Jaksan - en jaksa - jaksan - en jaksa...

Peura kiikarissa

Työkaverini sanoi tässä yksi päivä nostavansa hattua mulle siitä, että jaksan niin päämäärätietoisesti tehdä töitä ratsastuksen eteen. Ei päivää, jolloin en miettisi hevostani ja vain muutama päivä vuodessa, kun en sitä käy katsomassa. Jatkuvasti pohdin tapoja parantaa omaa ratsastustani/kuntoani ja keinoja pitää hevoseni terveenä ja reippaana. Tänään ei ainakaan näyttänyt siitä hevosesta puuttuvan elämän iloa ja energiaa. Minä sen sijaan meinaan piiputtaa. Olen siis onnistunut 50%:sesti! Huonossa kunnossa joo, mutta ei irtoa aikaa omasta kunnosta huolehtimiseen. Työt ja hevonen vievät kaiken ajan ja viime aikoina loput on käytetty epätoivoisiin auton korjausyrityksiin. Parisuhdetta joutuu välillä ihan tosissaan miettimään, että mitenkäs me tätä pyöritetään? Työt ja hevonen pyörittää elämää jo 24/7. FB:ssä pyörineet "älä ota hevosnaista" tai "tällaista on elämä hevosihmisen kanssa" -kirjoitukset pitävät oikeasti kutinsa. Vitseissä on aina puoli totuutta ;)

Oman fysiikan pettäessä tasapaino hevosen selässä alkaa horjua. Se on epämukavaa hevoselle ja pian myös itselle, koska ei pysty antamaan selkeitä ohjeita, että mitä haluaisi työparin tekevän. Vähän sama, kun yrittäisit silmät kiinni autossa opastaa kohteeseen. Tiedät mitä haluat, mutta et saa puettua sitä ymmärrettävään muotoon, vaikka ehkä itse luulet niin. Sitten turhaudut, ku toinen ei tajua (senkin daiju!) ja menee mihin sattuu. Vaikka oikeasti se oot sinä, joka oot pihalla. Tässä on käsitelty muutamia juttuja, mitä itsekin suosin liian kiireisessä arjessa: http://www.foreverclub.fi/blogi/ruuhkavuodet-viisi-vinkkia-energisempaan-arkeen/

Sitä kyllä kovasti haluais treenata, mutta kun aika ei vaan riitä kaikkeen. Eikä liioin jaksaminen. Mihin sitten vedetään se raja, että koska on hyvä levätä ja millon pitäs puskea vielä vähän lisää? Vähän sama ku se, että monetko kisat voit mennä kesässä ja paljonko kestää valmentautua siinä välissä ilman, että hevonen saa rasitusvammoja tai kypsähtää? Toinen sanoo, että pidä se väsyneenä, että homma toimii. Toinen sanoo, että anna palautua kunnolla, ettei tule vammoja jäykkien lihasten takia. Kolmas on sitä mieltä, että käyntimaasto on sama asia ku vapaapäivä ja neljännen mielestä ratsastus joka toinen päivä riittää. Ok, toiselle toimii toinen ja toiselle ei ja eri tavoittella on eri vaatimukset. Topille ei anneta enää ikinä vapaata ennen kilpailuja, kuten olen ehkä saattanut todeta aiemminkin ja silti kokeillut sitä uudestaan :D Se saa kyllä kerran puoleen vuoteen kahden viikon täys loman (ei siis just ennen tärkeitä kisoja). Toimii paremmin ku kuukauden treenit! Opitun sulattelujakso on tuottanut aina tulosta. Aina. Laidun kaudella kevyempi systeemi riittää, koska adhd-lapsi juoksuttaa laitumella kavereita minkä ehtii. Puolen tunnin päivittäinen pukkipompputreeni tekee ihmeitä. Syksyn tullessa ja kavereiden puuttuessa treenin intensiteettiä on pakko nostaa tai ratsastajasta tulee pukittelukaveri. Sitten tulee ruumiita. Tai ainakin vähintään (hermo)raunioita.

Miten tätä koko arkirumbaa sitten loppuviimein jaksaa? En tiedä. Enkä välillä jaksakaan. Näin syksyn pimeyden tullen tulee väistämättä eteen päiviä, kun en halua lähteä tallille vaan kääriytyä vilttiin sohvannurkkaan suklaapurkin kanssa. Yleensä vääntäydyn kuitenkin tallille kaikesta huolimatta ja hoidan velvollisuudet hevosta kohtaan -ehkä minimissä tai ajatellen, että "mä vaan vähän kävelen" ja huomaan hinkanneeni asetusta tunnin täysillä. Mutta välillä vaan päätän, että ei tänään. Se ei kuole päivän tai kahden vapaaseen. Se ei mene siitä pilalle eikä meidän ura pääty siihen, että en jonain päivänä jaksanut. No okei, se kyllä villiintyy ja sit siitä tulee redbullin niellyt pingispallo - nään jo punasen härkänaamaisen pallon puhaltavan savua singahtavan kuuhun. Päiväkausiksi en voi sitä kuitenkaan jättää. Ihan jo siksi, että esim. nyt kun olen ollut kaikki 4 tuntia jo kotona niin kovasti tekisi mieli päästä pusuttelemaan silkkiturpaa. Jännä. Ottaiskohan se mut viekkuun yöksi?

Olen hiljattain huomannut, että kaikki dingdong-päivät eivät johdu liiasta energiasta. Siis hevosen kohdalla. Itselläni se johtuu nimenomaan väsymyksestä. Myös huono päivä (hevos)laitumella riittää siihen, että poni käpertyy itseensä ja katsoo maailmaan järkyttynein lautasen kokoisin silmin imien ympäristön tuoksuja pingottuneesti valmiina sinkoamaan kuuhun. Niinä päivinä harvoin kannattaa edes nousta selkään ja jos on pakko niin ei ainakaan paksun nivelen kanssa saati aikeissa tehdä mitään taivaita tavoittelevaa teknistä ja haastavaa kuviota. Koska taivaisiin sitä sitten yksin päätyy. Oma mieliala on oltava ehdottoman tyyni tai hevonen on vaan jätettävä talliin puhisemaan itsekseen. Paha mieli tulee vaan molemmille, jos väkisin yrittää. Jälleen = se ei kuole siihen, että päivä jää treeneistä välistä. Seuraavana päivänä yritetään uudestaan ja vaikka juoksuttaen tai jollain niin helpolla hommalla, että molemmat osaa sen unissaan. Parempi tehdä hyvä treeni seuraavana päivänä kuin huono treeni huonona päivänä.

Tää kaveri ottii liikaa kahvia.

Omasta mielialasta palataanki takas alkuun. Kun on huono kunto, väsyy nopeasti ja kun väsyy, pinna lyhenee ja mieli mustuu. Monet tietää, mitä tarkoittaa, kun hevosen katse menee mustaksi. Se voi mustua väsymyksestä tai suuttumuksesta. Sama käy ratsastajallekin. Kun väsy iskee, ei jaksa vastoinkäymisiä ja turhautuu. Paremmpi viheltää pelipoikki. Eli mitä parempi kunto, sitä parempi ratsastaja sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Mutta jukolauta, mihin hiton väliin mä ne omat treenini työnnän? En ole vielä ratkaissut tätä. Yksi apu on vuokraaja, mutta silläkin voi olla kiireitä ja viikottainen vapaapäivä voi peruuntua. Eikä sekään auta, jos vapaailta menee autoa korjatessa tai ratamestarikurssilla, seurannettisivuja päivittäessä, stewardiharjoittelussa ja mitä näitä nyt oli. Ei se auta, että pääsen salille kerran kuussa. Jos sitäkään. Mutta pitäisi silti saada siihenki touhuun rutiini. Selkä huutaa heti, ku salilla ei oo käyty ja vaikutan kokouksissa siltä, että on muurahaisia housuissa, kun vääntelehdin asennosta toiseen etsien siedettävää olotilaa. Ihan vaan koska selkä. Tässä muuten toinen avartava juttu kuntoon liittyen: http://www.foreverclub.fi/blogi/fysioterapian-seitseman-myyttia/ .

Vähän vielä asennetta ja vielä enemmän silkkaa hulluutta löytyy sitten niistä ammattilaisista. Nauroin lukiessani tätä kirjoitusta Riossa kilpailleesta William Fox-Pittistä ja hänen toipumisestaan vuoden takaisesta onnettomuudesta. http://horsenetwork.com/2016/08/william-fox-pitt-fing-lunatic/?utm_source=referral&utm_medium=horseaddict&utm_campaign=fox-pitt

Että eiku reenaamaan! Ja nostetaan sitä hattua kavereille kaikesta yrittämisestä. Eiköhän meistä hevosihmisistä kaikki ole omassa arjessaan sankareita ja selviytyjiä sovitellessaan elämäänsä tämän rakkautensa/hulluutensa ympärille.

Edit 2.1.2016:
Välillä syyskuu-tammikuu kävin noin 3 kertaa salilla, kerran uimassa, 2 kertaa Malminkartanon portaissa, 4 kertaa pitkällä kävelyllä ja 2 kertaa ohjasajamassa ts. juoksemassa hevosen perässä. Ratsastuksen lisäksi tietty. Ok, jotain. Mutta ei selvästi riitä. Jossain mielenhäiriössä ilmoittauduin mukaan este/kenttäratsastajien fysiikkatutkimukseen, jossa saa 3 kk kunto-ohjelman analyysien lisäksi. Pitäisi käydä siis jossain testeissäki ja kuluttaa päivä muutaman kuukauden välein Jyväskylässä. Kun tätä aikaa oli jo valmiiksi liikaa :D No, ehkä se tästä lähtee! Nyt ruokaa naamariin ja unta palloon.

Rauhaa ja raitista ilmaa