, ettei tarvi panikoida niitä isompiakaan luokkia sitten ja kyllä se metriki vielä menee tänä vuonna :D

Ajatus ei enää kulje. Sohva tekee tehtävänsä. Hieno ihana hevonen, ei voi muuta tähän enää sanoa.