Oivallus vol. 725 ver.2

Doniol Keen On Dancing - ks. FB!

Tässä venytellessä (lähinnä omaa tuntoa) koin taas yhden ahaa-elämyksen, kun koitin käyttää nauhaa apuna jalkojen venytykseen - koska kankihan ei taivu itse varpaisiin asti nätisti. Sen narun asettelu oli vaan vähän hankalaa - niin kuin aina - koska mikään kohta ei ole oikea paikka vetää.

Sama on ollut aina jalustinten kanssa. Vaikea löytää sitä kohtaa, jossa saan jalustimen päkiän alle ja pystyn varaamaan jalustimeen. Monet monituiset kerrat mulle on tuhistu, että jalustin päkiän alle - jalka on liian syvällä jalustimessa. Mutta sit ku teen niin ku käsketään, en pysty varaamaan painoa koko jalustimeen. Jalan voima ei riitä ja tuki häviää - niin kuin jalkapöytä olisi spagettia. Vaikea kuvitella, eikö? Normaalistikin siirtelen ja pallottelen jalustimen paikkaa vähän väliä. Jonkilaisen kompromissin oon toki aina löytänyt, että on voinut ratsastaa ja usein se jalka löytää miettimättäkin paikkansa jalustimesta, mutta välillä se on ihan hukassa. Varsinkin, jos joku haluaa sitä korjata ja asiaan oikein keskittyy. Koska olen selvästi yrittänyt sitä aina laittaa väärin.

Sinisellä piirsin tuonne kuvaan mun todellisen päkiälinjan. Se menee aika vinoon, eikö? Huomaa myös, miten pitkät mun varpaat on. Miten se näkyy ulos kengästä? Ei mitenkään. Mulla on vaan iso kenkä ja päkiä aika kaukana sen kärjestä. Varmasti hämää jokaista sivusta katsojaa luulemaan, että päkiä olisi edempänä kuin se on.

 

Punaisella piirsin paikan, johon jalustinta on ohjattu laittamaan. Joskus jopa ylemmäs.  Kuvittelepa, mihin paino jakautuu punaisella linjalla? Tai sentin ylempänä? 2-3 kolmen varpaan päkiä ja pikkuvarpaatko kantaisi loput? Oh yeah. Not gonna happen.

Onko ihme, ettei jalustin tunnu siinä hyvältä? Sentti alempana on jo jees, mutta valmentajan silmissä se on jo melkein puolessa välissä kenkää! Mikä aloittelijan moka! Eikä se itsellekään tunnu hyvältä. Usein asetellessa jalustinta niin, että kiinnitän siihen huomiota, pyrin juuri tuollaiseen kohtisuoraan linjaan. En pyri kyllä enää...

Jos muistan, kokeilen seuraavalla tunnilla ottaa kuvan hyvästä jalustimen tuntumasta ja huonosta sekä kokeilla tuota sinistä linjausta, jos se ei tule luonnostaan tai ole jo se hyvä tapa asetella jalustin. Silloin en ole vaan tajunnut taas mitään.

Sitten, kun vielä ajattelee jalustinta ja hihnaa, niin jalustimenhan pitäisi mulla nyt sitten kääntyä jo melkein 130 astetta hevosen kyljestä "normaalin" 90 sijaan. Eihän se siinä oikein halua pysyä. Saati sitten, jos varpaat osoittaa vähänkään etuviistoon eikä suoraan eteen niin kuin mulla tekee. Mun polvet ei todellakaan anna vääntää varvasta kohtisuoraan eteen. Eli oikeastaan aletaan lähestyä jo täyttä käännöstä suhteessa jalustimen "lepotilaan". Hiisi ku ois kuvasarja tähän havainnollistamaan!

Piti googlata löytyykö jostain jalustinta, joka olisi muotoiltu tähän tarkoitukseen Tiedän, että issikoille on nuo ekassa kuvassa olevat. Omaan silmään ne on jotenkin vaan ihan kauheat 🙈 Kokeilin Topin kanssa pari vuotta hypätä noilla sprengerin bow balancilla (seuraava kuva), mutta jostain syystä ne tuntu jopa huonommilta kuin tavalliset. Nyt, kun noita muotoiluja kattoo, niin mun ois varmaan pitänyt laittaa ne jalustimet väärin päin, että ne ois soveltunu mulle. Toki se nivellys ehkä muutenkin oli vaan liian epävakaa omaan jalkaan? Kuvittelin säästäväni polviani, mutta no. Mene ja tiedä. 

Sitten on läjä jalustimia, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kun en ollut koskaan vaivannut päätäni asialla enempää. Nyt tiedän, että jos joskus vielä ostan hevosen, katon tarkkaan joka ikisen varusteen, jonka hankin - jalustimia myöten. Nyt oon sentään satsannut kunnon talvikenkiin. Seuraavaksi varmaan ne jodhpurit. Niidenki ettiminen näihin jalkoihin oli tuskaa, mutta tiedän nyt yhdet, jotka istuu mun suksimaiseen jalkapöytään ja balettitanssijan nilkkaan. Saappaathan piti muutama vuosi sitten tilata mittatilaustyönä ja silti nilkka on edelleen vähän liian iso mun jalkaan 💩

Niin sitä vaan taas on oppinut uutta 😁 Niin ku näiden hymiöiden lisääminen tänne... Toki tässä on ehtinyt oppia paljon muutakin kuluneen talven aikana, mutta ehkä kirjoitan niistä sitten seuraavalla kerralla. Toivottavasti tässä oli jolleki muulleki ajateltavaa ja tutkittavaa! Eiku varpaita tuijottelemaan! Sehän me suomalaiset osataan, eikö?! 😂

Että tällainen vapun pohdinta😜

Näitä voisin jo harkita

tai näitä

ps. Kaikki jalustinkuvat on Horzen sivuilta. Eli täältä: https://www.horze.fi/jalustimet#srule=bestsellers-grossmargin& 

Ratsastuksen raadollisuus

Tähän pyrin ja tätä sain <3

Alkaa olla puoli vuotta siitä, kun Topi lähti taivaslaitumille. Lupasin silloin itselleni, etten lopeta ratsastusta, mutta en myöskään käytä siihen enää kaikkea aikaa, rahaa ja voimia. Näin olen tehnytkin. Olen levännyt ja puuhannut mukavia. Aloitin elokuussa tutun pienessä ratsastuskoulussa tunnit. Hienoja vuokrahevosiakin tarjottiin, mutta nyt ei ollut sen aika.

Tiesin selvästi, että monta vuotta yhdellä hevosella tekee tehtävänsä. Koko ikänihän olen ratsastanut pääasiassa tietyillä hevosilla - ei juuri vaihtelua eikä koskaan oikeasti ratsastuskoulussa. Parilla kesäleirillä olin ihan pienenä. Muutoin aina omalla tai lainahevosella. Sehän tietysti tarkoittaa sitä, että osaan ratsastaa vain tietyllä tavalla tietyn tyyppisiä hevosia - nyt enää vain Topin tyyppisiä hevosia. Odotettavissa oli siis takkuinen alku ja paluu perusasioihin. Vähän valmiiksi jo hirvitti.

Usein sanotaan, että ratsastus vaatii paljon ja täytyy kohdata paljon vastoinkäymisiä, että tulee hyväksi. Olen jotenkin aina yhdistänyt nämä toteamukset tippumisiin, hevosten sairasteluihin, rahojen puutteeseen, niska limassa töiden tekemiseen ja muuhun sellaiseen. Usein puhutaan myös siitä, että pitää ensin ymmärtää, että ei osaa, jotta oppia paremmaksi ja lähes kaikki meistä on käyneet 15-20 vuoden iässä vaiheen "kyllä minä tiedän!" ja "kyllä minä osaan vaikka mustalla orilla ratsastaa. Voitan kaikki!". Tämän vaiheen jälkeen yleensä alkaa vasta todellinen kehitys. Kaiken tämän tiesin ennestään ja näistä puhutaankin ajoittain. Mutta...

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että joskus täytyy oikeasti palata aloittelijaksi, että pääsee eteenpäin. Sitä järkytyksen määrää, kun vasta tein sujuvia sarjavaihtoja joka toisella, laukkasulkuja, hyppäsin helposti metriä ja tekeminen oli helppoa ja kivaa ja nyt? En saa hevosia edes ravaamaan kunnolla, saati laukkaamaan. Mikä asetus? Ai kavaletti? Voi helvetti. Apua, toi kaverin hevonen hätkähti, nyt mä varmasti tipun! (Ottaen huomioon, millaisen katapultin omistin, mikä mua vaivaa???) Ei, miksi mä ees oon täällä... Jos mä vaan kävelen koko tunnin ja meen sit kotiin.

Se kykenemättömyyden ja osaamattomuuden määrä, joka läjähti päin kasvoja, oli sanoin kuvaamaton. Puolet syksyn tunneista itkin joko tunnilla tai sen jälkeen. Miten voin olla näin paska? Miten voi pelottaa näin paljon vaan olla ratsastuskouluhevosen selässä? Tai laittaa karsinassa hevosta, joka vähän luimii? Joka tuntia ennen pohdin sitä samaa, mitä yleensä maastokokeen kävelyssä "mitä helvettiä mä teen täällä?" ja "Onko mun pakko?". Jouluun asti joka kerta jo ajaessa tallille lähes itkin, koska ratsastuksen ajatteleminen toi aina Topin mieleen ja kun tiesi, ettei ollut odotettavissa mitään sellaista niin...

Kiltisti olen silti niellyt ylpeyteni ja jatkanut. Sanonut itselleni, että nyt et saatana luovuta. Todellinen minä olisi jo luovuttanut. Lyönyt hanskat tiskiin. Eikä ole sanottua, ettenkö edelleen voisi tehdä niin. Mutta tiedän, että jos nyt lopetan kesken erityisesti näin vaikealla hetkellä, uudelleen aloittamisesta tulee täysin mahdotonta. En voi enää ikinä kiivetä hevosen selkään, koska pelkään ratsastaa ja pelkään sitä, etten osaa. Mitään.

Harkitsin vakavissani leikin jättämistä kesken, mutta sitten jotenkin kummallisesti kuulin itseni sanovan kauden vaihtuessa, että "ai estetunnille? Joka toinen viikko? No tottakai!". WTF? Just olin lopettamassa koko touhun. Sain vielä ekalle estetunnille sen, jonka kanssa tulen kaikista vähiten toimeen. Sen, jota en saa liikkumaan mitenkään muuten kuin heittämällä ohjat kaulalle roikkumaan ja rukoilemalla. Koita siinä sitten asettaa, taivutta, väistättää tai yhtään mitään. Kuvittele ne ratsastustiet ja linjat, millä lähestyin yhtään mitään puomia, kun tämä oli lähtökohta. Luojan kiitos se tyyppi vähän edes innostu touhusta, joten tunnin viimeinen tehtävä oli jo kohtalaisen sujuva, eikä ne tietkään ollu enää NIIN huonot. Mutta ihan ei vielä tullut voittajafiilis niistä 30 cm esteistä. Ei, en todellakaan olisi halunnutkaan isompia. Varsinkin, kun tunnilla yks jo tippu ja kaks norsun kokosta ilakoi vähän väliä. Että oikeastaan oli aika kiva, että sain just sen hevosen mikä mulla oli? Joo. Ja ei. ja Joo. Jouduin myös hokemaan itselleni, että "nämä hevoset on tehny tätä vuosia näissä olosuhteissa. Tämä hevonen ei kaadu siihen, että on huono sää ja kenttä ei ole nyt samanlainen kuin maneesissa."

Tääki tyyppi on outo... x_X

Sellainen muutos arkirytmiin ilmestyi tämän kaiken myötä, että olen alkanut pelaamaan sählyä aktiivisesti ja lähes 4 viikon joululomalla tuli uitua yhteensä 2,6 km ja käveltyä n. 10 km. Näiden välissä lähinnä nukuttiin ja syötiin. Ja se näky jo ekalla koulutunnilla. Keskivartalo tykkäs uimisesta ihan selvästi, kun seuraavalla koulutunnilla istuin kuin tatti, joten sitä täytyy jatkaa. Kävelyä on jatkettu koiranpennun kanssa metsämaastossa, joten kestävyyskin oletettavasti kehittyy. Sähly tuoki sitte lihaskuntoa ja piristää mieltä kummasti. Kivoja pieniä asioita, joille on aikaa nyt ja nautin niistä. En siis todellakaan kaipaa nyt omaa hevosta. En varmaan osaisi silläkään edes ratsastaa... Kaukainen muisto vain alkaa olla viimeiset esteradat ja koulutreenit. Kyllä mä tiedän, miltä sen pitäisi tuntua. Mä en vaan enää pääse sinne. En ilman Topia. Se oli kyllä käsittämättömän helppo ja miellyttävä ratsastaa - silloin kun ei keksinyt omiaan.

Tsemppaan itseäni jatkamaan ajatellen sitä, että jos mä tästä selviän ja nämä hevoset opin, olen paljon parempi ja paljon valmiimpi seuraavaa omaa hevosta varten. Jos sellaista tulen enää koskaan sittenkään hankkimaan. Tämä vapaa-aika kotona ja muut harrastukset tuntuu nyt niin kivoilta, että en halua sitoa itseäni hevoseen 24/7. En vaan halua. Katsotaan nyt tämä kevät näiden tuntien kanssa suomalaisella sisulla vaikka väkisin ja lopetetaan sitten, jos siltä tuntuu.

On tämä vaikea laji. Todella henkinen ja hämmentävän fyysinen. Kuinka paljon pitää itsestäänkin oppia ja nöyrtyä? Silti tuntuu, ettei mikään riitä. Ihan kauhea laji. Ja silti niin rakas.

The end

Edellisen kirjoituksen jälkeen on paljon vettä virrannut. Yli vuosi on vierähtänyt kirjoittamatta tähän blogiin ja varmasti pitkälti siksi, että vuosi on ollut raskas. Antoisa, mutta raskas.

Kaikki loppuu aikanaan. Enkä kadu päivääkään. Niinhän se pitääkin olla. Harva asia elämässä sujuu niin, etteikö jotain katuisi, mutta matka Topin kanssa on ollut todella opettava. Kivinen alusta loppuun, mutta niin kai kunnon tarinassa niin kuuluukin olla. En tiedä palaanko enää tämän blogin ääreen joskus ehkä uuden hevosen kanssa. On vaikea kuvitella toista yhtä vivahteikaista persoonaa ja monipuolista kavioliittoa. Voihan olla, että palaan tähän vielä muisteluiden merkeissä erityisesti kuluneen vuoden ajalta ja jotain luonnoksia näyttää roikkuvan keskeneräisinä blogin arkistoissa. Tällä haavaa on kuitenkin viimeisen kirjoituksen ja suuren kiitos viestin aika.

Kun Topi tuli meille, tiedettiin, että jalat on vänkyrät ja sydän falskaa. Silloin jo meille annettiin rajallinen määrä vuosia aikaa tehdä, mitä me molemmat rakastettiin. Mennä lujaa ja hypätä. Hetkittäin tosin ei tuntunut siltä, että meillä olisi yhteisiä nautintoja, kun pelkäsin kuollakseni seuraavaa pukkia tai äkkikäännöstä. Se opetti, mitä tarkoitti kropan hallinta ja tasapaino satulassa. Kultaisen istunnan löysin ja hukkasin vähän väliä. Viimeisen puolen vuoden aikana väitän löytäneeni sekä este- että kouluistunnan. Aika viime metreillä. Viimeisen vuoden aikana löysin Topin kanssa sellaisen yhteyden, etten enää pelännyt jokaista rasahdusta tai jännittänyt kilpailuissa itseäni tukehduksiin. 

Kilpailuissa... niin. Keskimäärin 3 starttia vuodessa ehdin kilpailla. Missään lajissa. Enkä niissäkään välttynyt tippumisilta. Opin arvostamaan asioita sen kilpailun ympärillä. Edelleen hiertää, että ne puomit tippuivat viimeisissä kisoissa ja viimeiset mahdollisuudet rusettiin meni ensin hevosen sitten minun virheeseeni. Mutta nautin niistä radoista. Opin arvostamaan onnistumista omassa suorituksessani. Opin ymmärtämään, että jokainen kisa on harjoitus seuraavaa varten. Ettei kilpailuihin oikeasti voi aina mennä vain voittamaan vaan joskus (meidän tapauksessa joka kerta) oli opeteltava ratsastamaan ja keskittymään siihen suoritukseen sen rusetin sijaan. Että oikeasti ratsasti. Ei matkustanut ja haaveillut onnistumisesta. Ja yritti auttaa hevosta onnistumaan ja antaa sille edellytykset tehdä hyvä ehjä suoritus. Jokaista tekemääni virhettä on edeltänyt virheellinen ajatus. Niistä virheellisistä ajatuksista oli opeteltava yksi kerrallaan pois.

Ja niitä virheellisiä ajatuksiahan riitti. Voi pojat... Sitä häpeän (ja samalla ylpeyden) määrää, kun kuulet tai tajuat jotain, joka on varmasti tuhansille ihmisille itsestään selvää. Mm. niinkin yksinkertainen asia kuin, että miten peruutetaan. Se oli joulukuu 2018. Minä 30v. Ratsastanut yli 20 vuotta ja sitten minulle kerrottiin, että hevonen peruuttaa, kun siirrät JALKOJA taakse. On mahtanut Topi tuumia, että no jo oli aikaki! Moni on varmaan ensimmäisinä asioinaan kuullut tämän ratsastuskoulussa. Mähän olen skipannut ratsastuskoulu-uran, kun perheessä oli hevosia pienestä pitäen. Tokihan tunneilla kävin, mutta se ei ole ihan sama asia.

Onhan mulla ollu hienoja ja hyviä hevosia alla useita. Ihanat ihmiset ovat luottaneet aarteensa mun käsiin ja tiedän, että tapaan hienoja ihmisiä ja hevosia vastakin. Mutta Topia ei tule kukaan koskaan päihittämään. The One and Only. Muistatteko, kun pienenä lapsena haaveilitte jostain kuten "sitten kun olen iso, minulla on iso hieno musta ori!". Topi on mun musta ori. Halusin kevyesti tanssahtelevan, älykkään ja kauniin hevosen, jolla olisi valtavasti kykyjä hypätä vaikka kuuhun! Sain mitä tilasin. Sillä erolla, että päädyin aika monta kertaa itse sinne kuuhun. Miten monta kertaa mietinkään, että ostinko itselleni liian vaikean hevosen. Ostin. Todellakin ostin. Mutta oikean. Juuri sen, joka opetti minulle juurta jaksain, mitä tarkoittaa itsevarmuus, luottamus, tasapaino, itsehillintä, herkkyys, taito, yhteys ja ymmärrys. Samalla myös miten tunnistetaan kipuilmeet, luetaan hevosta, hoidetaan tikkejä vaatineita haavoja, silmävammoja, tulehduksia, niveliä, lihaksia, mahaa, vatsahaavaa, toimettomuutta, tekemisen puutetta ja kengittämään. Ensin irtokenkäämään ja viime metreillä tulin lopulta siihen tulokseen, että osaan jo kokonaan kengittää. Peruskengällä joo, mutta osaan ja ymmärrän. Pystyn siihen. Iso etu, mihin tahansa päädynkin ratsastamaan. Mitään näistä en oppinut kymmeniltä muilta hevosilta ennen Topia niin hyvin kuin opin nyt. Ehkä osin siksi, että aiemmin en ollut valmis. Enkä ollut antanut sydäntäni kokonaan tälle touhulle. Siihen tarvittiin yksi erityinen poniini.

Ei saanut olla likaisia varusteita, ei hiertäviä loimia, ei muovisia harjoja tai kankaita (koska sähköiskut ja ET SAATANA KOSKE MUHUN!!!-ilmeitä). Ei voinut mennä kisoihin pirteällä hevosella eikä loppuverkata estetunnilla, jos muut vielä hyppäs. Piti mennä jonossa ekana maastossa ja opetella lastaamaan. Ne ensimmäiset keskustelut vieraalla parkkipaikalla, kun Topi ei aikonut tulla autoon... voi luoja! Ja nyt se menee lähettämällä. Silmääkään räpäyttämättä.

Nyt lyö tyhjää. Koko elämästä tulee niin tyhjää, kun tätä suurta persoonaa ei enää ole meidän elämässä. Kuusi pitkää ja tuskaista, mutta niin antoisaa ja tärkeää vuotta menivät nopeasti. Viimeiset pari vuotta aivan liian nopeasti. Koskaan ei päästy aidosti niihin tavoitteisiin, jotka itselleni olin asettanut. Enkä tule ehkä koskaan pääsemäänkään. Mutta kuten sanoin. Päivääkään en kadu. En erityisesti sitä, että vielä viime syksynä päätin vielä kerran yrittää. Sen jälkeen sain Topilta jotain, mitä en voinut uskoa ikinä saavuttavani. Luottamuksen. Yhteyden. Olen ihan varma, että ongelma ei koskaan ollut Topin yrityksissä saada yhteyttä vaan siellä ohjien toisessa päässä. Mutta ei se Topi sitä kyllä helpoksi tehnyt... "Hyppää ite, jos et osaa." "Jee kivaa! Ai sä tipuit..." "BANZAI!"

Banzaipa niin. Loppuun asti. Tänään kun tätä kirjoitan, se yksi banzai kiusaa vielä laidun kavereita. Viikon päästä sille kuitenkin tulee viimeinen kuljetus. VEJ rakenne petti ensimmäisenä. Takapolven sain vielä kuntoon ja kuriin, mutta nyt on 3 kk hoidettu ontuvaa hevosta. Hetkittäin se on ollut tuskainen ja hetkittäin lentoon lähtevä pingispallo. Mutta ei ole hevosen elämää enää. Eikä näin kalliin eläimen ylläpito pihan koristeena ylläpitotallissa ole millään muotoa kannattavaa. Ei tässä koko lajissa toki ole mitään kannattavaa, mutta kun ei voi oikein enää edes sanoa, että rakkaudesta lajiin. Kun ei sitä lajia pääse harrastamaan. Kuulun niihin, jotka ei laske rapsuttelua harrastamiseksi. Jos sattuis perjantaina tulemaan 90 miljoonan eurojackpot niin ehkä veisin ton vaikka Kiinaan hoidettavaksi, mutta kyllähän me kaikki tiedetään, ettei niin käy.

Kamalinta tässä on se, että tilanne on edelleen hyvin epäselvä. Ontuu kyllä, selvästi kyllä ja pitkään. Mutta olisiko voinut sittenkin vielä muuttaa/korjata/hoitaa jotain? Aivan varmasti. Mutta johtaisko se kuitenkaan enää yhtään mihinkään? Tuskin. Paska mikä paska. Jalka siis. Ihan hirveää, kun omassa päässä on kaksi selvästi eri henkilöä, jotka yrittää ottaa toisistaan niskaperseotetta: se, joka miettii, että JOS, kun se kerran on aiemminkin saatu kuntoon (tämänkin totesin harha-ajatukseksi lukemalla treenipäiväkirjaa.) ja sitten se, joka on, että vatun idiootti. Tällä kertaa jälkimmäinen on ottamassa voiton. Sievoinen ihme oli se, että pääsin vielä talvella hyppäämään. Kilpailemaan ja maastoestevalmennuksiin. Todellinen ihme. Ihana sellainen.

Tiesin, että tämä tulee olemaan kova paikka ja hanurista. Mutta että näin kova ja näin hanurista? En ehkä halua nähdä hevosia viikkoihin. Enkä ainakaan ostaa uutta. Ei. Mulla on toiset suunnitelmat. Ja ihan sama mitä sanotte "Niin niin, kyllä me kaikki tiedetään, miten tässä käy!". Ei. Se ei ole nyt vaihtoehto. Sinä päivänä, kun Topi lähtee, mun elämässä ei käänny lehti vaan vaihtuu kirja. Ratsastan varmasti edelleen, mutta en sillä intensiteetillä kuin olen viimeiset 6 vuotta YRITTÄNYT eikä sillä vastuun määrällä. Aion maksaa nyt muille siitä, että he kantavat vastuun siitä hevosen pitämisestä ja opettelen ratsastamaan. Sillä enhän osaa ratsastaa millään muulla kuin Topilla. Miksi pitäisikään? Topin selässä olen aina ollut kotonani. Vieraalla maalla on ihan eri säännöt.

EDIT:
Se on jännä, miten hevoset aistii asioita ja miten ne ymmärtää tunteita. Mulle on tullut sellainen käsitys, että ne elävät hyvin pitkälti tunteisiin perustuvassa maailmassa. Mehän ollaan Kotikokin kanssa kulunut viikko märisty enemmän tai vähemmän joka päivä tallilla käydessä ja aivan varmasti meistä on huokunut erilaisia asioita. Sitten kun lopulta Topin kanssa oli viimeinen matka tehty ja kiipesin traileriin sisälle riisumaan suojat, Topin olemus oli jotenkin luonnottoman rauhallinen ja tyyni. Sitten se kääntyi mua kohti ja painoi pään syliin. Sen katse oli jotenkin erilainen. Niin kuin sanoakseen hyvästi, olen valmis. Näin on hyvä.

Otin sen trailerista ulos, enkä ehtinyt edes lastaussillalta alas, kun teurastamon mies oli valmiina ottamaan hevosen. Silitteli ja jutteli sille ja vei. Topi katseli hetken horisonttiin ylväänä korkeassa ryhdissä kuin luodakseen viimeisen katseen maailmaan ja sitten käveli niin rauhallisena ja varmana miehen perässä siltaa ylös ja sisälle. Kotikokille oli vielä sanottu, ettei heille ollut koskaan tullut noin kilttiä ja rauhallista hevosta. Halkean ylpeydestä edelleen.

Olo on tyhjä. Pala minua, meitä, lähti. Paljon lämpimiä ihania muistoja jäi ja naurun remakkaa. Rankkaa tämä on. Rankempaa kuin pelkäsin. Mutta tiedän, että näin oli oikein. Ja Topin viimeinen katse antoi kuin anteeksi. Näin on hyvä. Vaikkei siltä tunnukaan.

treeniviidakko

Kun välineistä on pulaa, käytetään mielikuvistusta. Tässä ohjasajoon yhdistetty kavalettitreeni tynnyreistä ja ämpäreistä.

Olen ruotinut aiemminkin omia treeniperiaatteita ja systeemejä ja palaan niihin nyt uudestaan. Törmäsin huippu kenttäratsastajasta tehtyyn juttuun treenin monipuolisuudesta. Olin sanoin kuvaamattoman kiitollinen, että omat periaatteet sai Olympiatason urheilijalta tuen. Lisäksi hämmennyin avatessani Stadiumin "mainoslehden", joka sisälsikin ihan ehtaa asiaa treenaamisesta. Olen edelleen hämmentynyt. Tykkään firmasta huomattavasti enemmän. Olen iloinen, että avasin "mainoksen". Lehdessä ollut juoksijoiden treeniohjelma tukee jälleen omia periaatteitani treenissä. Tietenkin treenaamisesta puhuminen tuntuu nyt harvinaisen naurettavalta tai ehkä jopa masentavalta. Sössin treeneissä viime vuonna sekä itseni, että hevoseni kohdalla. Hevosen kohdalla oli toki muitakin tekijöitä, mutta myös treenien intensiteetti. Omalla kohdallani meni pieleen nimenomaan se treeni. Lähinnä koska en noudattanut omia periaatteitani. En vain tajunnut sitä. 😒 (Opin just käyttämään blogissa hymiöitä. Kärsikää! 😆 )

Pieleen menneisiin asioihin palaan ylikunto-blogin merkeissä. Päätin kuitenkin tehdä siitä oman blogin, sillä tekstiä on wordissä jo pari kymmentä sivua. Vai oisko kirja parempi vaihtoehto? Mene ja tiedä 😁 Anyway, siitä treenifilosofiasta. Lukekaa ihmeessä tämä: https://dressagetoday.com/theory/ingrid-klimke-train-for-your-horses-pleasure?utm_source=DressageTodayFB&utm_medium=link&utm_campaign=Facebook

Mä oon niin samaa mieltä Topi kyllästyy ja tylsistyy helposti ja keksii sitten kaikkea omaa kivaa (mikä ei aina ole ratsastajasta ihan niin "kivaa"), niin monipuolinen treeni on ollu aina kaikena ja o. Kattokaa ny tota ekan kuvan ilmettäki tynnyritreenin jälkeen 😏 Kuva kertoo taas enemmän ku tuhat sanaa. Sairastelujen ja muutamien mun tekemien virheiden myötä tekemisen ilo on välillä kärsinyt pahasti, mutta onneksi niistä on tähän asti päästy yli. Yksi isoimpia virheitä oli mm. puskea väsynyttä hevosta antamaan vielä lisää. Topi masentui viikoiksi ja oli täysin maansa myynyt, kun siltä loppui fysiikka kesken eikä se pystynytkään tekemään, mitä pyydettiin. Se kuuluu selvästi hevosiin, jota pitää vahvistaa onnistumisilla ja sen egoa pönkittää. Kun hapot iskee lihaksiin, Topin treenit on lopetettava siihen tai annettava vähintään palauttava "mikrotauko".

Kahesti tein vuoden aikana kouluvalmennuksessa sen virheen, että vietiin harjoitus yli hevosen jaksamisen. Fyysisiä vammoja ei tullut, mutta henkisiä senkin edestä. Onhan sekin totta, että fyysistenkin vammojen riski kasvaa moninkertaiseksi väsyneillä lihaksilla. Mutta missä menee sitten se raja, että treenaat tarpeeksi, muttet liikaa? Se on jokaisen ihmisen ja hevosen henkilökohtainen raja, joka pitää vaan löytää. Mielummin hajottamatta mitään. Vieläkin tekee pahaa ajatella Topin olemusta niiden treenien jälkeen. Oivoi.

Tässä myös tämä Stadium-lehdestä napattu treeniohjelma ihmiselle. Vähän ehkä jopa vieläki liian intensiivinen mun makuun, koska lihakset tarvii palautumiseen myös kevyitä treenejä, mutta voisin tolla rytmillä lähtä treenaamaan. Jos pystyisin. Tästä sitte kunto-blogissa. Tai jossain.

Mähän siis pyrin noudattamaan Topin treeniohjelmassa kolmen systeemiä silloin kun mahdollista. Yleensä se ei ole mahdollista, mutta joku ajatus treenien rytmistä pitää kuitenki olla. Tottakai tapoja on monia ja hyviin tuloksiin on päästy monin eri tavoin, mutta. Mä teen sen niin, että viikossa on kaks vapaa päivää ja sen ympärillä sovelletaan: eka treenipäivä on "kova" treeni. Toinen päivä on palautteleva ja kolmas vapaa. joskus treenipäiviä tulee kolme, joista vähintään viimenen on palauttava ja sit vapaa. Mulle vapaa myös tarkoittaa täysin vapaata. Ei kävelykonetta, ei käyntimaastoa, talutusta tai mitään. Tähän tietysti istuisi paremmin, jos Topin tarha olisi niin isompi, missä jaloitella omine nokkineen, mutta kaikkea ei voi saada. Ei sillä, että tilan puute Topia ois koskaan jotenki hidastanu. Joka tapauksessa palautumiseen täysi lepo. Tiedän, että tästä on eriäviä mielipiteitä. I stick to mine.

Pari kolme viikkoa tehdään tehokasta treeniä ja yksi kokonaisuudessaan kevyempi viikko, joka sisältää lähinnä maastoilua ja taivuttelua. Lomaa Topi on saanu kahdesti vuodessa noin kaksi viikkoa. Jouluna ja heinäkuussa. Lomaviikot on tehny yleensä Topille ihmeitä. Näiden lisäksi pyrin tekemään vaihtelua treeniin. Mielellään vähintään kolmea eri "lajia" viikossa.  Topista näkee nopeasti, jos on tehnyt liian monotonista treeniä ja liian pitkään. Pelkkä koulutreeni maneesissa tekee Topista haluttoman ja laiskan. Sopivalla vaihtelulla ADHD-lapsi pysyy innokkaana tehtäville ja silloin se tarjoaaki kuun ja tähdet taivaalta.  Esim. 12 m vastalaukkavoltti tai sarjavaihdot ei ole ongelma, jos korvien väli on kohdillaan.

Humputtelutreeni. Oli kuulkaa komea laukka!

Tästä yksi hyvä todiste oli mm. pari päivää sitten, kun olin itse ihan finaalissa ja jaksoin töin tuskin Topille laittaa suojat. Tästä syystä laitoin tasan suitset ja liinan sille juoksutusta varten, vaikka viime aikoina olen laittanu ohjasajovermeet ja teettäny ympyrälläki oikeita töitä. Topi oli kuin uuden lelun saanut lapsi päästessään ilman rajoittavia vempeleitä laukkaamaan isolla ympyrällä ja vielä ekaa kertaa ulkona! 😄 Laukkasi ja ravasi ryhdikkäämpänä ku koskaan ja sellainen hullun kurinen virnistys naamalla. Se oli silmin nähden tyytyväinen päästessään toteuttamaan itseään. Ei edes mörköjä tai muuta ylimääräistä näkynyt. Vain tyytyväinen poni, joka viiletti minusta niin tylsällä ympyrällä varsin tyytyväisesti. Eräänlainen vapaus kai sekin?

Mitä kaikkea siihen Topin vaihteluun sitte kuuluu? Vähän ku Klimkelläki - koulua, esteitä, kavaletteja, maastoilua, ohjasajoa ja juoksutusta. Maastoiluki voi olla pitkä kävelylenkki kylillä naapurin lasten riemuksi, kiipeilyä hiekkakuopilla tai lyhyempi laukkatreeni hiitillä. Harmi, että kotihiitin pohja on nähnyt parhaat päivänsä ja vaatii sopivan kelin ollakseen toimiva. Esim. sopiva lumikerros oli talvella ihan täydellinen 💓 Olisin käyttänyt hankea useamminkin hyväkseni, jos oma kunto ei olisi laittanut vastaan.  Oikeastihan en olisi saanut ratsastaa ollenkaan, mutta ei kerrota sitä kellekään. Eihän?! Tuumin, että tarvitsin oman pääni parantamiseksi laukkaa hangessa ja työnsin muut asiat hetkeksi syrjään. It was totally worth it. Treeniä tarvii siis joskus pääkin. Oma ja hevosen. Ja siihen hauskanpito toimii aina! Olen päättänyt lisätä sen treeniohjelmaan. Pysyvästi. Olenhan edelleen wannabe-kenttäratsastaja.

Da happy horse -ilme

Tykkään myös yhdistellä erilaisia treenejä. Koulua estesatulalla, jotta oma vaikutuskyky estepenkissä paranee. En tosin tiedä, miksi kidutan itseäni moisella, mutta teen sitä silti. Koulua puomien kanssa Topin notkistamiseksi ja tarkkuustöihin. Tästä voi sentään vähän nauttia. Puomeja ja kavaletteja liinassa (Topi ei ehkä arvosta mun "koitapa selvitä tästä tehtävästä" juttuja) ja viimeisin aluevaltaus oli kavaletit kahdella ohjalla. Tämän hauskuudesta meillä oli hetkittäin todella eriävät mielipiteet Topin kanssa. Koska SINISIÄ kavaletteja. Tai siis tynnyreitä.

Ohjasajoa on tullut harjoitettua sen verran paljon kuluneena talvena sattuneesta syystä, että se alkaa jo hiljalleen sujua. Tai kuvittelen niin. Niinpä uskalsin ottaa tynnyritki käyttöön, vaikka ne alkuun oliki aivan hirveitä kamalia poninsyöjähirviöitä. Eipä tarvinnu yrittää pysyä kyydissä epämääräisissä sivuloikissa tai BANZAI!-hypyissä. Hyvinhän se sitte lopulta suju. Jaa ai miks tynnyreitä? No sillä hetkellä ei ollu muuta ku pari puomia ja tynnyriä käytettävänä. Ei tolppia tai sokeripaloja (sokeripala=nimitys hevoskokoiselle legopalikalle, jolla puomin saa vähän irti maasta).

Kyseisellä tehtävällä oli myös idea. Oikeasti. Sen piti auttaa Topia nopeammaksi hypyn jälkeen ja nostamaan jalkoja. Sillä on aina ollut tapana "sukeltaa" esteen jälkeen, mikä tuo tietenkin haasteita seuraavalla esteelle ohjaamiseen ja oman tasapainon säilyttämiseen. Puomien välit tais olla jotain 2,5-3 m väliltä. Tällä tehtävällä saan lisäksi hyvin jumpattua sitä ilman, että tarvin ratsastajaa. Tai niin kuvittelin. Eihän se viittiny nostella niitä jalkojaan valkosten ämpäreiden yli. Veti ne mukanaan. Varmaan tahallaan, että jouduin aina keskeyttämään tehtävän ja juoksemaan vierivien ämpäreiden perässä.  Parempiaki estemateriaaleja varmasti on 😅.

Ratsastajista on muuten ollut käsittämätön pula. Topi pitäisi kuitenkin nyt pitää hyvässä treenissä ja viedä myös esteillä takaisin omalle tasolleen, jotta näen, mihin asti sen jalat vielä kestää. Sen perusteella sitten tiedän jatkanko hyvissä puitteissa kalliilla hinnalla vai siirränkö hevosen halvempaan paikkaan, jossa pääsisi maastoilemaan enemmän. En meinaan halua maksaa tätä omaa kuntoutusaikaa turhaan hevosta kalliissa tallipaikassa ja sitten todeta, että ei se kestänytkään. Mun kuntoutumiseen kun voi mennä vielä kuukausia. Se tarkottaa tuhansia euroja. I'm not gonna wait and pay. Erinomainen tilaisuus lisäksi käyttää ammattilaista Topin hyppyyttämiseen, mikä vie hevostakin eteenpäin.

Mitä niihin ratsastajiin tulee - Topin kanssa on nyt auttanut 5 eri ihmistä. Yksi tietty meidän oma vuokraaja, joka on täyttänyt kalenterin velvollisuuksilla, eikä ole ehtinyt ja päässyt säännöllisesti avuksi. Koitin jo varotella lankeamasta samaan ansaan ku minä. Ekat uudet apurit lopetti omista syistään ennen kuin ehti oikein edes aloittaa. Seuraava apuri oli kahden ratsastuksen jälkeen melkein kuukauden kipeänä ja sitten työkiireissä. Uusin vuokraaja sai ekan kerran jälkeen flunssan ja sitten teloi itsensä töissä. Miten voi olla niin huono tuuri, että tarvin armeijan ihmisiä avuksi yhden hevosen liikuttamiseen? Tai legioonan? Josko se tästä vihdoin alkaisi helpottaa? Jos kohta jaksaisin itsekin ratsastaa enemmän kuin 15 min. Minkä jälkeen jalat on makaronia. Oon ihan jäätävän huonossa kunnossa... En ois uskonu. Tästä ei voi päästä ku ylöspäin 😉

Da puuhapetteri

Jou män! Mitään en oo tehny! 8)

"Mitäs se meidän rakas touhupertti tänään on keksinyt?" Tällä kysymyksellä voisin aloittaa joka päivä saapuessani tallille. Jos Topi sattuu olemaan vielä pihalla, kun tulen tallille, katson ensimmäisenä, että mitä se tekee. Riittääkö, että löntystän jaksamiseni puitteissa tarhalle vai pitääkö juosta? Seisooko tylsänä vai nyhtääkö hmm... esim. sähkölankoja? 

Lähdettiin lomareissulle muutama viikko sitten ja ennen sitä varauduin about kaikkeen. Topilla on onneksi kolme täyttä settiä suojia ratsastukseen ja kaikkia varusteita on varalle (satuloita lukuunottamatta). Tarhasuojia eli Topin tapauksessa buutseja laitoin kaikki 9 kpl karsinan eteen koriin, että sieltä löytyisi lomaviikon jokaiselle päivälle 4 kpl jalkaan laitettavaksi. Toivottavasti. Eli kaksi täyttä settiä ja yksi ekstra. No montako putsia oli jäljellä, kun palasin? Kolme. Siis KOLME! Oltiin pois kaikki 10 päivää. Tarhasta löysin viisi samoin tein ja näin toki, että muutakin on puuhattu. Yksi suoja oli siis teillä tietymättömillä. Se on varmaan taas heitetty aidan yli jonnekin huitsin kuikkaan, vaikka tarhasta olisi kyllä löytynyt nyt lelujakin heiteltäväksi. 

Itseasiassa kahvakuula, eli Topin pallon on vihdoin alkanut liikkua tarhassa. Aiemmin se ei ole kelvannut. Sen vihreän ison pallonhan se rikkoi jo hyvä tovi sitten. Olen tässä miettinyt sille pallolle uusiokäyttöä... Bootseista pääosa oli ehjiä. Loput korjattavissa tai varaosiksi. Aion meinaan käyttää ehjät tarrat katkenneista buutseistä niihin, joiden tarrat on poikki. Mulla on about sata paria puutseja, joista puolet on vähän rikki. Mutta ei suoraan roskiskamaa. Paras tais olla joku vuos takaperin, kun Topi oli purrut botsin yläreunasta palan pois. (Nyt olen myös tainnut käyttää kaikki yleisimmät tavat kirjoittaa puutsi/butsi. En tiedä vieläkään mitä näistä käyttäisin!)

No, eihän se riemu tietty niihin suojiin rajoittunut. Seuraavana päivänä tulin tallille aikaisin ja hain Topin ulkoa. Näin heti, että jotain hassua siinä on. Hetken tarkasteltuani huomasin, että loimi oli vedetty ns. niskaan ja takapuolesta paistoi sisäloimi puolimetriä. Thank god Topilla on jalkalenkit! Ne oli estäny sitä vetämästä koko loimea pois. Yritystä on selvästi ollut. Enemmänkin, sillä jalkalenkkien säädöt oli antanu periksi, eli ne narut oli valunu niin pitkiksi kuin vaan ikinä voi. Ok, Topille ohuempaa loimea ulos. Kyllähän se tuntuki aika lämpimältä sieltä alta... Point taken. Että tämäkin sen piti nyt sitten keksiä... Toki onhan ne loimet jo pitkään epäilyttävästi hajonneet päivä päivältä enemmän. Kuvaa en tilanteesta saanut yrityksistä huolimatta, sillä Topi ilmaisi selvästi halunsa lähteä tarhasta seuraamalla mua aidan viertä koko ajan, kun yritin päästä sen sivulle. Mutta ehkä tuosta kuvasta jonkinlaisen ajatuksen saa :D

Muutaman päivän päästä Topia hakiessa löysin tarhasta epämääräisiä sähkölankamyttyjä. Joku oli pätkän lankaa kerännyt jo pois, mutta kätevästi jättänyt sen portin viereen kulkureitille niin, että joku vielä taluttaa Topin siitä yli -.-" No, keräsin sen kerän ja loput alalangat koko tarhasta pois ja nypin pätkiä sieltä täältä. Muutamat langan pidikkeetki keräsin järsittyinä pois. Flapa (se pinkki flamingo) näytti kans vaihtaneen paikkaa. Hohhoi.

"Minäkö? Pyh."

Noo, sit yks viikonloppupäivä ku mulla oli aikaa ja Topin ratsasti joku muu, niin keksin siivota tarhan. Kyllä, olen rasituskiellossa, mutta ne kakat on jäässä, joten ne ei paina mitään ja ne oli varmiiks irroteltu ja pyöritelty pitkin tarhaa eikä lumen peitossa, joten kevyt ja helppo homma, eikö! Niin kerroin itselleni. Ois kai se olluki ihan siedettävä homma, jos joku ei ois kaatanu kottareita puolessa välissä hommaa. Tiiättekö sen ninja-kissan, joka lähestyy kuvaajaa aina kun sitä ei kuvata ja seisoo kuin patsas kuvatessa? Topi esitti hyvin vastaavaa toimintaa mun kuvatessa siitä ja kottareista videota. Silloin ei naurattanut enkä edes huomannut Topin hiipimistä. Jälkikäteen video on varsin hupaisa. 

Siinä tarhaa siivotessa tein myös erinäisiä havaintoja. Löysin Topin loimen nimilapun. Sitä ei tosin olisi ehkä ulkopuolinen enää tunnistanut nimilapuksi. Tolppien vierestä oli kaivettu maa esiin. Täytynee siis aloittaa taas psylliumkuuri. En kyllä tiiä millä taion sen siltä kurkusta alas, kun kauratkaan eivät näytä tällä hetkellä uppoavan. Flapa oli vaihtanut paikkaa, pallo oli vaihtanut paikkaa ja kaiken kukkuraksi niillä jäätyneillä kakkakasoilla oli selvästi pelattu jalkapalloa o.O Hulluilla on halvat huvit mutta että... kakkapalloa? xD Flapakin oli aseteltu kivasti yhden tällaisen kakkapallon päälle "nukkumaan". Tarha näytti kaikkiaan aika sontatantereelta.

Eikä mennyt montaa päivää, kun Topi seisoi karsinassaan vohveliloimen solkiauki. Eipä siinä, monihan noita solkia aukoo. Topi vaan aukas sen, joka oli toisen loimen alla. Eli sen vohveliloimen päällä oli tallitoppis. Ks. Kuvat :D Astetta nohevampi? Mitä seuraavaksi? I don't even want to know.

Sanojen taikaa

Netissä pyörii tosi paljon videoita ihmisistä ja hevosista, jotka tekevät kaikenlaisia asioita ilman millon mitäkin apuvälineitä tai milloin missäkin ympäristöissä. Mahtavaa nähdä sitä yhteistyötä, minkä jotkut ovat saaneet aikaan. Aloin ihan vasta seuraamaan Tristan Tuckeria ja vitsi se on hyvä :) Alla video, josta tämä blogi kumpusi ajatuksensa. Se tuntuu välillä todella kaukaiselta ajatukselta omalle kohdalle. Mutta sit ku asiaa miettii tarkemmin, niin aika monta asiaa on tehnyt oikein. Ehkä eri tavalla, mutta oikein. Tottakai väärinkin, mutta ei nyt mietitä sitä.

https://www.facebook.com/TristanTuckerOfficial/videos/2003427483263368/

Topi on siitä kiva hevonen, että se reagoi herkästi ja näyttää vahvasti. Oon matkan varrella tehny sen kans paljon maasta työskentelyä varsin persoonallisella tyylillä. Joskus oli aika, kun Topi oli pakko päästää hetkittäin irti, että se pysyi nahoissaan ratsastaessa. Hetkinen. Miten niin joskus? Se on sitä edelleen :D Pari vuotta sitten laajensin tekemisiäni ohjasajoonkin ja tutustuin mm. Makeen. Ei-hevosihmisille tiedoksi, että Make on Koffin hevosvaunujen eläköityny kuski ja todella kokenut ja arvostettu hevosmies. Guruksikin tituleerattu. Hauska mies. Paitsi, että sen opissa tulee hiki. Puh.

Ostin Topille vinkulelun.

Täältä löytyy videokin "vuodelta nakki ja kivi". https://www.youtube.com/watch?v=QxHbCBu4b-s Sis.Topin maastatyöskentelyä. Tuntuu, että siitä on iäisyys, mutta eipä siitä oo ku 3 vuotta. Yleensä homma menee siis niin, että jos löytyy maneesista tyhjä rako, niin päästän Topin irti, se juoksee 5-10 min kuin päätön kana. Tai ehkä oikeampi vertaus on koiran pentu hepulissa. Melkein samanlainen ilmeki sillä. Lähtee yleensä ku telkkä pöntöstä ja saattaa vaihtaa suuntaa "lyömällä tassua maahan nenän edessä". Okei, en nyt laita enempää vertauksia. Sit ku ylimääräiset energiat on purettu pois, Topi jää automaattisesti mun ympärille ympyrälle. Tavallaan kertoo, että "Ok, I'm ready." Se hidastaa, kun sanon prrr. Ravista löytyy joskus kolmeki eri vaihdetta. Joskus enemmän. (Mitenhän ne saisi sinne ratsastukseenkin?) Ravia voi hidastaa ympyrällä vapaana yllättävän paljon ennen kuin päästään käyntiin asti. Välillä mietin, että eikö se halua kävellä vai mikä juttu tää on. Kyllä se vastaa käskyyn hidastamalla, mutta ihan tätä en ajatellut? Halusin käyntiä. Piaffiako se kohta menee?

Suunta vaihdetaan nostamalla käsi ylös. Tähän päästiin ihan vaan sillä, että ensimmäisillä kerroilla katkaisin sen reitin ja nostin samalla käden ylös siltä puolelta, mihin ei saanut enää tulla. Nyt ei tarvi katkaista tietä, riittää, että nostan käden. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Joskus suunnanvaihto on äkäinen, joskus Topi jopa vaihtaa askellajia hitaampaan, kääntyy ja siirtyy oikeaan askellajiin uudestaan. Fine by me. Kaikki askellajit tulee niiden omilla nimillään: käynti=käynti, ravi=ravi ja laukka=laukka. Yleensä naksutan saadakseni vauhtia. Jos Topi on oikein laiska, huudan japjap. Ok, nothing special in this. 

Make kuitenkin sanoi mulle, että älä naksuta kun haluat reippaammin. Vain silloin kun haluat seuraavan askellajin. Sano shhhhhh jos haluat nopeampaa samassa askellajissa. Ok, ymmärrän pointin. Mutta oikeastaan... Make tehköön niin. Meillä on kieli jo opeteltu, enkä näe tarvetta uudelle. Ok, voin toimia ohjeiden mukaisesti no problem. Toimii nekin. Mutta tuumin samalla, että tapoja on monia ja komentoja on monia. Makella on yksi tapa ja mulla toinen. Toimii Topin kanssa yhtä kaikki. Eli en ota stressiä siitä, että olen opettanut hevoselleni eri tavalla. 

Katse sanoo, että kohta se on BANZAI!

No on tässä höpinässä pointtikin. Miettikääpä, kun hevosesi on oppinut sanat käynti, ravi ja laukka. No mitäs sitten, kun valmentaja sanoo jonkun niistä? Tadaa! Hevosesi reagoi. Valmentaja tuhahtaa, että valmistele paremmin! No shit Sherlok! En ehtinyt edes sisäistää käskyä, kun hevonen jo toteutti valmentajan salaisimmatkin haaveet. Erityisesti "valmistele siirtymä käyntiin" on mun lemppari. Esimerkiksi laukasta. TUMPS! Jaa, me sit kävellään jo... Vähän sama kuin pillin vihellys joillekin esteponeille. PIIP ja piru on irti. Olen opettanut myös talutuksessa käskyt "odota" ja joka paikassa toimii perus "EI!". Toimii muuten hyvin. Tilanteessa ku tilanteessa. Topi ottaa nämäkin joskus varsin kirjaimellisesti ja pyöräyttää sitten silmät selälleen järkytyksestä, jonka jälkeen yrittää ehkä samaa uudestaan.

Pari vuotta sitten kun vuokraaja oli tutustumassa Topiin ensimäistä kertaa, se talutti sitä maneesissa ja minä seison katsomossa höpisemässä niitä näitä. Kerroin hänelle näistä äänikäskyistä mm. että jos Topi meinaa kiilata eikä kävele nätisti rinnalla, riittää, kun sille sanoo "odota". Siinä siunaamana, kun sain "odota" sanan suustani, Topi hidasti ja jäi jo askelen jälkeen vuokraajasta. Hyvä ettei pysähtynyt. Repesin. Asia tuli harvinaisen selväksi vuokraajallekin. Kaikesta tästä huolimatta vielä en ole ainakaan todistettavaksi onnistunut estämään Topia tekemästä "banzaita" pelkästään sanomalla ei. Musta tuntuu, että siihen pisteeseen ei tulla tuon hevosen eliniän aikana pääsemäänkään :D

taas niitä päiviä

Tiiättekö ku on "niitä" päiviä ja sitten on NIITÄ päiviä? Ja tekevälle sattuu ja toisille vaan vähän enemmän? Tänään oli taas sellanen päivä. Tällä kertaa ei ees ollu ihan täysin Topin vika. Vaan vähän.

Topi siis kengitettiin toissapäivänä. Sen verran isoja muutoksia tuli taas etuseen, että pari päivää piti ottaa rauhallisesti kävellen. Piti. Kävelin kyllä eilen tunnin ja tein kaikenlaisia käyntitehtäviä. Hyvää jumppaa, kyllä. Tänään aioin tehdä saman. Topi oli eri mieltä. Sen ilmeestä näki taas jo ennen selkään nousua, että voi tulla jännä päivä. Vohoi, ei kuulkaa ollu mulla aavistustakaan kuinka jännä! Sen verran rupes poni heti alkuun jo keksimään omiaan, että tein muutamia talutusharjoituksia. Onneksi, sillä huomasin, että mullahan ei ollu enää mitään auktoriteettiä koko poniin. Piti ihan vaan muutaman kerran, eli noin tusina, muistuttaa, että kuka sanoo mitä tahtia mennään ja minne. Se on jännä, miten niinki pieni asia kuin pysähdys voi nostaa verenpaineet. Pointtihan on, että kun minä pysähdyn, niin hevonen pysähtyy. No, Topin mielestä oli huomattavasti hauskempaa ottaa vielä pari askelta edelle ja sit kääntyä sillee vähän niin ku kohti. Vähän sillai veitikkamaisen uhmakkaasti "mitäs sanot, jos teen näin?" Ei. Ei näin. Uudestaan pysähdys, peruutus ja eteen. Muutaman kerran...

Sit ku lopulta kiipesin selkään Topi tuntu taas alkuun ihan kivan rennolta, mutta reippaalta. Puoli tuntia meniki vallan mainiosti. Sitten tapahtui jotain. Jotain enkä todellakaan tiedä, mitä. Löysin itseni laukkaamasta ympyrällä päätöntä laukkaa ja huutelemasta, että "tämä ei ole lapasessa". Jatkoin huutelua, kun näin, etteivät taluttajat kiinnittäneet meihin mitään huomiota ja seisoivat selin meihin. Johtu vissiin siitä, että ekaa kertaa en huutanu heti täysiä, että "PRKL!!!" Vaikka väliä olikin, niin koin tärkeäksi saada ihmiset katsomaan meitä edes sivusilmällä, jos suuntalaitteista katoais yhtäkkiä kaikki teho. Selvittiin tästä pyrähdyksestä ja totesin ääneen, että ei tainnu tulla käyntipäivää tästä. Ei siinä mitään. Vähän takapuolta alle ja piffiharjoituksia. Paino takajaloille niin ei ota eteen niin pahasti. Siis etujalkoihin. Mitä te oikein kuvittelitte??? Topi suorastaan innostui kyseisestä harjoituksesta ja kappas, mulla oli alla kevyesti lähes paikallaan polkeva poni. Siistiä!

Laukkaaki sai koota ihan kivasti ja vähän sulkua sinne ja käyntisiirtymää tänne. Hevosia tuli ja meni maneesissa ja toiset aiheutti sinkoilua enemmän, toiset vähemmän. Sitten tuli naapuritamma maneesiin. Jotain siellä korvien välissä taas naksahti ja Topi sinkos pukkilaukkaa taas taivaaseen. Ei kai siinä muuten mitään, mutta samalla ku Topin päässä naksahti, ohja napsahti. Kyllä, napsahti. Ohjat meni poikki. Ehdin huutaa, että ohja katkes, ennen ku ite oikeasti edes tajusin, mitä oli tapahtunut. Voin kertoa, että pieni pakokauhu iskee pukittelevan hevosen selässä, kun ohjaus häviää ja etenkin jarrut. Ehdin ajatella vaikka mitä siinä "reippaan puoleisen" laukan aikana. Näin silmissäni, että tohon kohtaan tota seinää mä lennän. En lentänyt. No saisinko mä tosta ohjan puolikkaasta jotenki kiinni? Ei, ei toivoakaan. Liian pitkä kaula enkä todellakaan anna nyt löysiä tosta toisesta ohjasta. Voinko mä vetää tästä toisesta ohjasta? Varovaista kokeilua ja hapuilua. Sitte alko se pillastunut herätyskello "PRRR PRRR PRRR PRRR PRRR PRRRR!!!!!" Miten pysäytän hevosen yhdellä ohjalla? Pitäiskö mun heittäytyä täältä suosiolla alas? Miten mä pääsen täältä alas järkevästi? Okei, sellaista kuin "järkevästi valtoimenaan laukkaavan hevosen selästä alas" ei ole. Tai on ehkä sellaiselle, joka on sitä harjoitellut. Pitää alottaa se vikellys...

Samaan aikaan näin sivusilmällä, miten Topin ajatuksen juoksu kehittyi. Ensinhän se oli sellanen "BANZAI!!!" ja "banzaibanzaibanzai" sillai nopeasti. Sit sen pään päälle nous kysymysmerkki, että mitä hemmettiä tuolla ylhäällä tapahtuu ja korvat pyörähti pari kertaa. Sit sinne sytty sellanen "hähää!" lamppu ja uus yritys tehä "banzaibanzaibanzai". Topi totes vaan lyhyeen, että kaula kaarella vasemmalle se ei oo niin helppoa eikä kivaa. Sit se pyöritteli korviaan laukassa hyvän tovin ja vähän silmiäänki. Lopulta, lopulta se vauhti alko hidastua. Vielä en huokassut, kun tiesin, että pienikin kipinä aloittaisi banzait uudestaan. Samalla ku vauhti hidastui, sain käännettyä sen pienemmälle ja pienemmälle ympyrälle. Ihan en ollu uskaltanut tempasta täydestä laukasta nenää polveen. Mutta lopulta päästiin raviin ja käyntiin ja muutaman sadan "PRRRR!!!!" jälkeen se lopulta pysähtyi. Ihan kuulkaa taputin sitä siinä kohtaa. Luojan kiitos sillä on ääniavut vahvassa. Ei käyny kuulkaa mielessäkään mikään istunnalla pysäyttäminen siinä tilanteessa.

Sain jalat tukevasti hiekkaan ja puhaltelin hetken. Ihan ei oo hetkeen pelottanu noin paljoa. Jalat meni tietty veteläksi. Siinä päiviteltiin läsnäolijoiden kanssa, että huhhuh - puhhuh. Selvisin! Selvisin taas yhdestä elämäni koettelemuksesta. Banzai-laukkaa katkenneilla ohjilla. Kyllä oli orpo-olo. Eiku ehjät vermeet tallista ja parit laukka- ja raviympyrät. Onneksi Topi oli niiden ympyröiden verran super. En jäänyt kävelemään selästä käsin. En tod. Talutin loppukäynnit. Tunnin käyntityöstä tuli 1,5 h epämääräinen räpellys. Topi oli tyytyväinen. Todella tyytyväinen. Minä sain niin pahat adrenaliiniryöpyt, että pesin kaikki suitset ja satulavyöt ja rintaremmin vielä ennen lähtöä tallilta huolimatta siitä, että kello oli miljoona. En ollutkaan muutamaan kuukauteen jaksanut panostaa niihin.

Ohjat katkes keskeltä. Ei ompeleista tai saumoista tai sieltä päästä. Keskeltä paksua kumista kohtaa. Näyttää kuulkaa erikoiselta se sisälmys. Reklamaatio lähtee, jahka löydän sen myyjän, jolta ohjat ostin Tampereen hevosmessuilta. Merkkiliikkeen olettaisi vastaavan tällaiseen suopeasti. Ihan en uskonut kymmenien eurojen ohjien katkeavan alle vuoden käytön jälkeen. Kun ei niitä ole käytetty edes päivittäin ja huolletukin on. Puhhuh huhhuh. Kyllä kuulkaa vieläki meinaa hartiat nousta korviin jännityksestä, kun tilannetta ajattelee. Selkäki kramppaa. Taitaa tulla uni hyvin tänä yönä :D Topin kanssa ei ole koskaan tylsää... Joskus toivois, että olis yhtä rauhallista ja tyyntä, ku kesällä mökin rannassa. Huhhuh.