Ratsastuksen raadollisuus

Tähän pyrin ja tätä sain <3

Alkaa olla puoli vuotta siitä, kun Topi lähti taivaslaitumille. Lupasin silloin itselleni, etten lopeta ratsastusta, mutta en myöskään käytä siihen enää kaikkea aikaa, rahaa ja voimia. Näin olen tehnytkin. Olen levännyt ja puuhannut mukavia. Aloitin elokuussa tutun pienessä ratsastuskoulussa tunnit. Hienoja vuokrahevosiakin tarjottiin, mutta nyt ei ollut sen aika.

Tiesin selvästi, että monta vuotta yhdellä hevosella tekee tehtävänsä. Koko ikänihän olen ratsastanut pääasiassa tietyillä hevosilla - ei juuri vaihtelua eikä koskaan oikeasti ratsastuskoulussa. Parilla kesäleirillä olin ihan pienenä. Muutoin aina omalla tai lainahevosella. Sehän tietysti tarkoittaa sitä, että osaan ratsastaa vain tietyllä tavalla tietyn tyyppisiä hevosia - nyt enää vain Topin tyyppisiä hevosia. Odotettavissa oli siis takkuinen alku ja paluu perusasioihin. Vähän valmiiksi jo hirvitti.

Usein sanotaan, että ratsastus vaatii paljon ja täytyy kohdata paljon vastoinkäymisiä, että tulee hyväksi. Olen jotenkin aina yhdistänyt nämä toteamukset tippumisiin, hevosten sairasteluihin, rahojen puutteeseen, niska limassa töiden tekemiseen ja muuhun sellaiseen. Usein puhutaan myös siitä, että pitää ensin ymmärtää, että ei osaa, jotta oppia paremmaksi ja lähes kaikki meistä on käyneet 15-20 vuoden iässä vaiheen "kyllä minä tiedän!" ja "kyllä minä osaan vaikka mustalla orilla ratsastaa. Voitan kaikki!". Tämän vaiheen jälkeen yleensä alkaa vasta todellinen kehitys. Kaiken tämän tiesin ennestään ja näistä puhutaankin ajoittain. Mutta...

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että joskus täytyy oikeasti palata aloittelijaksi, että pääsee eteenpäin. Sitä järkytyksen määrää, kun vasta tein sujuvia sarjavaihtoja joka toisella, laukkasulkuja, hyppäsin helposti metriä ja tekeminen oli helppoa ja kivaa ja nyt? En saa hevosia edes ravaamaan kunnolla, saati laukkaamaan. Mikä asetus? Ai kavaletti? Voi helvetti. Apua, toi kaverin hevonen hätkähti, nyt mä varmasti tipun! (Ottaen huomioon, millaisen katapultin omistin, mikä mua vaivaa???) Ei, miksi mä ees oon täällä... Jos mä vaan kävelen koko tunnin ja meen sit kotiin.

Se kykenemättömyyden ja osaamattomuuden määrä, joka läjähti päin kasvoja, oli sanoin kuvaamaton. Puolet syksyn tunneista itkin joko tunnilla tai sen jälkeen. Miten voin olla näin paska? Miten voi pelottaa näin paljon vaan olla ratsastuskouluhevosen selässä? Tai laittaa karsinassa hevosta, joka vähän luimii? Joka tuntia ennen pohdin sitä samaa, mitä yleensä maastokokeen kävelyssä "mitä helvettiä mä teen täällä?" ja "Onko mun pakko?". Jouluun asti joka kerta jo ajaessa tallille lähes itkin, koska ratsastuksen ajatteleminen toi aina Topin mieleen ja kun tiesi, ettei ollut odotettavissa mitään sellaista niin...

Kiltisti olen silti niellyt ylpeyteni ja jatkanut. Sanonut itselleni, että nyt et saatana luovuta. Todellinen minä olisi jo luovuttanut. Lyönyt hanskat tiskiin. Eikä ole sanottua, ettenkö edelleen voisi tehdä niin. Mutta tiedän, että jos nyt lopetan kesken erityisesti näin vaikealla hetkellä, uudelleen aloittamisesta tulee täysin mahdotonta. En voi enää ikinä kiivetä hevosen selkään, koska pelkään ratsastaa ja pelkään sitä, etten osaa. Mitään.

Harkitsin vakavissani leikin jättämistä kesken, mutta sitten jotenkin kummallisesti kuulin itseni sanovan kauden vaihtuessa, että "ai estetunnille? Joka toinen viikko? No tottakai!". WTF? Just olin lopettamassa koko touhun. Sain vielä ekalle estetunnille sen, jonka kanssa tulen kaikista vähiten toimeen. Sen, jota en saa liikkumaan mitenkään muuten kuin heittämällä ohjat kaulalle roikkumaan ja rukoilemalla. Koita siinä sitten asettaa, taivutta, väistättää tai yhtään mitään. Kuvittele ne ratsastustiet ja linjat, millä lähestyin yhtään mitään puomia, kun tämä oli lähtökohta. Luojan kiitos se tyyppi vähän edes innostu touhusta, joten tunnin viimeinen tehtävä oli jo kohtalaisen sujuva, eikä ne tietkään ollu enää NIIN huonot. Mutta ihan ei vielä tullut voittajafiilis niistä 30 cm esteistä. Ei, en todellakaan olisi halunnutkaan isompia. Varsinkin, kun tunnilla yks jo tippu ja kaks norsun kokosta ilakoi vähän väliä. Että oikeastaan oli aika kiva, että sain just sen hevosen mikä mulla oli? Joo. Ja ei. ja Joo. Jouduin myös hokemaan itselleni, että "nämä hevoset on tehny tätä vuosia näissä olosuhteissa. Tämä hevonen ei kaadu siihen, että on huono sää ja kenttä ei ole nyt samanlainen kuin maneesissa."

Tääki tyyppi on outo... x_X

Sellainen muutos arkirytmiin ilmestyi tämän kaiken myötä, että olen alkanut pelaamaan sählyä aktiivisesti ja lähes 4 viikon joululomalla tuli uitua yhteensä 2,6 km ja käveltyä n. 10 km. Näiden välissä lähinnä nukuttiin ja syötiin. Ja se näky jo ekalla koulutunnilla. Keskivartalo tykkäs uimisesta ihan selvästi, kun seuraavalla koulutunnilla istuin kuin tatti, joten sitä täytyy jatkaa. Kävelyä on jatkettu koiranpennun kanssa metsämaastossa, joten kestävyyskin oletettavasti kehittyy. Sähly tuoki sitte lihaskuntoa ja piristää mieltä kummasti. Kivoja pieniä asioita, joille on aikaa nyt ja nautin niistä. En siis todellakaan kaipaa nyt omaa hevosta. En varmaan osaisi silläkään edes ratsastaa... Kaukainen muisto vain alkaa olla viimeiset esteradat ja koulutreenit. Kyllä mä tiedän, miltä sen pitäisi tuntua. Mä en vaan enää pääse sinne. En ilman Topia. Se oli kyllä käsittämättömän helppo ja miellyttävä ratsastaa - silloin kun ei keksinyt omiaan.

Tsemppaan itseäni jatkamaan ajatellen sitä, että jos mä tästä selviän ja nämä hevoset opin, olen paljon parempi ja paljon valmiimpi seuraavaa omaa hevosta varten. Jos sellaista tulen enää koskaan sittenkään hankkimaan. Tämä vapaa-aika kotona ja muut harrastukset tuntuu nyt niin kivoilta, että en halua sitoa itseäni hevoseen 24/7. En vaan halua. Katsotaan nyt tämä kevät näiden tuntien kanssa suomalaisella sisulla vaikka väkisin ja lopetetaan sitten, jos siltä tuntuu.

On tämä vaikea laji. Todella henkinen ja hämmentävän fyysinen. Kuinka paljon pitää itsestäänkin oppia ja nöyrtyä? Silti tuntuu, ettei mikään riitä. Ihan kauhea laji. Ja silti niin rakas.