Testing testing

Näin fb:ssä viime vuoden puolella ilmotuksen fb:ssä, jossa haettiin este- ja kenttäratsastajia kuntotutkimukseen. Vaatimukset oli tyyliin 20-40 v ja taso 110/helppo. No, sujuvasti kerroin tavoittelevani tasoa 110 tänä vuonna, joten pääsin mukaan. Sittemmin mietin, että in your dreams mitään 110 cm tällä vuosikymmenelläkään. Sovittiin anyway aika Jyväskylään laboratoriotesteihin ja Lohjalle ratatesteihin. Topikin saisi sykemittarin päällensä. Cool! I thought... 

No, ensin soitettiin, että olen perjantain ainoa tutkittava, pääsisinkö aiemmin? Nope. Työt ja muut oli jo sovittu. Päivää ennen koetta tuli kuitenki puhelu "laite meni huoltoon, käviskö joku näistä ajoista?". Sain kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli heti ratatestin perään - labratestiä ennen piti pitää kaksi kevyttä päivää. Yhtälö ei siis toimi. Toinen vaihtoehto oli tehdä labrat päivää ennen Israelin matkaa. KK hyppi riemusta, kun kerroin meneväni edellisenä päivänä toiselle puolelle Suomea rääkkäämään itseäni fyysisesti. No can do. Sit ratatestiä edeltävänä päivänä tuli tieto, että testi siirtyy, koska osallistujat vaihtoivat paikkaa ja maneesivaraus peruttiin. Onni tässä oli tosin se, että matka lyheni alle puoleen alkuperäisestä ja kellonaikakin oli passelimpi - ei mene ihan koko päivää siihen reissuun. 

Tässä vaiheessa vähän jo tuskastutti, mutta edelleen olin ylpeä päästessäni tähän tutkimukseen mukaan. Saisin arvokasta tietoa itsestäni sekä kokemusta ja varmasti siitä hyötyy muutkin ratsastajat, kunhan väikkäri on valmis. No, ratatestiki siirty sitte - lomamatkan paluupäivän jälkeiselle päivälle. Eli mukavasti loma alkaa ja loppuu fyysisellä rääkillä.

Töissä kerroin testeistä ja eräs poikien jalkapallovalmentaja kyseli, että tokkopa ihan oikea kuntotesti? että verikokeet ja kaikki? Minä en siinä vaiheessa tiennyt, mutta oletin että kyllä. Kerroin samalla verikammostani ja taipumuksesta voida pahoin viiltohaavoistakin. Tässä kohtaa mua alko jo vähän pelottaa testi. Kyllähän mä voin juosta vaikka maratonin puoli kuolleena, mutta että neuloja... Happimaskikaan ei kauheasti innostanut, sillä ahistaa ja pelottaa kaikki mikä haittaa nenää/naamaa/hengitystä. No, edelleen. Enemmän tässä hommassa on hyvää

Sitten se päivä tuli. Ja oliki sitten todella mielenkiintoinen kokemus se kuntotesti. Ihan heti ei tee mieli tehdä sitä uudestaan. Eikä johdu tosiaankaan niistä itse suorituksista. Ainoastaan lopun hapenottokyky testi fillarilla jätti oksetuksen päälle, muut oli ihan piis of keik. Mut ne valmistelut... 

Pääsin ovesta sisään niin tök -reikä sormeen. Sit putsattiin ihoa, ajeltiin talvikarvat, raastettiin hiekkapaperilla (!!!), vähän desinfiointiaineitta perään -ai että kirvelikö?- sit tökittiin isommalla neulalla (sain elämäni ekat ja vikat "tatskat"...) ja vielä päälle sormi tungettiin kankun lihakseen, joka muutenki oli niin jumissa, että oisin voinu kiljua. Yhteen laitteeseen ne sito mut niin tiukkaan kiinni, että tuntu, että takamus poksahtaa ku ilmapallo puristuksessa. Happitestissä se maski oli onneksi vain vähän ahistava, mutta se jatkuva sormien rei'ittäminen oli todella ahistavaa. Varsinki ku sit jossain kohtaa näki, että sitä verta meinaa valua sormen päästä ni yh. Koitin vaan keskittyä suorittamaan. Silti piti kattoo lattialle ja todeta, että edellisten asiakkaiden verijäljet näky siellä. Ei ainakaan helpottanut sitä pahaa oloa, joka loppusuorituksesta tuli. Tähän ku vielä ynnäs mun matkapahoinvoinnin kaikissa julkisissa välineissä, päivä sisälsi ensin junassa 4 h pahaa oloa, parin tunnin helpotus odotellessa, verestä ja suorituksesta aiheutuvaa pahaa oloa pari tuntia, pari tuntia taas sai vetää happea ja sitte ihanat 3,5 h pendolinossa pahaa oloa. Taidan harkita sitä autoa kuitenki ens kerralla. Ratsastaminen on oikeastaan aika kivaa...

Voimatestit oli ihan hauskoja. Meni hetki ymmärtää, mitä mun pitää tehdä. Ohjeet oli selkeät ja hyvät, mutta lihasten käskytystä piti opetella hetki. Maksimivoiman tuotto oliki yllättävän psyykkistä hommaa. Hämmästyin siitä, miten paljon on korvien välistä kiinni, että paljonko saa lihaksista ulos. Reisien nostovoima oli jotain +220 kg. Eka testi ja puhuttiin yli 200 kg. Olin todellaki, että WTF?! Sit tuli etureisitesti - puhuttiin enää 70-80 kg, ok, tämän ymmärrän. Takareidet... +40 kg? o.O ok, nyt oon kummissani. Toki nää kuulosti enemmän niiltä luvuilta, mitä ajattelinkin saavani. Enemmän vielä ihmetytti se, että vasen jalka oli snadisti vahvempi. Tasapainotestissä puoliero oli mitätön. Esteistunnassa jaloilla oli painoprosentit 51+49 (vas.+oik.). Hiphei! Treenaaminen on oikeasti tuottanut tulosta! Jes! Pystyn ku pystynki siis istumaan keskellä hevosta myös kevyessä istunnassa! Olen todella todella tyytyväinen ^_^ Edes jotain...

Polkupyörätestissä mietin, että eikö tää lopu koskaan. Oli pakko sitte lopulta todeta, että nyt ei voi enää nostaa tasoa tai laatta lentää. Alko riittää se rei'ittäminenki. Onneksi reiät oli niin pieniä, että ne ei tunnu enää missään. Verikokeiden laktaattitulokset ehtiki tulla ennen ku pääsin lähtemään ja tulokset oli kuulemma hyvät. Mitään en niistä ymmärrä, mutta alku/lepolaktaatti oli 2.09 tai jotain. Oli kuulemma tosi hyvä - olin levännyt ja rento ennen koetta. Todellaki rento :D Nukahdin odotusaulaan ja havahduin torkkuvani niska kenossa suu ammollaan keskellä aulaa. Eikä mitään käryä kauanko nukuin! Siinä oli ihan hyvä trafiikki, että on siinä voinu olla ihmisillä hauskaa :D 

Maksimisuorituksen laktaatti oli sitte jotain 11 ja sen jälkeen nousi vielä 13, kunnes lähti laskemaan. 5 minuutin palauttelun jälkeen se oli laskenut jo takas 9, mikä oli kuulemma myös hyvä merkki. Palautuminen alkoi heti. No, vastaavan tuloksen sain myös Firstbeat-testissä. Siinä palautuminen oli jatkuvaa niin kokouksissa, autossa, töissä, tv:n ääressä ku jopa 2 h rankan urheilusuorituksen jälkeen. ja huolimatta siitä, että yölläki heräsin 5 kertaa, palauduin läpi yön. Ihmetyttää sinänsä, että testit näyttää vaikka miten hyviä tuloksia, mutta mua väsyttää aina ja koko ajan... Ehkä oon jatkuvassa lepotilassa?

Nyt matkalla kotiin ja pitäisi pari työjuttua vielä katsoa ennen Israeliin lähtöä. Näillä eväillä sitte on ihan kiva jatkaa treenaamista niin hevosella ku ilmanki. Jahka pääsen kotiin reissusta. Kiitos hiekkapaperin, housut ei tunnu kivalta päällä vielä tällee 5 h jälkeen ja ei kuulemma tartte ottaa aurinkoa pariin päivään. No, sopivasti se lähtölentoki siirty lauantai-aamuun. En mä ois shortseja halunnukaan siellä etelässä käyttää -.-" 

Anyhow, lopputuloksista positiivisia ylläreitä! Tarkempia tuloksia odotellessa :)

Litra mansikoita

Usein puhutaan siitä, että pitäisi lopettaa treeni hevosen kanssa hyvään suoritukseen. Yleensä lopetanki työt heti, jos onnistutaan tekemään jotain todella paljon paremmin kuin yleensä. Mutta tätä ei tapahdu usein, koska harvemmin onnistutaan niin hyvin. Sitten on niitä kertoja, kun olen ratsastanut vartin tai vähän enemmän ja poni on super, mutta päätän silti jatkaa. Syynä voi olla joko hairahdus tai seuraavana päivänä odottava valmennus, johon en halua mennä liian viriilillä hevosella. Onnistumisilla en nyt sitten tarkoita sitä, että on kiva istuskella kyydissä ja poni kulkee kiltisti, vaan esim. ensimmäisten vaihtojen harjoittelu, laukkapysähdykset, avot, sulut, tai vaikka ryhdikäs ravi taipuen läpi voltin. Sekin on jo saavutus... huoh.

Treenin lopettaminen hyvään suoritukseen auttaa monella tavalla. Hevonen saa kiitoksen hyvästä suorituksesta ja saattaa jopa tajuta tehneensä oikein ja saavansa siitä palkinnon - yrittää samaa ehkä seuraavallakin kerralla - yleensä tietty väärässä paikassa. Sen lisäksi onnistuneesta päivästä jää molemmille hyvä mieli. Hyvillä mielin tyytyväisinä talliin ja kotiin nukkumaan. Mikä sen parempaa? Miksi siis jatkaa hampaat irvessä lisää, jos sai jo sen yhden superfiiliksen? No, ei sitä voi tietenkään ihan aina lopettaa vartin treenin jälkeen. Oppii kai se hevonen siitäki, että vartti riittää ja sit se ei ainakaan enää toimi vartin jälkeen. Se se oiski... poni löis automaattisesti kaviot maahan, ku 15 min on kulunu. Siinä ois naurussa pitelemistä. Ehe ehe.

"Pieni vihreä mies! Must be!"

Noh, sitten on niitä kertoja, kun melkein onnistuttiin. Tai onnistuttiin, mutta sitten iski force majour. Tässä viimesenä kolmena päivänä Topi on ollu 5min super hyvä. Yhtenä päivänä heti alkuun. Toisena päivänä puolessa välissä ja tänään vasta ihan lopuksi. Eilen olisi pitänyt tajuta lopettaa siihen 20 minuuttiin, kun sain tehtyä ympyräkahdeksikon tasapainoisella, taipuvalla ja itsenä kantavalla hevosella. Tänään oli koko alkuratsastuksen alla ankerias, joka sätki ja kiemurteli joka suuntaan ja oli välillä ku sähköiskun saanu. Ei keskittyny, ei tehny kunnolla mitään vaan kaiken sinne päin. Seistessä alko roikkua kädellä, kävellessä kaatu naamalleen, ravatessa kaatu sivuille ja suoralla lähti lapasesta, laukassa laahas jalkoja. Sit ku tajusin, että oikea pohjekaan ei mene millään läpi niin hermostuin. Muutama (lue: tuhat) "napautus" kylkeen kannuksella ja lopulta siinä meni ensin 2 minuuttia saada sitä reaktiota aikaiseksi ja Topi kuvitteli, että riittää, ku kerran väistää ja sit ei enää tarvi. Sit sillä meni herneenpalko nenään ja yritti sivulle, ylös, taakse, eteen ja pukki ja hyppy, mutta sehän vaan villitsi sen oikean puolen singerin siinä kyljessä. Haahaa! Enpäs pelkääkään! Ilman raippaa silti mentiin. (ts. itsesuojeluvaisto on kuitenkin vielä tallella).

Toissapäivänä oikeastaan olin koko ratsastukseen tosi tyytyväinen. Kunnes aloin loppuverkkaamaan. Ehdin mennä taas kevyttä ravia varmaan 20 metriä, ku armas poniini sai kohtauksen ja heitti kamikatsepukin täysin tyhjästä. Tällä kertaa pysyin kyydissä. Mutta harmistus oli valtaisa. Pitikö sitä nyt sit lopuks heittää vielä tollanen "viimenen niitti", ku muuten ois ollu ihan täydellinen päivä? Joku viikko aiemmin kevyestä ravista löysin itseni hiekasta, kun Topi teki tyhjästä täyskäännöksen takaosalla ja heitti siihen pukin päälle. Se kerta toki ei ollut muutenkaan järin täydellinen...

No mut sitten viime sunnuntaina aluevalmennuksessa. Oivoi. Topi oli todella hyvä ratsastaa ja teki kaiken, mitä siltä pyysi. Imi esteelle, mutta sain ottaa puoli pidätteitä matkalla ja se vaan nousi eestä ylös. Käänty sujuvasti, vaihteli suvereenisti ja tasapainoisesti laukkoja aina tarpeen tullen. Ite en osaa edelleenkään tuoda sitä esteille oikein ja pitää sitä riittävästi ohjan ja pohkeen välissä. Nyt oon saanu kuitenki laukkaa kasaan ja uskallan edetä muutakin kuin mummolaukkaa. Hetkittäin uskalsin jopa "antaa palaa" tietty sillä seurauksella, että poni piteni taas erämaalaivaksi, mutta sai sen sieltä silti takas kasaan. Heureka! Ihmeitä siis tapahtuu! Viimeinen ratakin meni hevosen osalta hyvin, ite en vaan meinannu jaksaa. Jostain syystä jalat veti veltoksi jo ihan alkuvaiheessa ratsastusta ja oli tosi voimaton olo. Sain kyllä hyvän asennon satulaan ja jalat hyvin kylkiin kiinni, mutta silti oli fiilis, etten pysty ratsastamaan. Liikaa jännitystä? Kauhea puuskutuski oli päällä taas koko ajan. Mikä lie menny taas korvien välissä tai treenissä pieleen.

Niinpä siinä käviki sitten niin, että kun me lopetettiin suoritus, otin raviin ja käyntiin ja melkein ehdin taputtaa, ku tajusin, että fuuuu, nyt ollaan just pystyesteen takaviistossa, ku kaveri lähestyy ko. estettä VALKOISELLA PONILLA. Tiesin, että Topi reagoi siihen, että näkökentässä joku hyppää, joten käänsin sen pään, niin, että näkee tilanteen ja pidin ohjat lyhyenä. Topipa sitten otti ja hyppäs ensin eestä ylös eli tuntuma tyhjäksi, ratsastaja takakaarelle ja sitte pää alas, ohjista kiskaisten ratsastajan tasapaino pois, selkä pyöreeks ja täys potku niin ylös ku kavioista lähtee ja kuski katapulttina kyydistä. Minä lensin sitten kauniisti ensin täydellä painolla ponin niskaan ja siitä kierähdin takamukselleni maahan. Käynnissä. Kivasti hiljensi mun matkaa se ponin pää siinä. Ei sattunnu mihkään. Mua ainakaan. Sain vaan sitte kunnon hyperventilaatiokohtauksen kävellessäni jakkaraa kohti. Mietin koko loppu illan, että miksi ponin pitää olla niin kakkiainen, että hyvän päivän päätteeksi heittää toisen kuitenki kyydistä? Miksi miksi miksi? Fiilis on vähän sama, ku syöt litran ihan törkeen hyviä mansikoita ja se viiminen minkä syöt, maistuu pahalle. Sulle jää vaan paska maku suuhun, vaikka kaikki ennen sitä yhtä mansikkaa oli super hyvää. En mä ny voi kuitenkaan radan jälkeenkään heti maaliviivalla jalkautua, että pääsen lopettamaan hyvään suoritukseen, vaikka ois kuinka hyvä rata. Huoh. On siinä mulla kullannuppu.